torstai 16. syyskuuta 2010

Suora demokratia, osa II

Suora demokratia on siis demokratiaa äärimuodossaan ja demokratia on ”kansanvaltaa”. (Paavo Haavikko –vainaata mukaillen voisi tietysti ihmetellä, että ”kun valta on kansalla, kenellä se on?”, mutta antaa tuon kysymyksen nyt olla.) Sveitsissä demokratia on toiminut kitkattomasti. Demokratian keskeisiä edellytyksiä ovat mm. pitkäaikainen sisäinen vakaus ja yhtä pitkäaikainen ulkoinen rauha. Nämä molemmat tunnetusti ovat toteutuneet Sveitsissä mallikelpoisesti. Syitä siihen, miksi ne ovat siellä niin hyvin toimineet, on monia. Tärkeimpiä näistä on maantiede. (Muistutettakoon mieliin, että ennen modernin perustuslakiajattelun vakiintumista, kunkin kansakunnan konstituution olennaisena osana pidettiin sen maantieteellistä sijaintia, pinnanmuodostusta jne. Lukekaa Montesquieuta!)  

Suojaisa sijainti sekä rauhallinen ja kohtalaisen sivistynyt naapurusto varmistivat Sveitsin sisäisen vakauden ja ulkoisen puolueettomuuden; tämä viimeksi mainittu ominaispiirre ehti vakiintua niin olennaiseksi osaksi Sveitsin kansainvälistä imagoa, että jopa kansallissosialistinen Saksa piti parhaana kunnioittaa Alppimaan suvereniteettia (myönnetään, että tuohon suopeuteen oli kyllä moninaisia, hyvin vähän jalomielisiä syitä). Joka tapauksessa sveitsiläisillä oli tässä turvatussa tilanteessa varaa luottaa kansaansa ja antaa sen kasvaa demokratian mittaiseksi. Suora demokratia ei Sveitsissä ole ollut luksusta. Suomessa se sitä olisi. Tai olisi ollut ainakin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Tästä teemasta otamme pari konkreettista esimerkkiä. Niistä ensimmäinen, eli YYA-sopimuksen solmiminen, on ollut esillä jo monessa yhteydessä.

Suomen kansainvälisten suhteiden tärkein yksittäinen asiakirja oli vuosikymmenien ajan YYA-sopimus. Tässä on nyt totaalisen irrelevanttia se, mitä mieltä mahdollisesti olemme tuon sopimuksen toisesta, nyt jo manalle menneestä osapuolesta, samoin se, millaisia vääristymiä sopimus aiheutti sisäpolitiikassamme erityisesti suomettuneella 70-luvulla. Merkitystä on vain sillä, että YYA-sopimus on 40-luvun lopulla ja kauan sen jälkeenkin tyly poliittinen välttämättömyys. Mutta jos ”kansa” olisi saanut päättää, sitä ei olisi koskaan solmittu. Eduskunnan enemmistö vastusti alun alkaen edes asiasta neuvottelemista, ja tie sopimuksen ratifioimiseen oli pitkä ja täynnä vain edustuksellisessa demokratiassa mahdollisia manööverejä. Se YYA:sta.

Ajattelin saada tämän jutun sanotuksi kahdella postauksella, mutta ei tämä vielä tässä ole. Kontrafaktuaaliset  kauhuskenaariot tilanteesta, jossa II maailmansodan jälkeinen ulkopoliittinen linjamme olisi pitänyt muovata  kansan tahdon mukaan, ovat nostaneet hiuksia pystyyn muillakin kuin minulla. Ensi kerralla pohdin kuitenkin demokratia-tematiikkaa näkökulmasta, joka ei tietääkseni ole aiemmin ollut suuremmin esillä. 

3 kommenttia:

  1. Yksi nopea ajatus tuli mieleen: Ulkopolitiikan kysymyksiin ei voisi soveltaa kansanäänestyksiä. Tosin se tietysti vaatisi asioiden selkeää erottelua siitä mikä on on ulko- ja sisäpolitiikkaa.

    VastaaPoista
  2. Minua on aina kummastuttanut kaikissa demokratian kannattajissa kysymys vastuusta. Kun "valta on kaikilla", vastuuta ei ole kenelläkään. Tämän näkee pienemmässä mittakaavassa jo eduskunnassa: mihinkään ei voi vaikuttaa mitenkään, koska muut. Mitään vastuuta ei kanneta saati tunnusteta.

    Monarkki ei voi paeta vastuutaan.

    VastaaPoista
  3. Näin on, Tuplis. Vastuukysymykset ovat vaikeita edustuksellisessakin demokratiassa, suorassa demokratiassa vastuu katoaa kokonaan. "Kansaa" ei voi haastaa Valtakunnanoikeuteen, saati syöstä vallasta. Ainoa sanktio kelvottomasta päätöksenteosta on paskan kaatuminen omaan niskaan.

    VastaaPoista