keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Hyvää joulua!



"Kauneimmat joululaulut" ovat taas hiljattain vetäneet suomalaisiakin kirkkoja täyteen. Makuasioista ei voi kiistellä. Ei siis kiistellä siitäkään, mille laululle kuuluu kaikkien aikojen kauneimman joululaulun titteli, tottakai  se kuuluu tälle! Oheisen videon tuubiin pistänyt henkilö tosin näkyy tehneen pienen sijamuotovirheen tuossa laulun nimessä, oikeasti se on tietenkin Adeste fideles. Yhtä kaikki, laulun myötä hyvää joulua! Minä keskityn nyt nuhakuumeen sairastamiseen ja toivon toipuvani jouluyön messuun mennessä jotakuinkin säädylliseen kuntoon.

Transparenssi, aikamme epäjumala

Australian pusikoissa kasvaneen maailmanparantaja-anarkisti Julian Assangen ulkonäkö antoi minulle ensivaikutelman narsistisesta primadonnasta. Vaikutelma on osoittautunut todenmukaiseksi. 

Mitä lienee tapahtunut Assangen Ruotsin vierailun aikana, en tiedä. Mihinkään CIA:n salaliittoon en usko mutta en välttämättä suoranaiseen raiskaukseenkaan. Todennäköisimmältä tuntuu se, että Assange on käyttäytynyt naisseurassa törkeästi ja tavalla, joka tulee sen verran lähelle ahdistelua, että naiset ovat nähneet siinä tilaisuuden rahastukseen. Mutta kuinka lieneekin näiden syytteiden totuudenmukaisuuden kanssa, varmaa on, että Assangen WikiLeaksin toiminta on ehdottoman tuomittavaa, täysin vastuutonta. 

Mamukriittisen liikehdinnän libertaarisiivessä moni näkyy olevan odotetun ihastunut Assangesta. Joku ehdotti Hommafoorumissa enemmän kuin puoliksi vakavissaan, että Suomen pitäisi myöntää oikein turvapaikka tälle "läpinäkyvyyden" ja sananvapauden ritarille. Järkevämpää settiä on luettavissa vaikkapa <Rioufolin> blogissa. Tuossa parin viikon takaisessa bloggauksessaan R. näkee Assangen petaamassa "transparenssin tyranniassa" totalitarismin elementtejä. Jokseenkin samoilla linjoilla on myös <Dalrymple>

***
Luen parasta aikaa Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissaa (Il Gattopardo). Kirjan sisilialaisista sielunmaisemista ja Assange-kohusta tulee mieleeni, että omertà ei loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi juttu. Ainakaan se ei ole niin paha asia kuin mitä meillä, lähinnä huonojen mafiaelokuvien vaikutuksesta, yksiulotteisesti ja tendenssimäisesti ymmärretään. Kunniakkaan vaikenemisen merkityksestä voisi joskus puhua enemmänkin, mutta nyt ei jaksa, kuume painaa päälle.         

tiistai 21. joulukuuta 2010

Mutkan kautta pakkoruotsista - historiallisia paralleeleja

Puolalaista Wilnon kaupunkia 1920-luvun alussa. Nykyisin kaupungin nimi on Vilnius ja 
se on Liettuan pääkaupunki. Kuvan ottamishetkellä kaupungissa ei liettuaa juuri kuullut. 


Kannanpa tässä minäkin korteni kekoon käynnissä olevaan keskusteluun ns. pakkoruotsista. Lähestyn aihetta tapani mukaan melkoisen mutkan kautta. Tulkoon kuitenkin heti alussa sanotuksi, että olen ruotsin vapaaehtoiseksi muuttamisen kannalla, vaikkakin hyvin, hyvin pitkin hampain. ”Pakkoruotsin” poistaminen nyt vain näyttää nykyisessä tilanteessa pienimmän pahan vaihtoehdolta, mutta silti toivon mahdollisimman monen suomenkielisen koululaisen jatkossa valitsevan ruotsin kielen vapaaehtoisestikin.

Ja sitten siihen mutkaan. Se vie meidät Liettuaan, eli maahan jota suomalaiset ilmeisesti tuntevat kaikista naapurimaistaan huonoiten.

***

Lähinnä runoilijana meritoitunut vuoden 1980 kirjallisuuden nobelisti Czesław Miłosz kirjoitti myös hyvää proosaa. Oma suosikkini on Kirsti Sirasteen suomentama Issan laakso (Dolina Issy, 1955). Se on vahvasti omaelämäkerrallinen nuoren pojan kasvukertomus 1900-luvun alun Liettuassa.

Miłosz kuului Liettuan puolankieliseen pienaateliin. Tästä joukosta on tullut lukuisia Puolan historian merkkihenkilöitä, sellaisia kuin - vain muutamia mainitakseni - Tadeusz Kościusko, Adam Mickiewicz (jolle Miłosz oli melko läheistä sukuakin) ja Józef Piłsudski. He kaikki olivat säädyltään siis alhaisaatelia (szlachta) sekä toimenkuvaltaan jonkinlaisia vapaustaistelijan, kansallisromanttisen runoilijan ja valtiomiehen risteytymiä. Ja mikä tärkeintä, kaikki he pitivät itseään sekä liettualaisina että puolalaisina. Se, kumpi puoli heidän identiteetissään korostui, riippui tilanteesta. Ollessaan Puolan (hyvänsuopana) diktaattorina Piłsudski melko usein menetti malttinsa ministeriensä kanssa ja saattoi silloin tiuskia, että ”te puolalaiset ette ymmärrä valtion asioista mitään, meidän liettualaisten täytyy hoitaa kaikki”. Puolan kansalliseepos, Mickiewiczin Pań Tadeusz, alkaa sanoilla ”Oi Liettua, synnyinmaamme…”

Puolan kansalliselle identiteetille Liettualla (johon tulee lukea myös nykyinen Valko-Venäjä) on siis ollut korvaamattoman suuri rooli. Äkkiseltään voisi tulla mieleen verrata tätä suhdetta rajantakaisen Karjalan merkitykseen Suomen identiteetin kehitykselle, mutta tämä vertauskohta ei kanna pitkälle. Paljon osuvampaa on verrata Puolan ja Liettuan keskinäisiä kohtaloita Ruotsin ja Suomen väliseen historialliseen yhteyteen. Itse asiassa paralleelit ovat suorastaan ilmeisiä, ja niihin on kiinnitetty huomiota sekä suomenruotsalaisella että puolanliettualaisella puolella (suomensuomalaisista, ruotsinruotsalaisista, liettuanliettualaisista ja puolanpuolalaisista en tiedä). Miłoszin mainitussa romaanissa sen pieni päähenkilö joutuu vasten tahtoaankin törmäämään identiteettiongelmiin, ja niiden tiimoilta kirjan kaikkitietävä kertoja tarkastelee liettuanpuolalaisten asemaa eri puolilta, ja ainakin kerran nostetaan eksplisiittisesti esiin suomenruotsalaisten vastaava asema Suomessa. Vilkaistaan Issan laakso –romaania hieman tarkemmin.     

***

Miłoszin kirjallinen alter ego Tomasz Surkont viettää idyllistä lapsuuttaan 1900-luvun alkupuolella Liettuan syvällä maaseudulla isovanhempiensa kanssa näiden vaatimattomassa herraskartanossa. Hänen sukunsa äidinkieli on lukemattomien sukupolvien ajan ollut puola, mutta hänen juurensa ovat kiistattoman liettualaiset; tosin Tomasz ei pikkupoikana uhraa ajatustakaan koko identiteettikysymykselle eikä taida olla siitä tietoinenkaan. Hän on sujuvan kaksikielinen ja vaihtaa kieltä lähes huomaamatta aina keskustelukumppanin mukaan. Hänen pieneen ystävä- ja tuttavapiiriinsä kuuluu sekä puolan- että liettuankielistä väkeä.

Kun kansallisuuskysymys I maailmansodan ja keisarikuntien hajoamisen seurauksena lopulta väistämättä nousee esiin ja kärjistyy, Tomasz vaistomaisesti kieltäytyy samaistumasta yksipuolisesti sen enempää puolalaisiin kuin liettualaisiinkaan. Sekä puolalainen ylimielisyys, jota edustaa varsinkin Tomaszin Misia-mummi, että liettualaisten kaunaisen antipuolalainen nationalismi, joka henkilöityy erityisesti herravihassaan fanaattisen opettaja Jozef Czarnyn hahmossa, ovat pojan näkökulmasta yhtä luotaantyöntäviä.   

Czarnyssa Miłosz piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alkupuolen välieurooppalaisesta pienvaltionationalistista; hyvin vähäisin muutoksin hänen kaltaisensa tyypin voisi sijoittaa myös saman ajan suomalaiseen Suomeen. Czarny oli kohtalaisen älykäs mutta itseoppinut mies:

Hän asui veljensä luona ja auttoi tätä viljelemään maata mutta harrasti samalla mitä moninaisimpia asioita. Hän sai jostakin kirjoja, kuivatti kasveja sanomalehtien välissä [--] kirjoitti ihmisten puolesta kirjeitä ja puhui politiikkaa. Hän oli aikanaan istunut vankilassa politiikkansa vuoksi ja työskennellyt monessa kaupungissa mutta ei silti pukeutunut kaupunkilaisittain vaan käytti kirjailtuja paitoja talonpoikaisuutensa merkiksi. Hän kuului heimoon jonka aikamme kronikoitsijat ovat ristineet nationalisteiksi, eli hän halusi palvella Nimen kunniaa. Ja siinä olikin hänen pulmansa, hänen surujensa syy. Sillä tärkein hänelle oli tietysti Liettua, mutta Tomaszille hänen oli opetettava ennen muuta puolaa. Surkontit olivat hänestä pettureita pitäessään itseään puolalaisina, sillä liettualaisempaa nimeä oli vaikea löytää.

Vuosisadan takainen liettualainen kielinationalismi erosi samanaikaisesta suomalaisesta vastineestaan ainakin sikäli, että edelliseen ei sisältynyt ”rodullisia” antipatioita. Jopa Czarnyn kaltainen autodidakti on selvillä siitä, että liettuanpuolalaisten suuri enemmistö ei polveutunut muukalaisista valloittajista vaan omasta väestä joka oli vaihtanut kieltä.

Mutta myös Misia-mummin puolalainen vastanationalismi on yhtä hölmöä:

Mummi oli perin tyytymätön [Czarnyn Tomaszille antamiin] tunteihin ja veljeilyyn ”tolvanoiden” kanssa, hän ei hyväksynyt liettualaisten olemassaoloa vaikka hänen oma valokuvansa olisi kelvannut kirjaan malliksi Liettuaa vuosisatoja asuttaneista ihmisistä. [--] Tomasz ei moisia [--] jännitystiloja ymmärtänyt, ymmärrettyäänkin hän piti niitä poikkeusilmiöinä. Jos hän olisi tavannut pienen Irlannissa elävän englantilaisen tai Suomessa asuvan ruotsalaisen, hän olisi keksinyt paljon samankaltaisuuksia [--].

Myös 1800-luvun suomalaisissa kieliriidoissa monen kiihkeän svekomaanin pintaa raaputtamalla olisi saattanut helposti löytää hyvinkin "turaanilaisia" piirteitä. Irlannin englantilaisten rinnastaminen on niin ikään osuvaa. Taisi olla Wellington, joka tultuaan kohdelluksi irlantilaisena huomautti happamasti, että "ei tarvitse olla hevonen vaikka olisikin sattunut syntymään tallissa"... 

***

Itse en ole ruotsinkielinen, mutta pelkkä ajatuskin siitä että ruotsinkieli katoaisi Suomesta saa voimaan pahoin. Ruotsinkieli on yhtä oleellinen osa historiallista suomalaisuutta kuin puola on liettualaisuutta. Olen toisaalla tehnyt tiettäväksi mielipiteeni, jonka mukaan Suomeen kuuluu kristillisyys niin oleellisena osana, että jos se katoaa, ei Suomi ole enää Suomi. Sama pätee jossain määrin myös ruotsinkieleen. 

Niistä uusista aitosuomalaisista, hurri- ja herravihan sokaisemista kämyistä, joita mesoaa eri puolella internettiä mm. pakkoruotsia vastaan, huomattavan moni näkyy olevan myös uusateisti, ellei peräti Lallin nimeen vannova uuspakana; he siis viljelevät harhaisen anakronistista historiannäkemystä jostakin muinoin muka olemassa olleesta itsenäisestä ja pakanallisesta Suomesta, jonka ruotsalaiset "valloittivat" ja "pakkokäännyttivät" kristinuskoon. Oi voi, kokonaista tuhat vuotta on sorron yötä pian kestänyt mutta jo koittaa uusi huomen...  

Pakkoruotsin poistaminen saattaa kaikesta huolimatta olla realistisin vaihtoehto, sillä valitettavan paljon on niitä, joilla ei kerta kaikkiaan riitä motivaatio sen opiskeluun. Usein kuulee sanottavan, että ruotsin pakollisuudesta luopuminen vapauttaisi aikaa ja energiaa jonkin suuren maailmankielen opiskeluun. Varmistuttakoon, että jos tai kun ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sen tilalle tulee joku vapaaehtoisesti valittava kieli; sietämätön olisi tilanne, jossa äidinkielen lisäksi ei osattaisi muuta kuin kehnoa englantia. Itäsuomalaisten osoittama kiinnostus venäjää kohtaan on rohkaiseva signaali – edellyttäen että kiinnostus on aito. 

tiistai 14. joulukuuta 2010

Nomen est omen - Identiteettipolitiikkaa

Hommaforumissa on osio nimeltä Standardiargumentteja. Siinä setvitään monikulttuurisuusintoilijoiden väsyneimpiä argumentteja avosydämisen maahanmuuton puolesta, vaikkapa sellaisia kuin ”onhan meiltäkin muutettu [sotalapseksi Ruotsiin jne.]”.

Ranskalaisilla mokuttajilla on omat argumenttinsa. Epäiltäessä muslimiväestön kykyä assimiloitua ranskalaiseen kulttuuriin saadaan helposti vastaukseksi viittaus varhaisempiin siirtolaisryhmiin, joiden sopeutumiskyky on myös aikanaan herättänyt epäilyä mutta joiden myöhemmät sukupolvet ovat osoittaneet epäilyt aiheettomiksi. Tässä ajatellaan erityisesti puolalaisia (1800–1900 –lukujen vaihde), italialaisia (1900-luvun alku) ja portugalilaisia (1950- ja -60 –luvut). Nämä ryhmät ovatkin sopeutuneet suuremitta ongelmitta, ja varsinkin portugalilaisista moni on kovalla työllä vaurastuttuaan myös palannut synnyinmaahansa.

Mikä tässä argumentissa mättää? Monikin asia. Muslimisiirtolaisten ensimmäinen aalto tuli suunnilleen yhtä aikaa tai vain hieman myöhemmin kuin portugalilaiset. Silti näiden kahden ryhmän assimilaatioasteesta ei voi puhua samana päivänäkään. Myönnettäköön, että muslimeja on selvästi enemmän kuin portugalilaisia koskaan, ja siten on suurempi todennäköisyys täysislamilaisten enklaavien syntymiseen, ikään kuin valtioiksi valtiossa. Asian kvantitatiivinen ulottuvuus on kuitenkin toissijainen. Kyse on siitä yksinkertaisesta vaikkakin poliittisesti epäkorrektista faktasta, että muslimit nimenomaan muslimeina ovat kristittyihin portugalilaisiin nähden sekä kyvyttömämpiä että haluttomampia sopeutumaan kulttuuriin, joka on juuriltaan (ellei enää käytännöiltään) kristillinen. Tämän tosiasian voisi vahvistaa monellakin objektiivisella indikaattorilla. Ajatellaanpa vaikka sellaista asiaa kuin ihmisten nimet.

Erityisesti etunimi kertoo paljon kantajansa identiteetistä. Kuvitelkaa olevanne vaikkapa syntyperäinen ruotsalainen. Isänmaahanne on kohdistunut useiden vuosisatojen ajan tasainen maahanmuuttovirta. Maanmiehinänne tallustelee mm. henkilöitä nimeltä Ramsay, Guillou ja Pohjanen. Kaikki ovat selvästi ei-ruotsalaisia sukunimiä, mutta jos näiden henkilöiden ristimännimet ovat normiruotsalaisia – kuten ne käytännössä jokaisella vähintään toisen polven siirtolaiselle noissa yllämainituissa tapauksissa ovat – tuskin koette suuria vaikeuksia pitää heitä maanmiehinänne. Sen sijaan joku Taimur Abdulwahab saattaa jo tuottaa hieman ongelmia, myönsitte sitä julkisesti tai ette. No, tämä Tukholman pommimies oli ensimmäisen polven maahanmuuttaja, muualla syntynyt, joten hän ei kelpaa esimerkiksi. Mutta ikävä kyllä muslimien kohdalla sattuu olemaan niin, että toisen, kolmannen, neljännen ja nähtävästi vielä kymmenennen polven siirtolaiset sitkeästi pitäytyvät muukalaiseen nimikäytäntöönsä. Tämä nimiasia saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta se kertoo paljon muslimien halusta sulautua.

Palataan Ranskaan. Otetaan Pariisin puhelinluettelo. Portugalilaiset vierastyöläiset siis tulivat Ranskaan suunnilleen yhtä aikaa kuin maghrebilaisten muslimien ensimmäinen aalto. Katsotaan portugalilaisten sukunimien kohdalta millaisia etunimiä löytyy. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen sukunimi Oliveira. Avataan asianmukainen sivu. Sieltähän niitä löytyy, Oliveiroja. On mm. Adriana ja Abel, jotka kumpikin ovat yleiskristillisiä nimiä, vaikka aavistuksen verran harvinaisia noin nykyranskalaisesta näkökulmasta. Ainoa A-kirjaimen kohdalta löytämäni kiistatta oudonniminen Oliveira on Acyr, mihin nimeen törmäänkin tässä muistaakseni ensimmäistä kertaa. Sen sijaan kaikki muut nimet ovat tuttuja ja turvallisia, taustaltaan yleiseurooppalaisia ja kirjoitusasultaan umpiranskalaisia, sellaisia kuin Adélaïde, Adèle ja Alain. Nämä Oliveirat ovat kaikesta päätelleen assimiloituneet Ranskaan hyvin.

Vilkaistaan myös puolalaisia sukunimiä. Kowalski on hyvin yleinen nimi, ja heitä löytyy mm. etunimillä Alexandra, Alexandre, Andréa, Birgit, Catherine, Cécile ja niin edespäin. Täytyy plärätä melko kauan ennen kuin tulee vastaan kiistatta epäranskalainen etunimi ja se on Lev. Mutta myös Lev on eurooppalainen nimi, tarkemmin sanoen itäslaavilainen variantti nimestä Leo(n), joten tämän nimen kantaja lienee venäläinen tai ukrainalainen. Joka tapauksessa ilman pienintäkään epäilystä Pariisin Kowalskien valtaenemmistö on läpikotaisin ranskalaistunut.

Ja sitten ne muslimit. Otetaan esille yleisin musliminimi, joka toimii paitsi etu- myös sukunimenä. Avaamme katalogin kohdalta Mohammed. Mohammedeja löytyy mm. tämän nimisinä: Abdul Kala, Amr, Azharulz, Bahezuddin, Basith Alam, ja sitä rataa, loputtomiin. Silmiin ei ainakaan kursorisella selaamisella osu ainoatakaan nimeä, jota kukaan muu kuin aivopestyin monikulttuurisuusintoilija voisi pitää ranskalaisena.                
      
Taimur Abdulwahhab kuulemma oli vaikuttanut hyvin assimiloituneelta. Ruotsin kieltäkin kuuluu puhuneen ihan mukavasti. Jassoo. Muistatteko viiden vuoden takaiset Lontoon metro- ja bussi-iskut? Niiden tekijäthän olivat Britanniassa syntyneitä ja päällisin puolin erittäin hyvin assimiloituneita; Brittejä järkyttikin erityisesti jihadistien itsemurhaviesteiltä kuuluva harvinaisen puhdas birminghamilaismurre. Mutta mitkä olivatkaan näiden poikien nimet?

maanantai 13. joulukuuta 2010

Järjestys ja epäjärjestys, osa II


Universumia, kuten kaikkia suljettuja järjestelmiä, tunnetusti hallitsee kiihtyvä entropia eli taipumus kohti aina vain suurempaa epäjärjestystä. Kaikesta huolimatta alkuperäisen järjestyksen merkit ovat selvästi nähtävissä. Kaikki suuret sivilisaatiot ovat olleet siitä tietoisia ja pyrkineet myös antamaan tietoisuudelleen taiteellisia ilmaisuja. Ajasta ja paikasta riippumatta havaittava huomattava samankaltaisuus kaikissa aidosti korkeakulttuurisissa taidepyrkimyksissä on eräs merkki järjestyksen ikuisuudesta ja universaalisuudesta. Tätä aihetta on monipuolisesti ja asiantuntevasti käsitellyt Kari Rydman omassa <blogissaan>.   

Sellaiset ihmissilmää miellyttävät mittasuhdesäännöt kuin vaikkapa kultainen leikkaus ilmaantuvat aitoihin taideteoksiin lähes vaistomaisesti, vaikka taiteilija olisi joka suhteissa itseoppinut eikä olisi koskaan tällaisista ”leikkauksista” kuullutkaan. Siellä, missä kokeellisuuden tai ennakkoluulottomuuden nimissä tyrkytetään taiteena silkkaa kaaosta ja kakofoniaa, on kyse joko lahjattomuuden kätkemisestä humpuukiin tai jostain vielä paljon pahemmasta. Mitä jälkimmäiseen vaihtoehtoon tulee, ajattelen lähinnä sitä enemmän tai vähemmän tietoista ja tarkoituksellista hyökkäystä normaaliutta vastaan, joka leimaa suurta osaa - joskaan ei kaikkea - avantgardismia. Ns. postmodernismin kohdalla ei enää tarvita varauksia, se on läpikotaisin turmeltunutta.

C. S. Lewisin Ransom-trilogian viimeinen osa That Hideous Strength käsittelee kaunokirjallisesti samaa teemaa kuin hänen esseistinen puheenvuoronsa The Abolition of Man, johon olen edellä viitannut (ks. bloggaus ”Ei mitään rajaa, eli ihmisen lakkauttaminen”). Romaanissa joukko ”edistyksellisiä” yhteiskuntatieteilijöitä ponnistelee kohti uutta ihmistä pyrkien hävittämään synnynnäisen järjestyksentajun rippeetkin. Erityisen puhutteleva on kohtaus, jossa ryhmän jäseneksi pyrkivä mies joutuu osana eräänlaista initaatioseremoniaa astumaan huoneeseen, jonka kaikki mittasuhteet on tietoisesti vääristelty; tarkoitus on tietenkin "puhdistaa" adeptin mieli normaaliuden illuusiosta osoittamalla kaiken suhteellisuus. Todellisuuden dekonstruktio tässä on kyseessä, vaikka termiä ei tietysti eksplisiittisesti käytetäkään. Todellisuus, totuudesta puhumattakaan, on pelkkä sovinnainen ennakkoluulo. Anything goes, olisi Feyerabend asian ilmaissut.    

Lewisin piirtämä kuva 20. vuosisadan kulttuurivallankumouksesta olisi ilman kristillisen toivon ulottuvuutta varsin lohduton mutta hyvin totuudenmukainen. Vallankumous alkoi kuitenkin aiemmin. Esteettisessä mielessä syyttävä sormi osoittaa erityisesti 1800-luvun alun romantiikkaan, joka kaikessa hämäryydessään ja epämääräisyydessäänkin on vallankumouksellinen eikä suinkaan traditionaalinen suuntaus. Epäjärjestys kaikkinensa kiehtoi romantikkoja ja he taisivatkin olla eurooppalaisen kulttuurin valtavirrassa ensimmäisiä, jotka ohjelmallisesti käänsivät selkänsä klassisille selkeyden ihanteille. Tiedostamaton, hallitsematon ja kaoottinen tulivat romantikkojen mukana pysyvästi salonkikelpoiseksi osaksi kulttuuriamme. Henkilökohtaisesti minua sapettaa romantikoissa eniten heidän jälkimaineensa syvähenkisinä kristittyinä. Sitä he eivät olleet. Parhaimmissakin tapauksissa he olivat panteisteja, pahimmillaan yksinkertaisesti satanisteja. Useimmat romantikot eivät edes yrittäneet esiintyä oikeaoppisina, mutta nekin jotka ehkä yrittivät tunsivat epäilyttävää viehtymystä yöhön ja usvaan. Heidän kristinuskossaan on surkean degeneroitunut leima, ja heidän jäljiltään tämä leima istuu valitettavan sitkeästi.  

Ensimmäisessä kappaleessa esitin, että tietoisuutta universaalista järjestyksestä esiintyy kaikkialla. Se saa eri kulttuureissa hieman toisistaan poikkeavia muotoja. Ranskalaisen hengen panos universaaliin järjestyksen kaipuuseen saa loisteliaimman ilmaisunsa clarté-ideaalissa. Sanahan tarkoittaa selkeyttä, selvyyttä, toki myös kirkkautta. Erityisesti 1600-luku oli clartén kulta-aikaa, mutta se on hallinnut gallialaista mielenmaisemaa meidän päiviimme saakka. Myös ranskalainen uskonnollisuus on parhaimmillaan clartén sävyttämää. Jean Racine (1639–1699) oli grand sièclen ranskalaisen klassismin suuria runoilijoita. Racine tunnetaan ennen kaikkea komealla klassisella aleksandriinilla sepitetyistä tragedioistaan mutta hän oli myös erinomainen lyyrikko. Ja suurenmoinen, selväjärkinen kristitty. Ajattelin yrittää suomentaa Racinen lyriikkaa, mutta se on toivoton yritys ja luovuin siitä suosiolla. Pistän kuitenkin tähän loppuun ranskantaitoisten iloksi näytteen clartén läpäisemästä 1600-luvun kristillisyydestä.          


Samedi, à Laudes


L'aurore brillante et vermeille
Prépare le chemin au soleil qui la suit;
Tout rit aux premiers traits du jour qui se réveille
Retirez-vous, démons, qui volez dans la nuit.

Fuyez, songes, troupe menteuse,
Dangereux ennemis par la nuit enfantés,
Et que fuie avec vous la mémoire honteuse
Des objets qu'à nos sens vous avez présentés.

Chantons l'auteur de la lumière,
Jusqu'au jour où son ordre a marqué notre fin,
Et qu'en le bénissant notre aurore dernière
Se perdre en un midi sans soir et sans matin.

Gloire à toi, Trinité profonde,
Père, Fils, Esprit saint: qu'on t'adore toujours,
Tant que l'astre des temps éclairera le monde,
Et quand les siècles même auront fini leurs cours !

perjantai 10. joulukuuta 2010

Järjestys ja epäjärjestys, osa I



Mitä on synti? Laittomuutta, vastaa apostoli ja evankelista Johannes (1 Joh. 3: 4). Tämän kylmän juridiselta kalskahtavan määritelmän vastapainoksi kirkossa on aina viljelty myös sielunhoidollisesti lohdullisempia, etten sanoisi terapeuttisempia definitioita. Erityisesti kristillisessä Idässä on syntiä pidetty lähinnä sielun sairautena. Edellisessä tapauksessa Jumala nähdään ennen muuta tuomarina, jälkimmäisessä enemmän lääkärinä.

Mutta tietenkin juridinen ja terapeuttinen lähtökohta ovat molemmat yhtä oikeita ja itse asiassa ne täydentävät toinen toisiaan siten, että ihanteellisessa tilassa niiden välillä vallitsee täydellinen tasapaino. Käytännössä kuitenkin vaaka yleensä heilahtaa hieman liikaa jompaankumpaan suuntaan. Myöhäiskeskiajan kirkossa juridinen näkökulma syntiin oli kiistatta liian vahva. Suurin osa tuon ajan paaveistakin oli koulutukseltaan juristeja. (Kyseisen ammattikunnan edustajien pesiytymisen minkään toimialan kärkipaikoille pitäisi panna hälytyskellot soimaan…) Nykyään vaaka on heilahtanut toiseen laitaan ja terapeuttinen näkökulma vallitsee melkein kaikkialla. Jumalallisen vihan ulottuvuus on kadonnut monien kristittyjen näköpiiristä. Antinomismi ei kuitenkaan ole yhtään legalismia terveempi näkökanta syntiin.

Tasapainon löytyminen voi helpottua, jos jatketaan synti-käsitteen purkamista edelleen. Sekä laittomuus että sairaus ovat siis tietty näkökulma ongelmaan, ne eivät kumpikaan itsessään ole tyhjentäviä määreitä. Kysymme siis, mistä perimmältään on kysymys yhtäältä laittomuudessa ja toisaalta sairaudessa? Vastaus ei ole vaikea. Laittomuus on tietenkin epäjärjestystä juridisessa mielessä, sairaus puolestaan on epäjärjestystä orgaanisessa mielessä. Synti on siis syvimmältä olemukseltaan juuri epäjärjestystä. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”, mutta me olemme kaikki enemmän tai vähemmän epäjärjestyksessä, kukin omalla tavallamme. Emme tosin ole niin epäjärjestyksessä, ettemme olisi ainakin hämärästi selvillä myös järjestyksestä. Epäjärjestyksen näkeminen järjestyksenä, sairauden näkeminen terveytenä, rikoksen näkeminen oikeamielisyytenä jne. edellyttää tietoista silmien sulkemista totuudelta.  

***  

Idän muinaisten erämaakilvoittelijoiden sielunhoidollisessa kielenkäytössä oli keskeinen sija käsitteellä ”järjestyksen vastaiset himot”. ”Himosta” tullee nykylukijalle ensimmäisenä mieleen koko joukko seksuaalisia tai muuten lihallisia mielitekoja. Tämä on kuitenkin yksipuolinen tulkinta, sillä kreikankielen ”pathos” (lat. ”passio”) viittaa mihin tahansa ulkopäin tulevaan yllykkeeseen joka suistaa sielun epäjärjestyksen tilaan. Myös viha ja ylpeys ovat tässä mielessä ”himoja” ja juuri nämä itse asiassa askarruttivatkin vanhoja kilvoittelijoita eniten. Lihan syntien merkitystä ei klassisessa kristinuskossa ole mitenkään ylikorostettu, vaikka toisenlaista usein kuulee väitettävän.

Nyt kovasti tapetilla oleva homoseksuaalisuus on objektiivista epäjärjestystä. Niin ovat toki myös uskottomuus heteroseksuaalisessa avioliitossa, esiaviollinen seksi, masturbaatio ja muut sellaiset, eikä ole syytä pitää homoutta näitä muita kovin paljon pahempana syntinä. Mutta homous on näistä ainoa, jota nyt vaaditaan oikein kirkossa siunattavaksi. Jos klassiseen moraaliteologiaan sitoutuneet kristityt vaikuttavat olevan pakkomielteen omaisen homofobian vallassa, se johtuu vain siitä että nykykulttuuri on itse homofolian vallassa; älköön syytettäkö peiliä jos naama on vino. Yritettäessä kiistää homoseksuaalisen käytöksen järjestyksen vastainen luonne tosiasiassa väitetään kieroa suoraksi ja mustaa valkoiseksi. Paljon puhutun ”heteronormin” rikkominen on yksi räikeimpiä esimerkkejä postmodernista anything goes –asenteesta. Pohjalla on pyrkimys kulttuurin yleiseen rapauttamiseen, dekonstruktioon.

***       

Yleisen epäjärjestyksen ja synnin välinen suhde ei ole nykyisin kovinkaan populaari teema. Vaikka huono käytös, huolimaton pukeutuminen, julkea hierarkioista piittaamattomuus, epäsointuinen ”musiikki” jne. eivät ehkä sinänsä olekaan syntiä, ne ovat sille kuitenkin läheistä sukua. Täysin tietoiseksi synnin ja epäjärjestyksen liitto tulee niiden intellektuellien hahmoissa, jotka häpeämättä julistavat olevansa ajattelijoina kiinnostuneita nimenomaan kaaoksesta, rikoksesta, pimeydestä, hulluudesta. Ja tätä lajiahan meillä riittää: Nietzsche, Bergson, Sartre, Genet, Bataille, Foucault… Eikö olekin niin, että juuri näiden filosofien kaoottisuus on se joka lukevaa yleisöä heissä kiehtoo? Epäjärjestyksen julistamisessa tavoiteltavaksi on epäsovinnaista ja rohkeata, jotakin ihqun kapinallista suorastaan.