torstai 21. lokakuuta 2010

Päivi Räsänen ilman naamiota!1!!

Tämän päivän Pravdan verkkoversio uutisoi ugandalaisen lehden julkaisemasta kehotuksesta lynkata maan sata tunnetuinta homoa. Olen käsitellyt afrikkalaisten (tai muuten vain pigmenttirikkaiden lajitovereidemme) keskuudessa esiintyvän homovihan ongelmallisuutta suvaitsevaistomme maailmankuvalle, mm. <täällä> ja <täällä>. Tämänpäiväinen uutinen oli suhteellisen neutraali, paitsi että annettiin ymmärtää afrojen murhanhimon taustalla olevan Ugandassa toimivien amerikkalaisten lähetyssaarnaajien eheytyspuhe. Kohtalainen looginen loikka on siis kyseessä. Mutta kommenttiosastossa ne mutkat vasta suoraksi repäistiinkin; eivät vain paikalla olevat saarnaajat vaan oma Päivi Räsäsemmekin on syyllinen:
"Toivoisin koko kansan Päiviltä kommenttia tähän uutiseen. Kokeeko hän, että tässä tehdään oikein? Kokeeko hän, ettei puheillaan homojen huonommuudesta ole ihmisoikeusulottuvuutta? Länsimainen kristitty, käsissäsi on usean murhatun homon verta. Oletko siitä ylpeä?"
Sitaatti puhunee puolestaan. (Vai olisiko sittenkin kyseessä parodia?)

Oli miten oli, kun en tähän hätään parempaakaan solidaarisuudenosoitusta Räsäselle keksi, lisään linkkeihini hänen kotisivunsa. 

tiistai 19. lokakuuta 2010

Kirkon jäsenkato ja sen seuraukset

Olen aina pitänyt Päivi Räsästä suuressa arvossa. Räsäsen rooli nyt käynnissä olevassa homokeskustelussa ei ole hänen prestiisiään ainakaan silmissäni laskenut. Tuota Ajankohtaisen kakkosen famöösiä homoiltaa en katsonut. En yleensäkään pidä järkevinä keskusteluohjelmia, joissa on juontajan/puheenjohtajan lisäksi enemmän kuin kolme keskustelijaa, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa vahva lisäsyy jättää ohjelma väliin oli oman mielenrauhan varjelu. Ohjelman aiheuttaman jälkipyykin valossa tein viisaasti.

Suomen evankelisluterilainen kirkko näkyy olevan nyt lopullisesti taipumassa Ajan Hengen edessä. Pelko ”sielujen menetyksestä” on ilmeinen. En kylläkään käsitä, mitä kirkko luulee tekevänsä näillä nyt lähtevillä tuuliviireillä. Tai niin no, kirkollisveroahan nekin tietysti maksavat… Yhtä kaikki on helppo nähdä, että kirkosta tulee ”yleishengellinen” organisaatio, jonka jo nyt heiveröiset siteet klassiseen kristinuskoon tulevat katkeamaan kokonaan. Ilmeisesti kirkkokunta kastaa, vihkii ja hautaa jäseniään vielä kauas näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen, samoin se kerää kerran vuodessa kirkkosaleja täyteen kansaa laulamaan ”kauneimpia joululauluja”, ja tietysti aina tarpeen tullen ilmestyy tv-ruutuun joku lausuntoautomaatti-pappi (tilastojen valossa todennäköisemmin kylläkin -papitar) lässyttämään ympäripyöreää tuubaa tyyliin Jumala on Rakkaus, Armo on Suvaitsevaisuutta ja sitä rataa. Mutta elävä Henki on poissa.

Luterilaisuuden tulevaisuus Suomessa näyttää olevan vahvasti Luther-säätiön varassa. Uskoakseni Säätiö lähitulevaisuudessa kasvaa nopeasti. Sen on tietysti itsenäistyttävä evl.fi:n rakenteista myös de jure; de facto se on toki ollut erossa jo viimeistään piispa Väisäsen vihkimisen jälkeen. Toivoisin myös oman katolisen paikalliskirkkomme suuntaavan ekumeenisen aktiviteettinsa ennen kaikkea Säätiön suuntaan. Näin ei kuitenkaan käyne, sillä kirkollisdiplomaattinen kohteliaisuus edellyttää veljeilyä ”kansankirkon” kanssa.  

Kristinusko on päivä päivältä ahtaammalla kaikissa länsimaissa. Kirkot menettävät jäseniä ja siten niiden taloudellinen asema vaikeutuu. Sen tosiasian kanssa on opittava elämään, sillä laatu on tärkeämpää kuin määrä. Rohkaisevia merkkejäkin on ilmassa. Huomattava joukko anglikaanisia/episkopaalisia pappeja ja maallikkoja tuli hiljattain katolisen äitikirkon täyteen yhteyteen säilyttäen omat perinteisen kirkkojärjestyksensä ja liturgiansa. Rooman ja Moskovan patriarkaatin väliset lähentymiskeskustelut ovat tilapäisistä takapakeista huolimatta sujuneet enimmäkseen rakentavassa hengessä. Pietarin viran kaikkia ulottuvuuksia ja tulkintamahdollisuuksia ei vielä ole ammennettu tyhjiin. Ties vaikka saataisiin aikaan tulkinta, jonka myös suomalaiset vanhaluterilaiset voisivat hyväksyä.

Kristinusko on historiansa suurimpiin kuuluvan murroksen edessä. Mutta uskomme haudankaivajat tulevat pettymään, sillä tämä sana kestää: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Tuonelan portit eivät sitä voita.”     

torstai 14. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa IV

Motto:
Deum et animam scire cupio. Nihilne plus? Nihil omnino!
– S. Augustinus –

*   *   *

Kaikkihan tuntevat Betanian Martan ja hänen sisarensa Marian:

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:38-42.)
Martan ja Marian tiet, vita activa ja vita contemplativa, edellyttävät ja täydentävät toinen toisiaan eivätkä suinkaan sulje toisiaan pois. Orare est laborare ja päinvastoin. Mutta käytännöllinen työ lähimmäisen palveluksessa ei enää ole yksinomaan eikä edes ensisijaisesti kristittyjen sfääriä vaan on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan (tätä voisi eräässä mielessä pitää kristinuskon voittona, tosin vähäisinkin hengellinen ulottuvuus esimerkiksi sairaanhoidosta tai sosiaalisesta työstä on käytännössä kadonnut täysin). Nykykristityn vaelluksessa siis korostuu aiempaa enemmän Marian tie, istuminen Herran jalkojen juuressa. Siis kontemplaatio, rukous, palvonta, kommuunio, sanalla sanoen messu.

Messussa, alttarin sakramentissa, saamme esimakua siitä, mistä vanhat opettajat ovat käyttäneet ilmaisua ”viikon kahdeksas päivä”, se on luomaton päivä vailla iltaa. Kyse on tietenkin Ikuisuudesta. Tosin joudumme vielä toistaiseksi katselemaan Ikuisuutta uskon silmin, ”kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” (1. Kor. 13:12). Tätä ei kuitenkaan tule tulkita niin, että eukaristiassa olisi kyse pelkästä symbolista; itse asiassa kaikkien klassisten tunnustuskuntien eukaristinen opetus pitäytyy reaalipreesensiin, so. Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisaineissa. On mielenkiintoinen etymologinen tosiasia, että preesens merkitsee paitsi läsnäoloa myös nykyhetkeä. Ikuisuus on siis väkevästi käsillä tässä ja nyt. Kuten jo totesin, kyseessä on tietenkin uskon asia.

Sille, joka uskoo tämän, messu on itsestään selvästi tärkein kuviteltavissa oleva asia. Siksi messuliturgiassa pitäisi noudattaa äärimmäistä varovaisuutta uutuuksien omaksumisessa. Tässä jos missään staattisuus ja muuttumattomuus ovat paikallaan. Mutta vajaat viisikymmentä vuotta sitten meidän kirkossamme ”kiepsautettiin ylösalaisin”, käyttääkseni aliluutnantti Laženitsynin ilmaisua (ks. Muutettavat muuttaen, osa II). Tarkoitan tietenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistuksia tai oikeammin sanoen niiden toimeenpanoa. En mene tässä kovin syvälle yksityiskohtiin, mutta rakkaan latinankielemme kohtalosta sanon pari sanaa.  

Läntisen kirkon "äidinkieli" on historiallisista syistä latina. Viime vuosisadan puoliväliin saakka se oli myös yksinomainen liturginen kieli. Latina on tunnetusti kuollut kieli eli kukaan yksityinen ihminen ei ole pitkiin aikoihin puhunut sitä äidinkielenään. Tästä syystä se ei kehity eikä muutu ja siksi se on omiaan varjelemaan myös dogman muuttumattomuutta. Latina ei tietenkään ole, kuten vaikkapa klassinen arabia muslimeille, ainoa mahdollinen liturgian kieli. Sitä ei kukaan ole koskaan vakavissaan väittänytkään. Tämä tosiasia mielessään konsiilin isät tulivat siihen tulokseen, että kansankielten käyttöä voisi messuliturgiassa maltillisesti lisätä. Valitettavasti tämä myönnytys tulkittiin radikaalimmalla mahdollisella tavalla, eli monin paikoin latina pyyhkäistiin hetkessä kokonaan syrjään.

Elävät nykykielet muuttuvat ja kehittyvät alinomaa. Tämä sinänsä luonnollinen prosessi merkitsee myös tarvetta päivittää uskonnollinen kieli jatkuvasti. Ei ole sanottua, että uskon sisältö pysyy näissä muutoksissa koskemattomana. Vaikkapa suomalaista kirkkoraamattua on ollut tapana kääntää keskimäärin kerran ihmisen elinaikana, ja joka kerta käännös on aiheuttanut kiistoja, useimmiten aiheesta.

Vatikaanin kirkolliskokouksen jälkeen katolisessa kirkossa Missalen, messukirjan, käännökset kansankielille ovat viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana aiheuttaneet paljon porua eri puolilla maailmaa. Tyydyttävän käännöksen aikaansaaminen on osoittautunut vaikeaksi, ja joissakin hiippakunnissa on menossa jo toinen käännös noin neljänkymmenen vuoden sisällä. Kun muistaa, että vanha roomalainen messukirja oli hyvin vähäisin muutoksin käytössä laskutavasta riippuen 500 tai 1500 vuotta, niin se panee miettimään tämän reformin järkevyyttä.

Kritiikkiin uudistajat tietenkin vastaavat ”ymmärrettävyys”-argumentilla. Mutta se on täyttä pötyä. Vaikka onkin totta, että kaikki eivät voi ymmärtää latinaa, on kuitenkin olemassa sellainen asia kuin katekeesi eli uskonnonopetus, jossa nämä asiat selvitetään niin tarkasti ja perusteellisesti kuin se ylipäätään on mahdollista. Viime kädessähän on niin, että kukaan ei voi ymmärtää näitä salaisuuksia millään kielellä. Kansankielisyys ei siis ole johtanut ymmärrettävyyden lisääntymiseen vaan yksinomaan mysteerin profanoitumiseen. Voi kysyä, kumpi on paremmin selvillä kristinuskon sisällöstä, joku vaikkapa 1600-luvulla elänyt kieli- ja lukutaidotonkin talonpoikaismummo, joka kuuli messunsa yksinomaan latinaksi, vai joku nykyteini, joka ikävystyneenä purukumi poskessaan kuuntelee (jos kuuntelee) messua äidinkielellään? En löisi vetoa viimeksi mainitun puolesta.

Uusimuotoisessa messussa on kyse toki muustakin kuin kielestä. Kaikkia tämän liturgisen uudistuksen detaljeja nähdäkseni yhdistää yksi kokoava päämäärä, ja se on messun tuominen lähemmäksi ”kansaa”. Valinnanvapaus muotojen suhteen on lisääntynyt, eikä se automaattisesti ja kaikkialla ole johtanut desakralisoitumiseen. Mutta se riski on aina lähellä, ja uuden messun vapaus jättää liian paljon riippumaan yksittäisen papin henkilökohtaisista mieltymyksistä. Tämä vapaus antaa mahdollisuuden monenlaiseen ”luovuuteen” ja oman persoonan narsistiseen esilletuomiseen. Vanhamuotoinen messukaava puolestaan ympäröi pappia kuin tyköistuva haarniska riisuen hänestä häiritsevän yksilöllisyyden ja tekee näin mahdolliseksi sekä papille että kansalle suunnata koko huomionsa ei suinkaan toinen toisiinsa vaan Jumalaan.                 

"Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."



keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa III

Aika on ihmeellinen juttu. Pyhä Augustinus omisti melkoisen siivun Tunnustuksistaan ajan arvoitukselle. Jotkut ovat tätä hieman ihmetelleetkin, ja muutamissa moderneissa käännöksissä nuo aikaa käsittelevät luvut on jätetty pois, epäoleellisina muka. Tosiasiassa pyhä kirkkoisä ei suinkaan ihmetellyt aikaa pelkästä metafyysisestä uteliaisuudesta (mikä olisikin ollut hänelle peräti epätyypillinen suhtautumistapa). Augustinusta tietysti kiinnostivat ajassa ennen muuta sen hengelliset ulottuvuudet. Ajan arvoituksellinen vastapooli on Ikuisuus, jonka olemassaolo on kylläkin mitä suurimmassa määrin uskon asia.

Tiukassa merkityksessä todellista on ainoastaan nykyisyys. Sekä menneisyys että tulevaisuus ovat olemukseltaan aavemaisia ja epätodellisia. Juuri nykyhetki, tuo käsittämätön ja oikeastaan myös aisteille tavoittamaton silmänräpäys, joka sitoo toisiinsa menneen ja tulevan, on se piste, missä aika koskettaa Ikuisuutta. Tästä syystä sekä tulevaisuushaaveilu että kouristuksenomainen takertuminen menneeseen ovat hengellisesti (ja tietysti muutenkin) epäterveitä ilmiöitä. Onko tuo lauseen loppuosa hieman outoa puhetta itseään konservatiiviseksi tituleeraavalta blogistilta? Ei minusta.  

Tieteellis-teknologisten fantasioiden tai muuten tulevaisuuteen projisoitujen poliittisten utopioiden tuomittavuuden pitäisi olla itsestään selvää, mutta sivuttakoon asiaa siitä huolimatta. Liikaa ei voi korostaa sitä, että bolsevikkivallan legitimaatio perustui mitä suurimassa määrin juuri tulevien sukupolvien Onnen edestä uhrautumiseen. Jossain tulevaisuudessa, ehkä hyvinkin lähellä, ehkä vähän kauempana, siinteli Onni eli täysin valmiiksi tullut maailma jossa ei ollut sortoa eikä kurjuutta; sellaisen vision (tämän sanan tärkeä mutta usein unohdettu konnotaatio on ”kangastus”, ”harhanäky”) puolesta kyllä kannatti kärsiä vilua ja nälkää, raataa vuosikymmeniä GULagissa tai saada jopa ”kymmenen grammaa niskaan” Lubjankan kellarissa.

Myös modernin totalitarismin ”oikeistosiipi” hekumoi tulevaisuusfantasioilla, vaikka oikeinajatteleviemme keskuudessa onkin tapana pitää sekä kansallissosialisteja että fascisteja ”taantumuksellisina”. Muistakaa Hitler ja Speer seisomassa hullunkiilto silmissä Germania-kaupungin, vanhan Berliinin tilalle suunnitellun tulevaisuuden metropolin pienoismallin edessä. Myöskään Mussolinin Italian virallinen taidekoulukunta ei turhaan ollut nimeltään futurismi.

Totalitarismin kumpikin siipi viihtyi siis tulevaisuudessa, olkoonkin että niiden viljelemät utopiat poikkesivat joissakin yksityiskohdissa toisistaan. Omana aikanammekin jokainen skientistinen tulevaisuusintoilija on totalitaristien sukukuntaa, oli hän siitä tietoinen tai ei. ”Tulevaisuus” on pelkkä kummitus, mitään tulevaisuutta ei ole eikä tule.

Mutta tietysti myös menneisyys on kummitus. Vaikka edellisissä postauksissa olen puolustanut nyt itse puolustuskyvyttömiä menneiden aikojen ihmisiä ja heidän aatoksiaan, ei menneisyydessä elämistä voi pitää yhtään sen terveempänä kuin tulevaisuushaaveitakaan. Mutta tuo ensin mainittu vinoutuma on konservatiiveja alati uhkaava vaara. Taaksepäin liian intensiivisesti tuijottavaa odottaa kuitenkin Lootin vaimon kohtalo.

Kristittyjen konservatiivien kiintymyksessä mennyttä kohtaan ei sinänsä ole mitään ihmettelemistä, sillä nykyajan rumuus on objektiivinen tosiasia; niin lienee tosin ollut laita myös menneisyyden ”nykyaikojen” kohdalla. Pitää ymmärtää, että omat ikävät puolensa on kaikilla aikakausilla, eikä kristittyjen ole lupa etsiä paratiisia maan päältä sen enempää tulevaisuudesta kuin menneestäkään. Sitä, että joku yksityinen kristitty (kuten esimerkiksi allekirjoittanut) rakastaa ja kunnioittaa manalle menneitä kristillisiä monarkioita, ei useimmissa tapauksissa ole syytä pitää ongelmana. Ajalliseen politiikkaan tätä ei kuitenkaan pitäisi sekoittaa.

Varoittavia esimerkkejä tällaisesta sekoilusta on useita. Ranskan katolinen oikeisto oli 1800-luvun jälkipuoliskolla vähällä hirttää itsensä valtiomuotokysymykseen. Jopa monien piispojen suulla julistettiin bourbonilainen monarkia ainoaksi Jumalan sallimaksi hallitusmuodoksi Ranskalle. Monarkia siis korotettiin dogmin asemaan, luonnostaan muutoksen alaisesta yritettiin keinotekoisesti tehdä muuttamatonta. Näin jäykkä asenne oli vähällä ajaa kirkon täydelliseen paitsioon nopeaa vauhtia kansanvaltaistuvassa maassa. Tarvittiin paavi Leo XIII:n useampikin paimenkirje taivuttamaan Ranskan katolilaiset jonkinlaiseen linnarauhaan tasavallan kanssa.

Ranskan vallankumouksen ankara kriitikko Edmund Burke totesi jo sata vuotta ennen yllä kuvattuja tapahtumia: ”A state without the means of some change is without the means of its conservation”. Burke ei siis palvo muutosta sen itsensä takia mutta hyväksyy sen välttämättömänä pahana ja käyttää sitä säilyttämisen välineenä. Maltillisen Burken jonkinlaiseksi änkyrämäisen äärikonservatiiviseksi vastapooliksi usein esitetty Joseph de Maistre ei hänkään ollut joustamattoman säilyttämisen kannalla. Nyt 2000-luvun alussa luulisi realistisen asenteen yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan olevan kristittyjen keskuudessa sääntö. Erityisesti Ranskan traditionalistien keskuudessa on kuitenkin edelleen hyvin paljon sellaisia, jotka pitävät monarkiaa vakavasti otettavana poliittisena tavoitteena. En oikein tiedä, mitä näistä enimmäkseen hyvin älykkäistä ja korkeasti koulutetuista haaveilijoista pitäisi ajatella…

Itse olen toki tunnetasolla monarkisti ja pidän tätä historiaan jäänyttä yhteiskuntajärjestelmää parhaiten kristinuskon kanssa yhteensopivana, mutta ymmärrän, ettei kaikkea voi saada. Minun monarkismikseni riittää se, että tarpeen vaatiessa puolustan menneiden aikojen hallitsijoita pahantahtoisilta moderneilta vääristelyiltä ja pyrin omalta osaltani kumoamaan vallankumouksen jäljiltä elämään jääneitä sitkeitä myyttejä. En kyllä elättele liikoja toiveita menestyksestä tällä saralla.  

Kristillisestä liturgiasta piti myös puhua. Sehän on loppujen lopuksi ainoa asia, jolla varsinaisesti on merkitystä silloin kun puhutaan Ikuisuuden kohtaamisesta keskellä aikaa. Mutta se ei nyt mahdu tähän. Ensi kerralla siis. 

perjantai 1. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa II

 Motto:
16. Sijs ei ole olewata, / pysywätä, / Tämän maailman Menoisa: / Caicki caatu, caicki muuttu, / caicki puuttu, /Luojan Luotuin seasa. [--] 20. Mik’ on ilo ricastua, / racastua, / Caupungisa catowasa? / Mik’ on ilo oleskella, / asuskella, / Täsä turhasa Tilasa? 21. Etzi muuta elandota, / olendota, / Pyydä taiwahan Talohon, / Etzi meno muuttumatoin, / puuttumatoin, / Pyri taiwahan Ilohon!
- Johan Cajanus: ”Yxi Hengellinen Weisu, Josa Tämän mailman catowainen meno edespannan” (Anno Domini MDCLXXXIII)


*   *   * 

Kumpi adjektiivi kuulostaa paremmalta, ”dynaaminen” vai ”staattinen”? Niinpä. Näinhän meidät itse kukin on ohjelmoitu ajattelemaan. On kuitenkin varsin tuore ajatus, että muutos itsessään olisi lähtökohtaisesti toivottava asiaintila. Pysyvyyden ihannointi ei suinkaan ole traditionalististen kristittyjen keksimää taantumuksellista hapatusta, se kuuluu ihmisyyden mentaaliseen perusrakenteeseen ja sen jälkiä tavataan kaikkialta.

Kiinalaisen (tai ainakin sellaiseksi väitetyn) sanonnan mukaan ”on parempi kävellä kuin juosta, mutta on parempi seistä kuin kävellä, mutta on parempi istua kuin seistä, mutta on parempi maata kuin istua…” En tunne kungfutselaisuutta juuri nimeksikään, joten en osaa sanoa, miten hyvin tai huonosti tuo on linjassa sen kanssa. Mutta kiinalaisen sivilisaation toisesta filosofis-uskonnollisesta peruskomponentista taolaisuudesta tiedän sen verran, että sanonta näyttäisi mahdollisesta apokryfisyydestään huolimatta varsin hyvin kuvaavan vanhan Kiinan mielenmaisemaa ja ajattelutapaa. Liikkeestä lepoon käy ihmislapsen mieli sielläkin.  

Myös meille tutumman antiikin filosofian hallitseva kysymys vuosisadasta toiseen oli muutoksen ongelma eri muodoissaan. Jo joonialaiset luonnonfilosofit ja muut esisokraatikot pohtivat näitä kysymyksiä. Se on tavalla tai toisella läsnä jokaisessa Platonin dialogissa ja koko hänen järjestelmänsä kurottautuu kohti Ikuista, kauas muutoksen tuolle puolen. Aristoteles pohti muutoksen olemusta suurta opettajaansa proosallisemmin ja kuivemmin mutta myös systemaattisemmin. Stagiriitta on tutkinut muutosta, tarkemmin sanoen liikettä levon vastapoolina, monipuolisesti mm. Fysiikassaan, mutta myös Metafysiikassa tämä problematiikka on vahvasti taustalla. Zenonin paradokseista useimmat liittyvät niin ikään aiheeseen. Kautta linjan on siis lähdetty siitä, että muutos ei viime kädessä ole olemisen normaalitila vaan selitystä vaativa ongelma. Lepo ja ykseys liikkeen ja moneuden asemesta on ihanteena.     

Mutta emme elä ikuisten Ideoiden todellisuudessa vaan muutoksenalaisessa ja levottomassa ilmiömaailmassa. Kristitty, jos hän ottaa uskonsa todesta, näkee vallitsevan tilanteen yhtenä syntiinlankeemuksen seurauksista. Historia (jonka sisin olemus on itsestään selvästi juuri muutos) alkoi Paratiisista karkotuksen jälkeen, mutta jonakin päivänä se tulee päätökseensä. Juutalais-kristillinen aikakäsitys lienee lineaarisuudessaan ainutlaatuinen; tietääkseni kaikki muut kosmologiat ovat enemmän tai vähemmän syklisiä, mikä on pettämätön merkki niiden puhtaasti inhimillisestä alkuperästä. Sattumoisin näkyy myös moderni luonnontieteellinen kosmologia olevan lähempänä juutalais-kristillistä kuin jotakin vaikkapa itämaista tulkintaa. Jokin aika sitten tapetilla olleelle ”sykkivän universumin” teorialle ei siis näytä olevan perusteita, vaan universumi tulee aikanaan loppumaan, T.S. Eliotia mukaillakseni, ”with a whimper”…     

Ei ehkä ole sattumaa, että juuri kristinuskon helmasta on syntynyt moderni länsimainen kulttuuri, jota dynaamisempaa ja ekspansiivisempaa elämänmuotoa maailmanhistoria ei toistaiseksi tunne. Mainittu kulttuuri on kuitenkin kristinuskon kapinallinen äpäräpoika ja on vienyt äidiltään perimänsä dynaamisuuden naurettaviin mittasuhteisiin. Useimmista muista länsimaisista nykyihmisistä poiketen kristityt, ne jotka vielä ovat jäljellä, eivät pidä muutosta (Kehitystä, Edistystä, Kasvua, you name it) itsetarkoituksena vaan tosiasiana, jonka kanssa on opittava elämään. Maailmankuvamme ei siis ole niin staattinen kuin syklisen kosmologian omaavilla lajitovereilla, mutta ei myöskään niin dynaaminen kuin modernilla länsimaisella valtakulttuurilla. ”Kultainen keskitie”, tylsä ja seksitön, on kristittyjen tie tässä kuten niin monessa muussakin asiassa. Siitä lähdetään, että mitä vähemmän muutetaan, sen parempi. Ongelma on muuttamattoman ja muutoksenalaisen erottaminen toisistaan.

Annetaan ääni hetkeksi Solženitsynille. Romaanissa Lokakuu 1916 aliluutnantti Sanja Laženitsyn ja rykmentin sotilaspappi isä Severjan käyvät korsussa keskustelua, jossa sivutaan myös Venäjän ortodoksikirkon skismaattisia vanhauskoisia eli starovertseja (yhteisnimitys niille lahkoille, jotka eivät ole suostuneet muuttamaan isiltään perimäänsä uskoa pienimmissäkään yksityiskohdissa). Nuori aliluutnantti puolustaa vanhauskoisia:

”He uskovat niin kuin kerran kristinuskoa Venäjälle juurrutettaessa opetettiin. Miksi he siis olisivat raskolnikkeja, lahkolaisia? Äkkiä heille sanotaankin: isoisänne ja isänne ja te olette tähän asti uskoneet väärin, nyt me muutamme.”
     Pappi avasi silmänsä. Sanoi mahdollisimman säästeliäällä äänellä:
    ”Uskoa ei kukaan ole muuttanut. Riittiä muutettiin. Se onkin muutoksen alainen. Yksityiskohtiin tarrautuminen on luutuneisuutta.”
     Mutta verkkaisa aliluutnantti:
    ”Yksityiskohtien uudisteleminen taas on pikkumaisuutta. Pysyvyydessä on paljon hyvää. Meidän aikanamme, kun niin moni muuttuu, kiepsautetaan ylösalaisin, vanhaan tarrautumisen ominaisuus tuntuu minusta kallisarvoiselta.” [suom. Esa Adrian]


Kumpaakin tässä ilmaistua näkökantaa voi hyvin ymmärtää ja pitää omista näkökulmistaan perusteltuina.

”Riitti” (siis lähinnä liturgia) on kiistatta muutoksenalainen. Sitä saa muuttaa ja sitä onkin muutettu monta kertaa viimeisen kahden vuosituhannen aikana. Tästä ei tosin seuraa, että sitä ehdottomasti täytyisi muuttaa, saati että sitä täytyisi muuttaa kerran sukupolvessa. Näistä lisää seuraavassa postauksessa. Silloin olisi tarkoitus puhua vähän myös yhteiskuntajärjestyksestä.