perjantai 1. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa II

 Motto:
16. Sijs ei ole olewata, / pysywätä, / Tämän maailman Menoisa: / Caicki caatu, caicki muuttu, / caicki puuttu, /Luojan Luotuin seasa. [--] 20. Mik’ on ilo ricastua, / racastua, / Caupungisa catowasa? / Mik’ on ilo oleskella, / asuskella, / Täsä turhasa Tilasa? 21. Etzi muuta elandota, / olendota, / Pyydä taiwahan Talohon, / Etzi meno muuttumatoin, / puuttumatoin, / Pyri taiwahan Ilohon!
- Johan Cajanus: ”Yxi Hengellinen Weisu, Josa Tämän mailman catowainen meno edespannan” (Anno Domini MDCLXXXIII)


*   *   * 

Kumpi adjektiivi kuulostaa paremmalta, ”dynaaminen” vai ”staattinen”? Niinpä. Näinhän meidät itse kukin on ohjelmoitu ajattelemaan. On kuitenkin varsin tuore ajatus, että muutos itsessään olisi lähtökohtaisesti toivottava asiaintila. Pysyvyyden ihannointi ei suinkaan ole traditionalististen kristittyjen keksimää taantumuksellista hapatusta, se kuuluu ihmisyyden mentaaliseen perusrakenteeseen ja sen jälkiä tavataan kaikkialta.

Kiinalaisen (tai ainakin sellaiseksi väitetyn) sanonnan mukaan ”on parempi kävellä kuin juosta, mutta on parempi seistä kuin kävellä, mutta on parempi istua kuin seistä, mutta on parempi maata kuin istua…” En tunne kungfutselaisuutta juuri nimeksikään, joten en osaa sanoa, miten hyvin tai huonosti tuo on linjassa sen kanssa. Mutta kiinalaisen sivilisaation toisesta filosofis-uskonnollisesta peruskomponentista taolaisuudesta tiedän sen verran, että sanonta näyttäisi mahdollisesta apokryfisyydestään huolimatta varsin hyvin kuvaavan vanhan Kiinan mielenmaisemaa ja ajattelutapaa. Liikkeestä lepoon käy ihmislapsen mieli sielläkin.  

Myös meille tutumman antiikin filosofian hallitseva kysymys vuosisadasta toiseen oli muutoksen ongelma eri muodoissaan. Jo joonialaiset luonnonfilosofit ja muut esisokraatikot pohtivat näitä kysymyksiä. Se on tavalla tai toisella läsnä jokaisessa Platonin dialogissa ja koko hänen järjestelmänsä kurottautuu kohti Ikuista, kauas muutoksen tuolle puolen. Aristoteles pohti muutoksen olemusta suurta opettajaansa proosallisemmin ja kuivemmin mutta myös systemaattisemmin. Stagiriitta on tutkinut muutosta, tarkemmin sanoen liikettä levon vastapoolina, monipuolisesti mm. Fysiikassaan, mutta myös Metafysiikassa tämä problematiikka on vahvasti taustalla. Zenonin paradokseista useimmat liittyvät niin ikään aiheeseen. Kautta linjan on siis lähdetty siitä, että muutos ei viime kädessä ole olemisen normaalitila vaan selitystä vaativa ongelma. Lepo ja ykseys liikkeen ja moneuden asemesta on ihanteena.     

Mutta emme elä ikuisten Ideoiden todellisuudessa vaan muutoksenalaisessa ja levottomassa ilmiömaailmassa. Kristitty, jos hän ottaa uskonsa todesta, näkee vallitsevan tilanteen yhtenä syntiinlankeemuksen seurauksista. Historia (jonka sisin olemus on itsestään selvästi juuri muutos) alkoi Paratiisista karkotuksen jälkeen, mutta jonakin päivänä se tulee päätökseensä. Juutalais-kristillinen aikakäsitys lienee lineaarisuudessaan ainutlaatuinen; tietääkseni kaikki muut kosmologiat ovat enemmän tai vähemmän syklisiä, mikä on pettämätön merkki niiden puhtaasti inhimillisestä alkuperästä. Sattumoisin näkyy myös moderni luonnontieteellinen kosmologia olevan lähempänä juutalais-kristillistä kuin jotakin vaikkapa itämaista tulkintaa. Jokin aika sitten tapetilla olleelle ”sykkivän universumin” teorialle ei siis näytä olevan perusteita, vaan universumi tulee aikanaan loppumaan, T.S. Eliotia mukaillakseni, ”with a whimper”…     

Ei ehkä ole sattumaa, että juuri kristinuskon helmasta on syntynyt moderni länsimainen kulttuuri, jota dynaamisempaa ja ekspansiivisempaa elämänmuotoa maailmanhistoria ei toistaiseksi tunne. Mainittu kulttuuri on kuitenkin kristinuskon kapinallinen äpäräpoika ja on vienyt äidiltään perimänsä dynaamisuuden naurettaviin mittasuhteisiin. Useimmista muista länsimaisista nykyihmisistä poiketen kristityt, ne jotka vielä ovat jäljellä, eivät pidä muutosta (Kehitystä, Edistystä, Kasvua, you name it) itsetarkoituksena vaan tosiasiana, jonka kanssa on opittava elämään. Maailmankuvamme ei siis ole niin staattinen kuin syklisen kosmologian omaavilla lajitovereilla, mutta ei myöskään niin dynaaminen kuin modernilla länsimaisella valtakulttuurilla. ”Kultainen keskitie”, tylsä ja seksitön, on kristittyjen tie tässä kuten niin monessa muussakin asiassa. Siitä lähdetään, että mitä vähemmän muutetaan, sen parempi. Ongelma on muuttamattoman ja muutoksenalaisen erottaminen toisistaan.

Annetaan ääni hetkeksi Solženitsynille. Romaanissa Lokakuu 1916 aliluutnantti Sanja Laženitsyn ja rykmentin sotilaspappi isä Severjan käyvät korsussa keskustelua, jossa sivutaan myös Venäjän ortodoksikirkon skismaattisia vanhauskoisia eli starovertseja (yhteisnimitys niille lahkoille, jotka eivät ole suostuneet muuttamaan isiltään perimäänsä uskoa pienimmissäkään yksityiskohdissa). Nuori aliluutnantti puolustaa vanhauskoisia:

”He uskovat niin kuin kerran kristinuskoa Venäjälle juurrutettaessa opetettiin. Miksi he siis olisivat raskolnikkeja, lahkolaisia? Äkkiä heille sanotaankin: isoisänne ja isänne ja te olette tähän asti uskoneet väärin, nyt me muutamme.”
     Pappi avasi silmänsä. Sanoi mahdollisimman säästeliäällä äänellä:
    ”Uskoa ei kukaan ole muuttanut. Riittiä muutettiin. Se onkin muutoksen alainen. Yksityiskohtiin tarrautuminen on luutuneisuutta.”
     Mutta verkkaisa aliluutnantti:
    ”Yksityiskohtien uudisteleminen taas on pikkumaisuutta. Pysyvyydessä on paljon hyvää. Meidän aikanamme, kun niin moni muuttuu, kiepsautetaan ylösalaisin, vanhaan tarrautumisen ominaisuus tuntuu minusta kallisarvoiselta.” [suom. Esa Adrian]


Kumpaakin tässä ilmaistua näkökantaa voi hyvin ymmärtää ja pitää omista näkökulmistaan perusteltuina.

”Riitti” (siis lähinnä liturgia) on kiistatta muutoksenalainen. Sitä saa muuttaa ja sitä onkin muutettu monta kertaa viimeisen kahden vuosituhannen aikana. Tästä ei tosin seuraa, että sitä ehdottomasti täytyisi muuttaa, saati että sitä täytyisi muuttaa kerran sukupolvessa. Näistä lisää seuraavassa postauksessa. Silloin olisi tarkoitus puhua vähän myös yhteiskuntajärjestyksestä.    

1 kommentti:

  1. Kaikessa on kyse seurauksista. Siitä, että onko muutos konstruktiivinen vaiko destruktiivinen. Tätä ruukinmatruuna tarkoittaa sillä, että evoluutio vie aina parempiin ja pysyvämpiin tuloksiin kuin revoluutio.

    VastaaPoista