keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa III

Aika on ihmeellinen juttu. Pyhä Augustinus omisti melkoisen siivun Tunnustuksistaan ajan arvoitukselle. Jotkut ovat tätä hieman ihmetelleetkin, ja muutamissa moderneissa käännöksissä nuo aikaa käsittelevät luvut on jätetty pois, epäoleellisina muka. Tosiasiassa pyhä kirkkoisä ei suinkaan ihmetellyt aikaa pelkästä metafyysisestä uteliaisuudesta (mikä olisikin ollut hänelle peräti epätyypillinen suhtautumistapa). Augustinusta tietysti kiinnostivat ajassa ennen muuta sen hengelliset ulottuvuudet. Ajan arvoituksellinen vastapooli on Ikuisuus, jonka olemassaolo on kylläkin mitä suurimmassa määrin uskon asia.

Tiukassa merkityksessä todellista on ainoastaan nykyisyys. Sekä menneisyys että tulevaisuus ovat olemukseltaan aavemaisia ja epätodellisia. Juuri nykyhetki, tuo käsittämätön ja oikeastaan myös aisteille tavoittamaton silmänräpäys, joka sitoo toisiinsa menneen ja tulevan, on se piste, missä aika koskettaa Ikuisuutta. Tästä syystä sekä tulevaisuushaaveilu että kouristuksenomainen takertuminen menneeseen ovat hengellisesti (ja tietysti muutenkin) epäterveitä ilmiöitä. Onko tuo lauseen loppuosa hieman outoa puhetta itseään konservatiiviseksi tituleeraavalta blogistilta? Ei minusta.  

Tieteellis-teknologisten fantasioiden tai muuten tulevaisuuteen projisoitujen poliittisten utopioiden tuomittavuuden pitäisi olla itsestään selvää, mutta sivuttakoon asiaa siitä huolimatta. Liikaa ei voi korostaa sitä, että bolsevikkivallan legitimaatio perustui mitä suurimassa määrin juuri tulevien sukupolvien Onnen edestä uhrautumiseen. Jossain tulevaisuudessa, ehkä hyvinkin lähellä, ehkä vähän kauempana, siinteli Onni eli täysin valmiiksi tullut maailma jossa ei ollut sortoa eikä kurjuutta; sellaisen vision (tämän sanan tärkeä mutta usein unohdettu konnotaatio on ”kangastus”, ”harhanäky”) puolesta kyllä kannatti kärsiä vilua ja nälkää, raataa vuosikymmeniä GULagissa tai saada jopa ”kymmenen grammaa niskaan” Lubjankan kellarissa.

Myös modernin totalitarismin ”oikeistosiipi” hekumoi tulevaisuusfantasioilla, vaikka oikeinajatteleviemme keskuudessa onkin tapana pitää sekä kansallissosialisteja että fascisteja ”taantumuksellisina”. Muistakaa Hitler ja Speer seisomassa hullunkiilto silmissä Germania-kaupungin, vanhan Berliinin tilalle suunnitellun tulevaisuuden metropolin pienoismallin edessä. Myöskään Mussolinin Italian virallinen taidekoulukunta ei turhaan ollut nimeltään futurismi.

Totalitarismin kumpikin siipi viihtyi siis tulevaisuudessa, olkoonkin että niiden viljelemät utopiat poikkesivat joissakin yksityiskohdissa toisistaan. Omana aikanammekin jokainen skientistinen tulevaisuusintoilija on totalitaristien sukukuntaa, oli hän siitä tietoinen tai ei. ”Tulevaisuus” on pelkkä kummitus, mitään tulevaisuutta ei ole eikä tule.

Mutta tietysti myös menneisyys on kummitus. Vaikka edellisissä postauksissa olen puolustanut nyt itse puolustuskyvyttömiä menneiden aikojen ihmisiä ja heidän aatoksiaan, ei menneisyydessä elämistä voi pitää yhtään sen terveempänä kuin tulevaisuushaaveitakaan. Mutta tuo ensin mainittu vinoutuma on konservatiiveja alati uhkaava vaara. Taaksepäin liian intensiivisesti tuijottavaa odottaa kuitenkin Lootin vaimon kohtalo.

Kristittyjen konservatiivien kiintymyksessä mennyttä kohtaan ei sinänsä ole mitään ihmettelemistä, sillä nykyajan rumuus on objektiivinen tosiasia; niin lienee tosin ollut laita myös menneisyyden ”nykyaikojen” kohdalla. Pitää ymmärtää, että omat ikävät puolensa on kaikilla aikakausilla, eikä kristittyjen ole lupa etsiä paratiisia maan päältä sen enempää tulevaisuudesta kuin menneestäkään. Sitä, että joku yksityinen kristitty (kuten esimerkiksi allekirjoittanut) rakastaa ja kunnioittaa manalle menneitä kristillisiä monarkioita, ei useimmissa tapauksissa ole syytä pitää ongelmana. Ajalliseen politiikkaan tätä ei kuitenkaan pitäisi sekoittaa.

Varoittavia esimerkkejä tällaisesta sekoilusta on useita. Ranskan katolinen oikeisto oli 1800-luvun jälkipuoliskolla vähällä hirttää itsensä valtiomuotokysymykseen. Jopa monien piispojen suulla julistettiin bourbonilainen monarkia ainoaksi Jumalan sallimaksi hallitusmuodoksi Ranskalle. Monarkia siis korotettiin dogmin asemaan, luonnostaan muutoksen alaisesta yritettiin keinotekoisesti tehdä muuttamatonta. Näin jäykkä asenne oli vähällä ajaa kirkon täydelliseen paitsioon nopeaa vauhtia kansanvaltaistuvassa maassa. Tarvittiin paavi Leo XIII:n useampikin paimenkirje taivuttamaan Ranskan katolilaiset jonkinlaiseen linnarauhaan tasavallan kanssa.

Ranskan vallankumouksen ankara kriitikko Edmund Burke totesi jo sata vuotta ennen yllä kuvattuja tapahtumia: ”A state without the means of some change is without the means of its conservation”. Burke ei siis palvo muutosta sen itsensä takia mutta hyväksyy sen välttämättömänä pahana ja käyttää sitä säilyttämisen välineenä. Maltillisen Burken jonkinlaiseksi änkyrämäisen äärikonservatiiviseksi vastapooliksi usein esitetty Joseph de Maistre ei hänkään ollut joustamattoman säilyttämisen kannalla. Nyt 2000-luvun alussa luulisi realistisen asenteen yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan olevan kristittyjen keskuudessa sääntö. Erityisesti Ranskan traditionalistien keskuudessa on kuitenkin edelleen hyvin paljon sellaisia, jotka pitävät monarkiaa vakavasti otettavana poliittisena tavoitteena. En oikein tiedä, mitä näistä enimmäkseen hyvin älykkäistä ja korkeasti koulutetuista haaveilijoista pitäisi ajatella…

Itse olen toki tunnetasolla monarkisti ja pidän tätä historiaan jäänyttä yhteiskuntajärjestelmää parhaiten kristinuskon kanssa yhteensopivana, mutta ymmärrän, ettei kaikkea voi saada. Minun monarkismikseni riittää se, että tarpeen vaatiessa puolustan menneiden aikojen hallitsijoita pahantahtoisilta moderneilta vääristelyiltä ja pyrin omalta osaltani kumoamaan vallankumouksen jäljiltä elämään jääneitä sitkeitä myyttejä. En kyllä elättele liikoja toiveita menestyksestä tällä saralla.  

Kristillisestä liturgiasta piti myös puhua. Sehän on loppujen lopuksi ainoa asia, jolla varsinaisesti on merkitystä silloin kun puhutaan Ikuisuuden kohtaamisesta keskellä aikaa. Mutta se ei nyt mahdu tähän. Ensi kerralla siis. 

5 kommenttia:

  1. Itsestäni on hiljalleen alkanut tuntua, että liturgia on varsinainen kosketuskohta aitoon todellisuuteen.

    Tästä on tulossa, tai tämä on jo, hieno kirjoitussarja.

    VastaaPoista
  2. Edellisessä tietysti se piilomerkitys, että älä nyt vaan runttää uutta messua. Sillä on puolensa ;)

    VastaaPoista
  3. Onhan sillä Novus Ordolla puolensa, hyvät ja huonot. Mutta en runttaa, ainakaan totaalisesti.

    VastaaPoista
  4. "Nyt 2000-luvun alussa luulisi realistisen asenteen yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan olevan kristittyjen keskuudessa sääntö."

    Olisin itse eri mieltä, ainakin ääneen lausutaan enemmän sellaista, että demokratia ja tasavalta ovat ainoita oikeita kristittyjä yhteiskuntajärjestelmiä. Tämä ei ole mielestäni realismia, vaan edistysajattelua ja utopismia.

    VastaaPoista
  5. "Onhan sillä Novus Ordolla puolensa, hyvät ja huonot. Mutta en runttaa, ainakaan totaalisesti."

    Erityisesti pienissä seurakunnissa, Kouvolassa voi arkisin olla niin, että kirkossa on vain pari tyyppiä uusi messu on hyvin intiimi ja se pakottaa ajattelemaan mitä sitä nyt oikein sanoo. Sunnuntaisin, kun kirkko on täysi, niin on ehkä niin, että siinä tulee tiettyä huutamisen makua, kun seurakunta vastaa papille.

    VastaaPoista