perjantai 17. syyskuuta 2010

Suora demokratia, osa III

YYA-sopimusta huomionarvoisempi lähihistoriaamme liittyvä episodi, jos nyt sellaista termiä voi tässä käyttää, on demokratiamme säilyminen maailmansotien välisenä aikana. Se ei suinkaan ollut itsestäänselvyys, ja minua on pitkään ihmetyttänyt, miksi asia on herättänyt niin vähän kiinnostusta. Tässä ei ole tilaa mennä kovin syvälle aiheeseen, mutta varsin usein meikäläisen demokratian säilyminen näkyy kuitattavan pohjoismaisuuden voittona balttilaisuudesta. Tässä ollaan kyllä oikeilla jäljillä, mutta syy ja seuraus vain ovat vaihtaneet päättelyssä paikkaa; on totta, että 30-luvun lopulla Suomi läheni nopeasti Pohjoismaita jokseenkin kaikilla sosioekonomisilla mittareilla, vaikka se toki pysyikin viisikon pahnanpohjimmaisena vielä pitkään, ei vähiten sotien tuoman takapakin takia. Mutta tuo läheneminen oli siis mahdollista vain siksi, että Suomi oli onnistunut - Tshekkoslovakiaa lukuun ottamatta - ainoana Väli-Euroopan maana säilyttämään demokratiansa. Kysymys kuuluu, miksi?

Suomea on todella perusteltua pitää historiallisessa mielessä vähintään yhtä paljon välieurooppalaisena kuin pohjoismaisena kansakuntana. Itsenäisyyden ensivuosina suomalaiset itsekin olivat tästä tietoisia eikä nuoren kansakunnan kansainvälinen identiteetti ollut mitenkään kirkossa kuulutettu. Identiteetti on subjektiivinen kysymys, mutta myös monet objektiiviset indikaattorit viittasivat itsenäisyyden alkuvuosina selvästi pikemminkin Baltiaan ja keskiseen Itä-Eurooppaan kuin Skandinaviaan. Ruotsista katsoen Suomi oli villi, takapajuinen, köyhä ja poliittisen väkivallan leimaama maa.

Vaikka kansakunnalla oli vuodesta 1906 lähtien ollut voimassa varsin nykyaikainen kansanedustusjärjestelmä, se oli monin tavoin osoittanut olevansa täysin kypsymätön niin laajaan demokratiaan; eduskuntauudistuksen konservatiivisten vastustajien pahimmat pelot olivat toteutuneet ja mahdollisesti ylittyneet kesän 1917 väärentämättömän itäeurooppalaisessa svoboda-meiningissä (oman aikansa suoraa demokratiaa!) ja varsinkin seuraavan talven ja kevättalven julmissa tapahtumissa. On varmasti epäoikeudenmukaista syyttää sisällissodasta yksinomaan pitkälle vietyä demokratiaa, mutta voi tietyssä mielessä ymmärtää niitä, jotka välittömästi sodan jälkeen tulkitsivat asian näin. Kuten tunnettua, he yrittivät saada maalle Saksasta kuninkaan, ja kuten tunnettua, epäonnistuivat. Mutta ns. kuningasseikkailu ei sittenkään ollut turha, sillä ikään kuin lohdutuspalkinnoksi monarkistit saivat tasavaltalaiseen valtiosääntöön vahvan konservatiivisen ja jopa lievästi autoritaarisen säväyksen. Mm. sosiaalidemokraatithan olivat – kuten aina tuohon aikaan – varsinaisia ääridemokraatteja ja vaativat ns. puhdasta, englantilaistyyppistä parlamentarismia (pois lukien tietysti Ylähuoneen kaltaiset taantumukselliset muinaisjäänteet). Parlamentarismivillitys olikin oman aikansa lähin vastine suoralle demokratialle.

Muualla Väli-Euroopassa, siis Suomeen monin tavoin verrannollisella alueella, parlamentarismi menestyi paremmin. Wilsonilainen utopismi jyräsi monissa näissä uusissa kansallisvaltioissa, jotka Suomen tavoin olivat syntyneet hajonneiden keisarikuntien raunioille. Presidentti Woodrow Wilson (Dem.) oli yhtä naiivi kuin häntä vuosikymmeniä myöhemmin Valkoiseen taloon seurannut George W. Bush (Rep.). Hän uskoi lujasti Amerikkaan vanhan puritaanisen messianismin mukaisena ”Kaupunkina vuorella” (The City on the Hill) joka loistaa valoa ja tulevaisuuden toivoa koko muulle maailmalle. Se mikä on hyvä Amerikalle, on hyvä kaikille. Tämä on syvästi utopistinen credo, ja siihen uskottiin lujasti erityisesti Väli-Euroopassa.

Wilsonin ns. neljäntoista kohdan ohjelma, eli visio maailmansodan jälkeistä Eurooppaa koskien, voidaan tässä tiivistää kahteen osaan: 1) kansallinen itsemääräämisoikeus kaikille kansoille ja 2) laajin mahdollinen demokratia syntyneiden kansallisvaltioiden sisälle. On helppo nähdä, että Wilson oli yhtä pihalla tämän maailman realiteeteista kuin seuraajansa Dabja reilut kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin. Hän yhtä kaikki ajoi Versailles’ssa tahtonsa läpi konservatiivisemmista ja todellisuudentajuisemmista eurooppalaisista valtiomiehistä piittaamatta. Syntyi siis joukko itäeurooppalaisia pikkuvaltioita, jotka olivat olevinaan kansallisvaltioita (eivät ne tietenkään sitä olleet eivätkä voineetkaan olla) ja varsin usein (vaikka ei aina) ääriparlamentaarisia demokratioita.    

Itse asiassa ei tarvitse mennä Viroa kauemmas. Heti itsenäistyttyään eteläinen naapurimme valitsi itselleen ehkä kaikkein radikaaleimmin demokraattisen valtiosäännön, sellaisen joka sai meikäläisetkin sosiaalidemokraatit kuolaamaan kateudesta. Virossa ei ollut esimerkiksi valtionpäämiestä lainkaan, olipahan vain jonkinlainen riigivanem, joka hoiteli etupäässä niitä tehtäviä jotka muualla kuuluvat pääministerille. Valtaoikeuksia hänellä ei mainittavasti ollut. Äänikynnykset olivat matalia ja sen seurauksena parlamentissa (Riigikogu) oli suuri määrä sirpalepuolueita. Kansalaisvapaudet olivat laajat. Viron ensimmäinen tasavalta saattoi hyvinkin olla ”kaikkien aikojen demokraattisin valtio”, kuten virolaiset itse mielellään kerskasivat. Systeemi toimi kohtalaisesti niin kauan kun maailmantalouden noususuhdanne jatkui. Kun talous romahti 1929, alkoivat vaikeudet jotka lopulta johtivat entisen riigivanemin Konstantin Pätsin diktatuuriin vuonna 1934. Pätsin komento oli kaukana ”fasismista” saati ”natsismista” ja itärajan takana vallinneeseen systeemin verrattuna se oli suorastaa leppoisaa. Mutta diktatuuria se oli silti.

Historiallisista kartoista huomaamme, että (Unkari pois lukien) kaikki vastaitsenäistyneet Väli-Euroopan pikkumaat olivat 20-luvun alussa demokratioita. Reilua vuosikymmentä myöhemmin lähes kaikki olivat diktatuureja. Poikkeukset olivat siis Tshekkoslovakia ja Suomi. Kaikissa alueen maissa demokratiat eivät toki olleet aivan yhtä yltiöpäisiä kuin Virossa, mutta silti ei ole liioiteltua väittää kaikkialla pidetyn tavoiteltavana Wilsonin utopiaa; Väli-Euroopassa hän olikin suuri sankari vielä kauan sen jälkeen kun hän oli, niin amerikkalaisten kuin länsieurooppalaistenkin konservatiivien ylenkatsomana, lähtenyt Valkoisesta talosta ja pettyneenä miehenä pian kuollut.

Mutta miksi Suomi siis (juuri ja juuri) onnistui säilyttämään demokratiansa? Viro on hyvä vertailukohta jo maantieteellisen, kulttuurisen ja mentaalisen läheisyydenkin takia. Talouslama iski Suomeen yhtä ankarasti kuin Viroonkin. Suomessa oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin käyty brutaali sisällissota, jonka haavat olivat vielä auki; aivan sama tilanne oli Virossakin. Noin vuoden 1930 paikkeilla yhteiskunnalliset levottomuudet ravistelivat Suomea yhtä pahasti tai pahemmin kuin Viroa. Mutta Suomen demokratia vastoin odotuksia ja yleistä välieurooppalaista kaavaa uhmaten säilyi, Viron demokratia taas odotusten mukaisesti kaatui. Tietysti tähän kysymykseen on monia hyviä vastausehdotuksia eikä niistä mitään voi ehdottoman varmasti osoittaa sen paremmin oikeaksi kuin vääräksikään. Minä heitän tähän kuitenkin yhden sellaisen ehdotuksen, johon en muista vielä törmänneeni: väitän kylmästi, että suomalainen demokratia säilyi yksinkertaisesti siksi, että se oli jo valmiiksi paljon autoritaarisempi ja itse asiassa epädemokraattisempi kuin useimmat muut välieurooppalaiset demokratiat.

Muuan 1930-luvun maineikas poliittinen pakinoitsija, Pekka Peitsi nimeltään, ylisti suomalaista järjestelmää siitä, että sillä oli keinot ”panna kylmiä kääreitä liiaksi kuumenneisiin päihin” niin äärioikealla kuin äärivasemmallakin; hirveätä, autoritaarista holhousta siis. Näitä keinoja ei muualla, varsinkaan Virossa, ollut. Suomen monarkkisin valtaoikeuksin varustettu ja vain epäsuorasti kansanvaltainen presidentti-instituutio, laajat poliisivaltuudet, mahdollisuus säätää lyhyessä ajassa kansalaisvapauksia rajoittavia lakeja ja asetuksia; siinäpä tärkeimmät suomalaiset menestystekijät tuohon aikaan. Jos kolmekymmentäluvun taitteessa olisi ollut kaikenmaailman demokratiabarometreja tai transparenssivertailuja, Suomi ei olisi pärjännyt; sen sijaan Viro olisi saattanut olla vahvoilla.

Ajat ovat tietysti nykyään aivan toiset kuin ihmisikä sitten. Eivät suomalaisetkaan enää ole samoja kuin ennen, kypsempiä ja viisaampia ovat, kuulemma. Ehkä riittävän kypsiä peräti suoraan demokratiaankin. Näin saattaa olla. Minä kuitenkin suhtaudun erittäin skeptisesti kaikenlaisiin ”historian loppu” –argumentteihin. Mentaalihistoriallisissa syvärakenteissa on usein suurempaa jatkuvuutta kuin pinnalta katsoen uskoisi. Lisäksi maantiedehän ei ole muuttunut miksikään. Kuka tietää, miten nopeita, rajuja ja kauaskantoisia päätöksiä joudutaan tulevaisuudessa tekemään?   

Loppu.

3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Suomen demokratian yllättävä kestävyys sotien välillä nostetaan usein esiin, mutta aiemmin en ole kuullut tätä hypoteesia, että se johtuisi silloisen perustuslain "demokratiavajeesta" - päinvastoinhan "kuningasseikkailu" ja siitä välillisesti seurannut presidenttivaltainen järjestelmä kuvataan yleensä negatiivisesti. Oliko Tsekkoslovakiassa, missä demokratia myös säilyi, vastaava tilanne? Voisi olla mielenkiintoista vertailla "Väli-Euroopan" maiden perustuslakeja sotien välisellä ajalla, siis sitä, onko hypoteesissasi "yltiödemokraattisuudesta" perää.

    Toisaalta voisi ajatella, että sotienvälisen demokratian kestävyys liittyisi onnistuneeseen vallanjakoon -- "checks and balances", niin kuin jenkit sanovat. Esimerkiksi 30-luvun lopulla hra Peitsi sisäministerinä yritti lakkauttaa IKL:n, mutta tuomioistuinlaitos esti sen.

    IKL puolestaan jäi marginaaliliikkeeksi, koska valtapuolueet - talvisodan myötä Tannerin SDP:kin - omivat sen agendan, niin että nationalismia, militarismia ja irredentismiä saatettiin toteuttaa demokratian puitteissa, jolloin IKL kävi turhaksi.

    VastaaPoista
  2. Välieuroopan maita maailmansotien välisenä aikana sietäisi todellakin vertailla perusteellisesti myös demokratia-näkökulmasta; tässähän ei sellaiseen ole mahdollisuutta.

    Esiin nostamani Viro oli ääritapaus, mutta parlamanetaariseen demokratiaan ainakin suullaan tunnustautuivat lähes kaikki muut maat. Vaikkapa ns. tynkä-Itävalta oli kopioinut valtiosääntönsä suoraan Englannista. Systeemi, jossa voittaja saa kaikki vaalipiirin äänet, johtaa tunnetusti puoluekentän voimakkaaseen polarisoitumiseen, useimmiten kaksipuoluejärjestelmään. Tällainen järjestelmä puolestaan edellyttää toimiakseen kansalta suurta kypsyyttä ja pitkää kokemusta demokratiasta. Briteillä kumpaakin on, Itävaltalaisilla niitä oli vähemmän. Kuten Virossa, myös Itävallassa demokratia toimi joten kuten niin kauan kuin talous porskutti; kun talous romahti, yhteiskunta repesi ja suistui 1930-luvun alussa melkein sisällissotaan. Pelastajaksi tuli Dollfussin suopeahko diktatuuri 1934.

    Pointtini on, että demokratia (olkoonpa suoraa tai edustuksellista)ei koskaan voi olla itsetarkoitus. Siihen pitää opetella erilaisten vähemmän demokraattisten välivaiheiden kautta.

    VastaaPoista
  3. Hei,

    laitan tänne kommentin, kun sähköpostiosoitetta tai muuta ei ole tarjolla. Mainostan tätä tilaisuutta, voit tulla anonymiteettisi säilyttäen puhumaan politiikkaa
    http://ahvenryhma.wordpress.com/

    VastaaPoista