torstai 14. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa IV

Motto:
Deum et animam scire cupio. Nihilne plus? Nihil omnino!
– S. Augustinus –

*   *   *

Kaikkihan tuntevat Betanian Martan ja hänen sisarensa Marian:

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:38-42.)
Martan ja Marian tiet, vita activa ja vita contemplativa, edellyttävät ja täydentävät toinen toisiaan eivätkä suinkaan sulje toisiaan pois. Orare est laborare ja päinvastoin. Mutta käytännöllinen työ lähimmäisen palveluksessa ei enää ole yksinomaan eikä edes ensisijaisesti kristittyjen sfääriä vaan on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan (tätä voisi eräässä mielessä pitää kristinuskon voittona, tosin vähäisinkin hengellinen ulottuvuus esimerkiksi sairaanhoidosta tai sosiaalisesta työstä on käytännössä kadonnut täysin). Nykykristityn vaelluksessa siis korostuu aiempaa enemmän Marian tie, istuminen Herran jalkojen juuressa. Siis kontemplaatio, rukous, palvonta, kommuunio, sanalla sanoen messu.

Messussa, alttarin sakramentissa, saamme esimakua siitä, mistä vanhat opettajat ovat käyttäneet ilmaisua ”viikon kahdeksas päivä”, se on luomaton päivä vailla iltaa. Kyse on tietenkin Ikuisuudesta. Tosin joudumme vielä toistaiseksi katselemaan Ikuisuutta uskon silmin, ”kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” (1. Kor. 13:12). Tätä ei kuitenkaan tule tulkita niin, että eukaristiassa olisi kyse pelkästä symbolista; itse asiassa kaikkien klassisten tunnustuskuntien eukaristinen opetus pitäytyy reaalipreesensiin, so. Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisaineissa. On mielenkiintoinen etymologinen tosiasia, että preesens merkitsee paitsi läsnäoloa myös nykyhetkeä. Ikuisuus on siis väkevästi käsillä tässä ja nyt. Kuten jo totesin, kyseessä on tietenkin uskon asia.

Sille, joka uskoo tämän, messu on itsestään selvästi tärkein kuviteltavissa oleva asia. Siksi messuliturgiassa pitäisi noudattaa äärimmäistä varovaisuutta uutuuksien omaksumisessa. Tässä jos missään staattisuus ja muuttumattomuus ovat paikallaan. Mutta vajaat viisikymmentä vuotta sitten meidän kirkossamme ”kiepsautettiin ylösalaisin”, käyttääkseni aliluutnantti Laženitsynin ilmaisua (ks. Muutettavat muuttaen, osa II). Tarkoitan tietenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistuksia tai oikeammin sanoen niiden toimeenpanoa. En mene tässä kovin syvälle yksityiskohtiin, mutta rakkaan latinankielemme kohtalosta sanon pari sanaa.  

Läntisen kirkon "äidinkieli" on historiallisista syistä latina. Viime vuosisadan puoliväliin saakka se oli myös yksinomainen liturginen kieli. Latina on tunnetusti kuollut kieli eli kukaan yksityinen ihminen ei ole pitkiin aikoihin puhunut sitä äidinkielenään. Tästä syystä se ei kehity eikä muutu ja siksi se on omiaan varjelemaan myös dogman muuttumattomuutta. Latina ei tietenkään ole, kuten vaikkapa klassinen arabia muslimeille, ainoa mahdollinen liturgian kieli. Sitä ei kukaan ole koskaan vakavissaan väittänytkään. Tämä tosiasia mielessään konsiilin isät tulivat siihen tulokseen, että kansankielten käyttöä voisi messuliturgiassa maltillisesti lisätä. Valitettavasti tämä myönnytys tulkittiin radikaalimmalla mahdollisella tavalla, eli monin paikoin latina pyyhkäistiin hetkessä kokonaan syrjään.

Elävät nykykielet muuttuvat ja kehittyvät alinomaa. Tämä sinänsä luonnollinen prosessi merkitsee myös tarvetta päivittää uskonnollinen kieli jatkuvasti. Ei ole sanottua, että uskon sisältö pysyy näissä muutoksissa koskemattomana. Vaikkapa suomalaista kirkkoraamattua on ollut tapana kääntää keskimäärin kerran ihmisen elinaikana, ja joka kerta käännös on aiheuttanut kiistoja, useimmiten aiheesta.

Vatikaanin kirkolliskokouksen jälkeen katolisessa kirkossa Missalen, messukirjan, käännökset kansankielille ovat viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana aiheuttaneet paljon porua eri puolilla maailmaa. Tyydyttävän käännöksen aikaansaaminen on osoittautunut vaikeaksi, ja joissakin hiippakunnissa on menossa jo toinen käännös noin neljänkymmenen vuoden sisällä. Kun muistaa, että vanha roomalainen messukirja oli hyvin vähäisin muutoksin käytössä laskutavasta riippuen 500 tai 1500 vuotta, niin se panee miettimään tämän reformin järkevyyttä.

Kritiikkiin uudistajat tietenkin vastaavat ”ymmärrettävyys”-argumentilla. Mutta se on täyttä pötyä. Vaikka onkin totta, että kaikki eivät voi ymmärtää latinaa, on kuitenkin olemassa sellainen asia kuin katekeesi eli uskonnonopetus, jossa nämä asiat selvitetään niin tarkasti ja perusteellisesti kuin se ylipäätään on mahdollista. Viime kädessähän on niin, että kukaan ei voi ymmärtää näitä salaisuuksia millään kielellä. Kansankielisyys ei siis ole johtanut ymmärrettävyyden lisääntymiseen vaan yksinomaan mysteerin profanoitumiseen. Voi kysyä, kumpi on paremmin selvillä kristinuskon sisällöstä, joku vaikkapa 1600-luvulla elänyt kieli- ja lukutaidotonkin talonpoikaismummo, joka kuuli messunsa yksinomaan latinaksi, vai joku nykyteini, joka ikävystyneenä purukumi poskessaan kuuntelee (jos kuuntelee) messua äidinkielellään? En löisi vetoa viimeksi mainitun puolesta.

Uusimuotoisessa messussa on kyse toki muustakin kuin kielestä. Kaikkia tämän liturgisen uudistuksen detaljeja nähdäkseni yhdistää yksi kokoava päämäärä, ja se on messun tuominen lähemmäksi ”kansaa”. Valinnanvapaus muotojen suhteen on lisääntynyt, eikä se automaattisesti ja kaikkialla ole johtanut desakralisoitumiseen. Mutta se riski on aina lähellä, ja uuden messun vapaus jättää liian paljon riippumaan yksittäisen papin henkilökohtaisista mieltymyksistä. Tämä vapaus antaa mahdollisuuden monenlaiseen ”luovuuteen” ja oman persoonan narsistiseen esilletuomiseen. Vanhamuotoinen messukaava puolestaan ympäröi pappia kuin tyköistuva haarniska riisuen hänestä häiritsevän yksilöllisyyden ja tekee näin mahdolliseksi sekä papille että kansalle suunnata koko huomionsa ei suinkaan toinen toisiinsa vaan Jumalaan.                 

"Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."



3 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Liber usualis on eniten käyttämäni käsikirja yhä vieläkin. Kun luterilaisen kirkkomme liturgiaa uudistettiin, olin vastahangassa ja propagoin palaamista ikiaikaiseen gregorianiikkaan. Mutta hävisin. Ja kaikenkarvaiset "Tuomas-messut" kierrän kaukaa...

    VastaaPoista
  2. Suomen nykyluterilaisuudessa liturgia on terveimmällä pohjalla nähdäkseni "skismaattisen" Luther-säätiön messuissa. Siellä ollaan varsin lähellä korkeakirkollista anglikanismia. On aika hulvaton paradoksi, että näiden yhteisöjen messut saattavat olla aidommin traditionaalisia kuin kaikkein modernistisimmin orientoituneiden katoliikkien kotkotukset.

    VastaaPoista
  3. Kuten Kardinaali Dario Castrillon Hoyos kertoi jo vuoden 2008 haastattelussa, Paavi Benedictus XVI haluaisi perinteisen latinankielisen messun palaavan "jokaiseen katoliseen seurakuntaan".

    http://archive.catholicherald.co.uk/articles/a0000305.shtml

    Näin ei ole (tietenkään) käynyt, vaan sama Novus Ordo-heijaa-humpaa/kitara soi-meininki jatkuu. Kalliiksi tulee matkustaa Tukholmaan SSPX:n messuihin, mutta minkäs teet. Mikäli ko. messuihin haluaa osallistua, kannattaa kirjoittaa esim. SSPX:n Skandinavian missiossa työskentelevälle Isä Håkan Lindströmille ja pyytää tarkempia aikataulu- ja yhteystietoja:

    revlindstrom@gmail.com

    VastaaPoista