keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Ei mitään rajaa, eli Ihmisen lakkauttaminen

Hommaforumissa on lyhyeksi jäänyt ketjunnysä nimeltä <Miksi ihmiset saavat liikkua vapaasti mutta tavara ei?>. En mene ko. ketjun topiikkiin enkä sisältöön tässä sen tarkemmin, toteanpa vain, että sen otsikossa tiivistyy hyvin liberalismin olemus: arvoliberaali on närkästynyt kun ihmiset eivät saa linnun lailla tulla ja mennä niin kuin tahtovat ja talousliberaalia sapettaa kun rahan ja tavaran liikkeitä säännellään. Minä puolestani ihmettelen, miksi sen enempää finanssien kuin ihmistenkään pitäisi saada liikkua vapaasti?  

Minä pidän rajoista, sekä fyysisistä että moraalisista rajoista. Tämä siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että rajat nimensä mukaisesti rajoittavat elämistämme ja olemistamme, syvimmiltään ne rajoittavat vapauttamme. Ja sitähän sietääkin rajoittaa. Se, mikä varsinaisesti erottaa meidät impulssiensa ja aistillisten mielihalujensa ohjailemista eläimistä, on juuri kykymme rajoittaa, hillitä, kahlita ja säännellä omaa olemistamme, olla tekemättä kaikkea, minkä voisimme tehdä, olla toteuttamatta jokaista mielitekoa. Ihanteena on tietenkin itserajoitus, mutta koska meitä sittenkin niin usein hallitsee eläimellinen vimma ”itsetyydytykseen” (termin mahdollisimman laajassa merkityksessä), tarvitaan myös ulkoa päin asetettuja rajoja.    

Joitakin lajitovereita kaikenlaiset rajat, rajoitukset, säännöt siis kovasti ahdistavat. Pahimmillaan kyse näyttää olevan kypsymättömistä, leikkikehänsä kaltereille kiukuttelevista lapsista. Sellaisia on tietysti ollut aina, mutta tuskin koskaan sitten Rooman valtakunnan loistonpäivien heihin suhtaudutaan niin ymmärtäväisesti. Kaikenlaisista rajoista piittaamattomuus onkin modernismin sisin olemus. Mutta rajat ovat ihmisen parhaaksi, myös moraaliset ja eettiset rajat joihin tässä varsinaisesti keskitytäänkin.

***

Rajoja rikkovista tieteellisistä innovaatioista intoilevat tiedemiehet ovat välillä pohtivinaan keksintöjensä eettisiä seurauksia. Mutta riippumatta siitä, miten vilpittömiä he tietoisella tasolla ovat, tämä ”pohdiskelu” on silti silkkaa silmänpalvontaa. Sillä kuka on koskaan kuullut tiedemiehestä, joka olisi vapaaehtoisesti rajoittanut omaa luovuuttaan?

Tri. Faustus... korjaan, Michio Kaku
Lyhyen ajan sisällä on Ylen kanavilla näytetty pariinkin otteeseen kolmiosainen tiededokumentti, joka käsittelee lähitulevaisuudessa koettavia suuria luonnontieteellisiä läpimurtoja. Sarjan juonsi hilpeästi hymyilevä mielipuolinen nero nimeltä tri. Michio Kaku. Tämä amerikanjapanilainen fyysikko tunnetaan paitsi rajoja rikkovasta tutkimuksestaan mm. supersäieteorian parissa myös melkein Isaac Asimovin veroisena tieteen popularisoijana. Seurasin kummallakin kerralla sarjan kaikki osat jokseenkin masokistisin tuntein, puoliksi lumoutuneena, puoliksi pahoinvoivana. Tekijöiden ja haastateltujen asiantuntijoiden hillityn pinnan alla oli helposti aistittavissa hurmiota aivan käsillämme olevasta mahtavasta läpimurrosta ja sen mahdollistamasta uljaasta uudesta maailmasta. Siinä missä ohjelman tekijät näkevät Ihmisyyden täydellistymisen minä en voi nähdä mitään muuta kuin painajaisen. Jotakin tällaista aavisteli C.S. Lewis melkein seitsemänkymmentä vuotta sitten kirjassa The Abolition of Man; juuri siihen tämä rajojen rikkominen päätyy, ”ihmisen lakkauttamiseen”.

Tri. Kakun japanilaiset juuret näkyvät hänen hilpeässä amoralismissaan. Japanilaisten edistyneisyyttä mm. bioteknisessä ja tekoälytutkimuksessa on selitetty sillä, että he shintolaisina ovat vapaita perinteisesti kristittyjen kansakuntien potemasta Frankenstein-kompleksista. Varmaan näin. Sillä tuskinpa missään muualla tiedemies saattaisi tyynesti ja kenenkään asiaa paheksumatta rakentaa ihmisenmuotoisen robotin, jolla on hänen oman teini-ikäisen tyttärensä piirteet. 

Mutta takaisin tuohon sarjaan ja Michio Kakuun. Sarjan viimeisessä osassa keskityttiin kuoleman ja vanhenemisen voittamiseen. Ratkaisu tähänkin "ongelmaan" näyttäisi olevan pian käsillä. Kaku oli vakavasti pohtivinaan eliniän radikaalin pidentämisen etiikkaa, mutta jakson ja koko sarjan viimeinen repliikki paljasti näiden fundeerausten arvon. Kaku esitti retorisen kysymyksen: valitsisiko hän, Michio Kaku, vuosisatojen tai -tuhansien mittaisen elämän, jos se tulisi mahdolliseksi? Iänikuinen hymy buddhannaamallaan Kaku oli hetken aikaa miettivinään mutta sanoi sitten täysin odotetusti: "No, tottakai valitsisin."

Kaikkien organismien solut rappeutuvat ja lopulta kuolevat. Eri lajeilla rappeutumisen vauhti vaihtelee suuresti. Ihmisen kohdalla noin sata vuotta on ehdoton yläraja. Ja se raja on hyvä, kuten Jumalan piirtämät rajat poikkeuksetta ovat. Sitä rajaa ei pitäisi ylittää vaikka se osoittautuisi mahdolliseksikin. Jokaisen ateistinkin luulisi ymmärtävän, miksi ei.              

***
Paratiisissa oli yksi puu, jonka hedelmien syöminen oli kiellettyä. Mutta tietenkin siitä puusta syötiin. Käärme oli pelkkä tekosyy, sillä kiellettyä hedelmää syötiin yksinkertaisesti siksi, että sitä voitiin syödä.

Atomipommi oli mahdollista rakentaa, siksi se myös rakennettiin; kun se oli rakennettu, sitä oli mahdollista käyttää ja siksi sitä myös käytettiin. Oppenheimerin ja parin muun Los Alamosin ydinfyysikon myöhään herännyt omantunnonarkuus oli yhtä tyhjän kanssa. 

Ihmisen eliniän rajoja on mahdollista venyttää satoihin tai tuhansiin vuosiin, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ihmisen kloonaaminen on mahdollista, siksi näin tullaan myös tekemään (ellei ole jo tehty…).

Ihmisen geeniperimää on mahdollista manipuloida rajattomasti, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ihmisen ja koneen välistä rajaa on mahdollista hämärtää ja ehkä häivyttää se kokonaan, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ja niin edespäin. Kunnes ihmisestä on jäljellä muisto vain. 

maanantai 22. marraskuuta 2010

Onko paavi liian varovainen islamin uhan edessä?

Muutamassa edellisessä postauksessa käsittelemiäni topiikkeja sivuaa Figaro-lehden blogisti Ivan Rioufol uusimmassaan. Käännän ja tiivistän tähän jutun tärkeimmät pointit. Alkuteksti on luettavissa <täällä>.


"Voiko paavi Benedictuksen osoittamaa varovaisuutta radikaalin islamin [--] edessä verrata Pius XII:n varovaisuuteen natsien suuntaan? [--] 
Muslimienemmistöisissä maissa asuvien arabikristittyjen tilanne vaikeutuu päivä päivältä, heidän asemansa alistettuna dhimmi-kansana pakottaa heitä kasvavassa määrin muuttamaan maasta. Kristittyjen ahdinko selvästikin ohjaa Vatikaania varovaisuuteen solidaarisuuden osoituksissaan ja kristianofobian tuomitsemissa. Paikallisiin kristittyihin suunnatun koston mahdollisuus on todellinen. Paavilla ei ole mitään harhakuvitelmia radikaalin islamin luonteesta, hän tietää sen vaarallisuuden. Mutta huoli kristittyjen turvallisuudesta pakottaa hänet myönnytyksiin, kuten vaikkapa puolustamaan oikeutta käyttää burkhaa Euroopassa. Vastaavasti Johannes Paavali II ilmaisi arvostavansa Koraania suuresti. Tällaisen strategian riski on siinä, että se voidaan ymmärtää Kirkon antautumiseksi uhkailujen edessä."

Dilemma on sotkuinen. Näköpiirissä olevat vaihtoehdot ovat kaikki huonoja.

Onkohan Lähi-Idässä viidenkymmenen vuoden päästä enää kristittyjä? Siitä ei ole epäilystkään, että Euroopassa on viidenkymmenen vuoden päästä monin verroin enemmän muslimeja kuin nyt. Ja heidän röyhkeytensä ei tunne enää mitään rajoja.  
      

torstai 18. marraskuuta 2010

Maahanmuuttokritiikin sisäisiä jakolinjoja

Maahanmuuttokritiikiksi kutsutun ilmiön todellisuudesta ei ole epäilystä. Minä en pidä termistä, ja tiedän monen muun jakavan käsitykseni sen epäonnistuneisuudesta. Luonnehtisin itseäni mieluummin monikulttuurisuus- kuin maahanmuuttokriittiseksi; tässäkään suhteessa en ole yksin, sillä kukapa täysijärkinen nyt maahanmuuttoa sinänsä vastustaisi? Termi on kuitenkin vakiintunut keskusteluun, joten olkoon, olen mamukriitikko.

Vaikka ilmiö siis kaikessa epämääräisyydessäänkin on todellinen, on kyseenalaista, onko olemassa mitään kovin koherenttia maahanmuuttokriittistä ideologiaa, jostakin yhden katon alle ryhmittyneestä liikkeestä puhumattakaan. Käytettäköön tässä nyt vaikka termiä mamukriittinen liikehdintä. Siinä on kyse yksinkertaisesti laajalle levinneestä tunteesta, että viimeisen kymmenen vuoden aikana maahanmuuttopolitiikkamme on karannut käsistä. Näin ajattelee muissa suhteissa hyvin kirjava joukko ihmisiä. Näiden ”muiden suhteiden” mukaisesti voidaan vetää useita, ehkä hyvinkin syviä jakolinjoja maahanmuuttokriittisen liikehdinnän sisälle. Juuri ne ovat tietenkin syynä siihen, että yhtenäisestä liikkeestä on turha haaveilla.

Vallinnee tietty konsensus siitä, että hallitsemattoman humanitaarisen maahanmuuton erityinen ydinongelma on islam. Ja nimenomaan se, miksi islam koetaan ongelmalliseksi, muodostaa erään minua kiinnostavan jakolinjan.

Linjan yhdellä puolen on arvoliberaali siipi. Sieltä löytyy mm. libertaareja, taistelevia ateisteja, kannabiksen vapauttajia, sukupuolineutraalin avioliiton puoltajia ja sananvapauden ritareita. Islamin rantautuminen koetaan näissä piireissä uhkana ennen muuta siksi, että sen nähdään vaarantavan Euroopan melkein loppuun viedyn maallistumiskehityksen sekä lisäävän kaikenlaista ”ahdasmielisyyttä” ja ”epädemokraattisuutta” ynnä muuta kauhistuttavaa. Aika moni tästä joukosta antanee tulevissa vaaleissa äänensä Muutos 2011 –puolueen ehdokkaille. Myös ns. piraattiliikkeen agenda saattaa olla lähellä monien sydäntä.

Linjan toisella puolen on sitten arvokonservatiivinen siipi. Arvokonservatiiveiksi itsensä tunnistavat ovat useimmiten enemmän tai vähemmän kristittyjä. Konservatiivisessa kristityssä islamin leviäminen ei voi herättää mitään muuta kuin levottomuutta. Syyt tähän antipatiaan tosin ovat koko lailla toiset kuin arvoliberaaleilla mamukriitikoilla.

***   

Itse en olisi demonisoimassa islamia. On siinä yhtä ja toista hyvääkin. Esimerkiksi islamilainen perhe- ja seksuaalisuuskäsitys kokonaisuudessaan ovat huomattavan tervehenkisiä verrattuna postmodernissa Euroopassa yleisesti vallitsevaan anything goes –mentaliteettiin. Ajattelen tässä tietenkin islamilaista de facto –perhekäsitystä. Islamilaisen lain mahdollistama polygamia on jokseenkin harvinaista ja yksiavioisuus käytännössä sääntönä, ehkä jopa suuremassa määrin sääntönä kuin läpimaallistuneiden, promiskuiteetin mädättämien eurooppalaisten keskuudessa. Edelleen, naisten (ja miesten!) siististä, siveästä ja provosoimattomasta pukeutumisesta voi lähtökohtaisesti sanoa pelkkää hyvää. Vaikea on pitää pahana sitäkään, että muslimiteinit normaalisti tulevat säädyllisiin aikoihin kotiin ja ovat usein täysraittiita.

Kaatokännissä puolenyön aikaan kaupungilla konttaileva puolialaston han-suomalainen 13-vuotias pissaliisa vs. samanikäinen kotona viihtyvä (tai ainakin kotona pysyvä) muslimityttö; käsivartensa sinisiksi tatuoinut ja lävistyksin kasvonsa runnellut raaka ja rivosuinen suomalainen uusbarbaari vs. siististi pukeutunut ja muutenkin normaalilta ihmiseltä vaikuttava nuori muslimimies. Siinä pari tarkoituksellisen kärjistettyä mutta totuudenmukaista dikotomiaa. Ette yllättyne kun paljastan, että kummassakin tapauksessa myötätuntoni on yksiselitteisesti muslimin puolella. Mutta totta kai tässä kuviossa on iso mutta.      

Ikävä kyllä islamilainen laki mahdollistaa sinänsä terveiden yhteiskunta- ja moraalifilosofisten lähtökohtien tulkinnan tavalla, joka parhaimmillaankin on kasuistisesti ajatellen naurettavaa liioittelua ja pahimmillaan silkkaa julmuutta. Aivan mieletöntä liioittelua tietenkin on naisen pukeminen käveleväksi jätesäkiksi. Olkoot täyspeittävät burkhat meillä toistaiseksi kuinka harvinaisia hyvänsä, ei ole mitään aihetta päästää syntymään tilannetta, jossa ne yleistyvät. Tyttöjen siveyden vartioiminen saattaa tunnetusti saada ns. kunniaväkivallan muotoja, mikä ei ole enää naurettavaa vaan kuvottavaa.

Klassisen määritelmän mukainen hyve (virtus) seuraa nimenomaan kultaista keskitietä vältellen kumpaakin ääripäätä. Jos nykysuomalainen valtakulttuuri on vapaamielisyydessään yhdessä äärilaidassa, niin jyrkästi tulkittu islam on toisessa. Konservatiivinen kristitty vastustaa johdonmukaisesti molempia. Ja – mirabile dictu! – tietyt anarkistiset vastakulttuuriryhmät solidarisoituvat voimakkaasti militanttiin islamiin, joka arvomaailmaltaan on jokseenkin 180 asteen oppositiossa näihin akuliinoihin nähden. Kyseessä on tosin surkean yksipuolinen rakkaus, sillä Jihadin soturit näkevät nuorissa länsimaalaisissa ihailijoissaan korkeintaan hyödyllisiä idiootteja ja näkevät tietysti aivan oikein.      

***

Vaikka ääri-islamilaisiin ylilyönteihin ei ehkä syyllistykään muslimien enemmistö niin kuitenkin sen verran moni, että ilmiöiden yleisyyttä ja syvään juurtuneisuutta on lupa pitää merkkinä islamin kyvyttömyydestä sopeutua länsimaiseen yhteiskuntaan. Sisäsiistien muslimien lisäksi katukuvassamme on kasvava määrä kaapuniekkoja risuparta-fundamentalisteja, jotka ovat paitsi aito turvallisuusriski myös esteettinen ongelma, yhtä paha kuin meillä jo omasta takaa olevat hampuusit, gootit, julkijuopot, kadunkulmiin kuseskelijat ja mitä näitä nyt on. Islamisaation esteettistä vaikutusta eurooppalaiseen kaupunkikuvaan olen käsitellyt varsinkin kirjoituksessa  <Erään sivilisaation haudalla, osa II>, joten ei tästä tämän enempää.    

perjantai 12. marraskuuta 2010

Meri kurisimasu!

Jouluvaloja näköjään jo viritellään paikoilleen Turun keskustan kävelykaduille. Joulutuotteet ovat olleet markettien hyllyillä jo hyvän aikaa, samoin glögipullot Altian myymälöissä. Jouluaiheisia elokuvia näkyy olevan jo tämän viikonlopun tv-ohjelmistossa. Ja adventin alkuunkin on vielä pari viikkoa! Joulu tuntuu aikaistuvan joka vuosi. Tai ei sittenkään. Ei tämä mitään joulua tietenkään ole, tämä on kurismasu. Kurismasu on latinalainen translitteraatio japanilaiselle uudissanalle, joka puolestaan on – kuten verrattain helposti voi havaita – japaninkielen äännejärjestelmään mukautunut muoto englannin sanasta christmas.

Puolisentoista vuosisataa sitten amerikkalaisen kommodori Perryn laivaston tykit pakottivat siihen saakka melkein hermeettisesti suljettuna pysytelleen Nousevan Auringon keisarikunnan avautumaan muulle maailmalle. Siitä lähtien japanilaiset ovat olleet pinnallisen hullaantuneita kaikkeen länsimaalaiseen. Toisen maailmansodan jälkeen ”länsimaiksi” on ymmärretty erityisesti USA. Myös japanilainen kurismasu on oleellisesti amerikkalaisen joulun apinointia. Sokerihuurteiset muovikuuset, ”ho ho ho” –santaclausit, jouluvalot ja jingle bellsit kuuluvat kuvaan. Mutta juuri muuta siihen ei sitten kuulukaan. Keskivertojapanilaisella on hyvin, hyvin hämärä käsitys siitä mitä jouluna varsinaisesti juhlitaan.  

Japanilaisten kunniaksi on sanottava, että he suhtautuvat asiaan rehellisen ja viattoman pinnallisesti. Kurisimasu-juhlassa on heille kyse samanlaisesta pittoreskista länsimaisesta eksotiikasta kuin esimerkiksi ”kristillisissä” häissä. Moni japanilainen nuoripari avioituu paitsi shintolaisin seremonioin myös ”kristillisin” menoin. Lainausmerkit siksi että elokuvista kopioitu vihkikappeli on feikki, parin vihkivä pappi on feikki, sakramentti on itsestään selvästi feikki, kaikki, aivan kaikki näissä häissä on feikkiä, täyttä teatteria. Mutta kukaan ei muuta väitäkään. Nuorilla on hauskaa kun he ”saavat toisensa” samankaltaisin menoin kuin ovat nähneet monista amerikkalaisista elokuvista. En siis näe erityistä syytä kritisoida japanilaisia. He ovat mitä ovat eivätkä muusta tiedä, pakanaparat. Palatakseni kurismasuun, japanilaisia voi puolustaa sikälikin, että joulukrääsä rumentaa heidän kaupunkejaan vain muutaman päivän ajan joulukuussa.

Mutta eikö suurin osa yllä sanotusta sovi vähäisin ja epäoleellisin muutoksin myös nykysuomalaiseen jouluun? Paitsi että suomalaiset eivät voi puolustautua mitenkään. Meri kurisimasu!        

tiistai 2. marraskuuta 2010

Maailman vainotuin uskontokunta

"[--] En lasta äidin sylissä nyt säästä, /tuhoan, surmaan heistä jokaisen! /Taloista, temppelistä ristikkäästä /teen polttorovioita kuolleiden; /luo haudan pyhän, hostioiden seuraan /papiston surmaan niin kuin uhriteuraan. -" [suom. Elina Vaara]   
- Torquato Tasso: Vapautettu Jerusalem, I: 87, (1580). 


Pari päivää sen jälkeen kun Päivi Räsänen oli heittänyt ilmoille erinomaisen järkevän ehdotuksensa, jonka mukaan Suomen kannattaisi keskittyä vastaanottamaan lähinnä kristittyjä pakolaisia, bagdadilaisessa katedraalissa jysähti. Terroristiverkosto Al-Qaidan kesken sunnuntain päämessun suorittamassa iskussa kuoli useita kymmeniä uskovia ja ainakin pari pappia. Uhrit olivat ns. syyrialaiskatolilaisia kristittyjä. Isku on Irakin kristittyjen viimeaikoina kokemista verisin, mutta ilman pienintäkään epäilystä pelkkä jäävuoren huippu. Kaiken kaikkiaan kristityt ovat millä laskutavalla hyvänsä mitattuna ylivoimaisesti vainotuin uskontokunta maailmassa. Kommunistiset Kiina ja Pohjois-Korea sekä muslimimaailma kokonaisuudessaan ovat pahimpia paikkoja. Eräänlaisena sikamaisuuden huippuna voi pitää sitä, että joissakin länsimaisissa pakolaisten vastaanottokeskuksissa taustaltaan kristityt maahanmuuttajat ovat joutuneet muslimimamujen ahdistelemiksi!

Lännessa ollaan kovin huolissaan omissa maissamme kasvavasta "islamofobiasta". No, tässä "fobiassa" on useimmissa tapauksissa kyse terveestä itsepuolustusreaktiosta hitaan mutta vääjäämättömältä näyttävän invaasion edessä. Pohdinnat huntukielloista julkisilla paikoilla samoin kuin ehdotetut rajoitukset koskien moskeija-arkkitehtuuria ovat näitä meikäläisen islamvastaisuuden tyypillisiä ilmenemismuotoja. Eurooppalainen muslimi siis ahdistuu siitä, että ei saa moskeijaansa minareettia, kun taas Irakissa, Iranissa, Pakistanissa ja kasvavassa määrin myös Egyptissä kristitty pistää henkensä peliin astuessaan kotiseurakuntansa kirkkoon.

Ranska on jo lupautunut ottamaan vastaan 150 kristittyä pakolaista Irakista. Mitä Suomeen tulee, Päivi Räsäsen ehdotus on kannatettava. Jos tänne ylipäätään pitää humanitaarisin perustein maahanmuuttajia ottaa, olisi tosiaan syytä keskittyä niihin, jotka suurimmalla todennäköisyyllä oppivat täkäläiseen menoon sopeutumaan. Helsingin katolisessa hiippakunnassa on jo tällä hetkellä satoja jo Saddamin aikana Irakista paenneita "kaldealaisia" (siis juuri noita syyrialaiskatolilaisia), ja he ovat käsittääkseni sopeutuneet maahan kohtuullisen hyvin; ilman muuta he ovat sopeutuneet paremmin kuin muslimit. Huono puoli asiassa on tietenkin se, että tätä menoa Lähi-Itä tyhjenee näistä ikivanhoista kristillisistä yhteisöistä.