tiistai 19. lokakuuta 2010

Kirkon jäsenkato ja sen seuraukset

Olen aina pitänyt Päivi Räsästä suuressa arvossa. Räsäsen rooli nyt käynnissä olevassa homokeskustelussa ei ole hänen prestiisiään ainakaan silmissäni laskenut. Tuota Ajankohtaisen kakkosen famöösiä homoiltaa en katsonut. En yleensäkään pidä järkevinä keskusteluohjelmia, joissa on juontajan/puheenjohtajan lisäksi enemmän kuin kolme keskustelijaa, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa vahva lisäsyy jättää ohjelma väliin oli oman mielenrauhan varjelu. Ohjelman aiheuttaman jälkipyykin valossa tein viisaasti.

Suomen evankelisluterilainen kirkko näkyy olevan nyt lopullisesti taipumassa Ajan Hengen edessä. Pelko ”sielujen menetyksestä” on ilmeinen. En kylläkään käsitä, mitä kirkko luulee tekevänsä näillä nyt lähtevillä tuuliviireillä. Tai niin no, kirkollisveroahan nekin tietysti maksavat… Yhtä kaikki on helppo nähdä, että kirkosta tulee ”yleishengellinen” organisaatio, jonka jo nyt heiveröiset siteet klassiseen kristinuskoon tulevat katkeamaan kokonaan. Ilmeisesti kirkkokunta kastaa, vihkii ja hautaa jäseniään vielä kauas näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen, samoin se kerää kerran vuodessa kirkkosaleja täyteen kansaa laulamaan ”kauneimpia joululauluja”, ja tietysti aina tarpeen tullen ilmestyy tv-ruutuun joku lausuntoautomaatti-pappi (tilastojen valossa todennäköisemmin kylläkin -papitar) lässyttämään ympäripyöreää tuubaa tyyliin Jumala on Rakkaus, Armo on Suvaitsevaisuutta ja sitä rataa. Mutta elävä Henki on poissa.

Luterilaisuuden tulevaisuus Suomessa näyttää olevan vahvasti Luther-säätiön varassa. Uskoakseni Säätiö lähitulevaisuudessa kasvaa nopeasti. Sen on tietysti itsenäistyttävä evl.fi:n rakenteista myös de jure; de facto se on toki ollut erossa jo viimeistään piispa Väisäsen vihkimisen jälkeen. Toivoisin myös oman katolisen paikalliskirkkomme suuntaavan ekumeenisen aktiviteettinsa ennen kaikkea Säätiön suuntaan. Näin ei kuitenkaan käyne, sillä kirkollisdiplomaattinen kohteliaisuus edellyttää veljeilyä ”kansankirkon” kanssa.  

Kristinusko on päivä päivältä ahtaammalla kaikissa länsimaissa. Kirkot menettävät jäseniä ja siten niiden taloudellinen asema vaikeutuu. Sen tosiasian kanssa on opittava elämään, sillä laatu on tärkeämpää kuin määrä. Rohkaisevia merkkejäkin on ilmassa. Huomattava joukko anglikaanisia/episkopaalisia pappeja ja maallikkoja tuli hiljattain katolisen äitikirkon täyteen yhteyteen säilyttäen omat perinteisen kirkkojärjestyksensä ja liturgiansa. Rooman ja Moskovan patriarkaatin väliset lähentymiskeskustelut ovat tilapäisistä takapakeista huolimatta sujuneet enimmäkseen rakentavassa hengessä. Pietarin viran kaikkia ulottuvuuksia ja tulkintamahdollisuuksia ei vielä ole ammennettu tyhjiin. Ties vaikka saataisiin aikaan tulkinta, jonka myös suomalaiset vanhaluterilaiset voisivat hyväksyä.

Kristinusko on historiansa suurimpiin kuuluvan murroksen edessä. Mutta uskomme haudankaivajat tulevat pettymään, sillä tämä sana kestää: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Tuonelan portit eivät sitä voita.”     

5 kommenttia:

  1. Näin ei kuitenkaan käyne, sillä kirkollisdiplomaattinen kohteliaisuus edellyttää veljeilyä ”kansankirkon” kanssa.

    Ehkä jonkinlaista ruohonjuuritason ekumeniaa voisi kuitenkin harrastaa nimenomaan perinteisen luterilaisten tunnustuksen tunnustajien kanssa. Valtion mediakirkon suhteen sitten vain viileän kohteliaat välit, joissa ei edes pyrittäisi mihinkään lähentymiseen. Vaikka esimerkiksi Luther-säätiö on tiukemman luterilainen, niin uskoisin sen kuitenkin olevan selvästi lähempänä katolista, ja ortodoksistakin, kirkkoa kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon. Ja näillä näkymin ei juuri ole mitään keinoa välttää luterilaisen kirkon hajoamista Suomessa.

    VastaaPoista
  2. Franz Werfelin romaanissa "Stern der Ungeborenen" (1945) päähenkilö joutuu 400 000 vuotta eteenpäin ajassa. Kutakuinkin ainoat yhteiset tekijät meidän nykyisen maailmamme kanssa ovat siellä - Kardinaali ja Rabbi!

    VastaaPoista
  3. Erinomainen analyysi, tosin ensimmäiset anglikaaniordinariaatit ovat vasta perusteilla, toteutunevat joskus vuodenvaihteessa.

    Kyllä minäkin olen joillekin tutuille luterilaisille heittänyt ajatuksen lutheranorum coetibus -ordinariaateista... mutta sellaisten aikaansaamiseen tarvittaisiin myös katolisten paikalliskirkkojen tuki... ja aimo annos rohkeutta ja taloudellista valmiutta (ikävä kyllä on vaikea saada lut. pastoria kääntymään katolisuuteen ilman, että hän saisi vihkimyksen, ja jos saa vihkimyksen, pitäisi myös saada palkkaa...).

    VastaaPoista
  4. Tietysti on niinkin, että luterilaisuuden historialliseen itseymmärrykseen kuuluu paavinvastaisuus paljon vahvemmin kuin (korkeakirkolliseen) anglikanismiin, ja siksi ensin mainittujen kohdalla kynnys unioniin saattaa osoittautua liian korkeaksi. Se on sääli, sillä luterilaisuudessa on paljon hyvää.

    VastaaPoista
  5. En tiedä luther säätiön kasvupotentiaalista. En siis ole vakuuttunut. Herätysliikkeet ovat pysyneet sitkeästi kirkossa, mutta luulisi, että niistä osia alkaa irtautumaan. Viidesläiset uskovia nuoria tuntuvat houkuttelevan luterilaisista eniten. Mutta paljon uskovaisista luterilaisista nuorista siirtyy vapaakirkkoon ja helluntailaisiin.

    Ortodokseilla olisi offensiivin paikka, mutta ei heitä taida uudet jäsenet erityisesti kiinnostaa.

    VastaaPoista