tiistai 14. syyskuuta 2010

Provo: Suora demokratia, osa I

”Suora demokratia” on edellisessä postauksessa mainitun Muutos-putiikin agendalla varsin korkealla sijalla, ehkä korkeimmalla. Muutoksen kannattajat kuuluvat siis Utopian etsijöiden suureen traditioon. Tällä en tarkoita sitä, että ”suora demokratia”, mitä sillä nyt sitten tarkoitettaneenkin, olisi sinänsä mahdotonta. Tarkoitan sitä, ajatuksen takana näyttäisi olevan ikävän kosmopolitaaninen lähtökohta, ja kosmopolitanismi on useimmiten lähtökohdiltaan utopistista. En siis tässä ajattele niinkään Thomas Moren, Campanellan tms. kumppaneiden enimmäkseen kirjallisia utopioita vaan pikemminkin sitä aprioristista elämänasennetta, joka leimaa vaikkapa jonkun Jean-Jacques Rousseaun koko tuotantoa. Ne jotka ovat perehtyneet Rousseau’hon tietävät, mitä ajan takaa. Muita varten yritän selventää asiaa seuraavassa.

Hommafoorumin ao. viestiketjuissa ja muuallakin Muutoksen kannattajat ovat rummuttaneet suoran demokratian ohjelmaansa pitkälti Sveitsin esimerkillä. Ajatus siis näyttäisi olevan että se mikä toimii Sveitsissä, toimii väistämättä Suomessakin. Tämä on tietysti epähistoriallista pötyä. Taustalla on utopistinen ajatus ihmisestä kaikkialla olennaisesti samankaltaisena oliona. 

Osittainenkin siirtyminen suoraan demokratiaan edellyttäisi jonkinasteisia muutoksia perustuslakiin, ja sellaisia ei pidä kovin kevein perustein mennä tekemään. Missään tapauksessa perustuslakia ei pidä peukaloida mutu-pohjalta. Mutta juuri tällaisella pohjalla nyt liikutaan, aprioristiseen ihmiskäsitykseen nojaavalla, epähistoriallisella jouksuhiekalla. 

Miltä empiiriset historialliset esimerkit suorasta demokratiasta näyttävät? Kuten jo vihjaisin, ”suora demokratia” on sinänsä varsin epämääräinen käsite, ja siten tähän kategoriaan lukeutuvien hallintomallien konkreettiset historialliset esimerkit ovat varsin vaihtelevia. Neuvoa-antavista ad hoc –kansanäänestyksistä on kokemusta Suomessakin. Suora demokratia sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskuntajärjestelmän olennaisena osana on siis voimassa jo mainitussa Sveitsissä, missä vuosisatojen kuluessa orgaanisesti kehittynyt systeemi toimii hyvin ja nauttii laajaa legitimiteettiä.

Huonompi esimerkki tulee vaikkapa muinaisesta Ateenasta. Sikäläisen suoran demokratian drastisimpia ilmenemismuotoja oli pahamaineinen ostrakismos. Kyseessähän oli sitova kansanäänestys, jossa kansa kaikkivaltias ilmaisi tyytymättömyytensä milloin kehenkin silmäätekevään; ostrakismos-demokratiassa ilmenevä vox populi merkitsi käytännössä maastakarkotusta miehille, jotka usein olivat varsin kyvykkäitä ja jotka poikkeuksetta olivat kyvykkäämpiä kuin se kaunainen alhaiso, joka heidät karkotti.

Mutta Suomi ja nykyaika? Muutamaa neuvoa-antavaa kansanäänestystä lukuun ottamatta meillä siis ei ole tästä käytännöstä kokemuksia, ei hyviä eikä huonoja. Juuri siksi asian ympärillä leijuukin jonkinlaista uteliasta kokeilunhalua. Mutta silkka kokeilunhalu yhteiskunnallisten muutosten motiivina on huonompi juttu. Ovatko suomalaiset kypsiä suoraan demokratiaan? Historiallisin esimerkein tätä ei voi selvittää, ei edes kontrafaktuaaliseen metodiin turvautuen. Vai voisiko sittenkin? Nythän on niin että suora demokratia on loppujen lopuksi vain demokratiaa äärimuodossaan. On mahdollista tutkia Suomen lähihistoriasta (= miinus 100 vuotta) muutamia episodeja, ja miettiä, miten olisi käynyt, jos ”kansa” olisi todella saanut tahtonsa läpi.  Sen teen kuitenkin vasta seuraavassa postauksessa. Samalla tulen käsittelemään lähemmin myös koko tämän asian utopia-aspektia.        

2 kommenttia:

  1. Suoralla demokratialla on valitettavan paha taipumus muuttua oklokratiaksi.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiinnolla odotan seuraavaa postausta. Varsinkin tuo utopiapuoli kiinnostaa.

    Edelleenkään itse näe suoran demokratian ideaa mitenkään synkkänä, mutta olen toitottanut sitä, että se pitäisi ankkuroida Suomeen aivan toisella tavalla kuin julistamalla kansanäänestysten mahdollisuutta ja toisaalta asiaa todella pitäisi myös pohtia ennen lopullista julistamista.

    VastaaPoista