keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa I

Ajattelin ensin antaa tälle juttusarjalle ilkikurisesti hämäävän otsikon "Muutos", mutta en viitsinyt. Ei todellakaan ole kyse Muutos 2011 -puolueesta (eikös se pian jo rekisterissä ole?), sillä tästä aiheesta olen sanonut sanottavani. Tässä pohdin muutosta eräänä inhimillisen kulttuurin keskeisenä - öö, muuttujana. En vielä tiedä, montako osaa tulee, tuskin kovin montaa kuitenkaan. Lähestyn tätä lievästi sanoen laajaa aihepiiriä muutamasta minua erityisesti kiinnostavasta näkökulmasta. Aloitamme kristinuskon suhteesta aikaan ja aikojen muuttumiseen.

*  *  * 

C.S. Lewis kutsui ”kronologiseksi arroganssiksi” asennetta, joka oli hänen aikanaan, 20. vuosisadan ensipuoliskolla, tyypillinen sivistyneille briteille ja länsimaalaisille yleisemminkin. En usko tuon asenteen olevan kovin paljoa harvinaisempi nykyäänkään, vaikka Valistuksen ns. suuri kertomus onkin menettänyt jonkin verran hohtoaan. Kronologista arroganssia, ylpeyttä siitä että on sattunut syntymään niin valtavan paljon viisaampana ja valistuneempana aikana kuin tyhmät ja taikauskoiset esi-isäparat, voisi hyvin verrata rasismiin.

Tätä yhteyttä eivät kuitenkaan näe ainakaan ne klassisen kristinuskon kriitikot, joiden mielestä on täysin pätevä argumentti mitä tahansa ilmiötä vastaan julistaa se ”aikansa eläneeksi”. Alinomaa saamme kuulla, ettei tämä tai tuo kristillinen opinkappale ole enää ”tätä päivää”; erityisesti katolista kirkkoa vaaditaan tuon tuostakin ”tulemaan 2000-luvulle”. Aina ei ole kyse kirkkojen ulkopuolelta tulevasta kitinästä, vaan varsin usein vilpittömistä ja hyvää tarkoittavista uskon uudistajista. Väärässä he silti ovat. Tulee mieleen noin viiden vuoden takainen HS:n yleisönosastodebatti, jonka aiheena oli uskontunnustus Suomen ev.lut. kirkon messukaavassa. En löydä tähän enää lähteitä (en tiedä, onko niitä digitaalisessa muodossa olemassakaan), joten seuraavan kappaleen materiaali on muistinvaraista.

Keskustelun aloittajan – aktiivisen kirkossakävijän – mielestä Credo pitäisi yksinkertaisesti poistaa messukaavasta. Tässä Nikean-Konstantinopolin tunnustuksessa kun on niin paljon aikansa elänyttä, nykykristityn uskottavaksi mahdotonta; Credon kuuleminen ja lausuminen sunnuntaista toiseen saa uskovan joko katselemaan vaivaantuneina pitkin seiniä tai sitten pakottaa hänet älylliseen epärehellisyyteen. Joku keskusteluun liittynyt komppasi aloittajaa mutta lisäsi omana pointtinaan pitävänsä Credon lausumista ”uskolla ylvästelynä”, minkä hän koki loukkaavana kirkkokansan heikkouskoista enemmistöä kohtaan; tämän kommentin muistan erityisen selvästi, koska se kaikessa hellyttävässä, umpiluterilaisessa pietismissään nauratti minua kovin.

Vähintään tiedostamattoman arroganttia sävyä tässä keskustelussa oli se kaikissa Credon poistamista kannattavissa puheenvuoroissa eksplisiittisesti tai implisiittisesti esiintynyt oletus, että menneinä vuosisatoina eläneille kristityille tunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin uskominen oli ollut helppoa ja ongelmatonta. Mutta eihän se näin ole. Muutamista hyvin suppeista ydinlauseista (ks. esim. 1. Kor. 15:3-5.) liikkeelle lähtien Credoa veivattiin kolme-, neljä-, ehkä jopa viisisataa vuotta, ja sen jokainen pykälä on vastaus johonkin sellaiseen harhaoppiin, joka pyrki rationalistisesti selittämään jokaisen ihmisenjärjen ylittävän uskonkappaleen puhki.

Ja tällaisiahan useimmat elleivät kaikki vanhat harhaopit olivat; ne tahtoivat tehdä kristinuskosta sivistyneen ihmisen arvolle sopivan salonkikelpoisen uskomusjärjestelmän. Erityisesti kolminaisuusoppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta olivat intensiivisten rationalisointiyritysten kohteena. Epäilemättä myös varhaiskirkon itsensä sisällä oli paljon sellaisia, jotka olisivat kernaasti tehneet näistä opeista järkeenkäypiä, jos vain olisivat voineet. Mutta he eivät voineet, sillä he eivät olleet keksineet dogmaa vaan ottaneet sen vastaan (kuten jo mainitusta 1. Korinttolaiskirjeen kohdastakin ilmenee) ja tiesivät, ettei heillä ollut oikeutta muuttaa sitä – ei sittenkään vaikka siihen uskominen ei aina ollut helppoa. Credo, quia absurdum! huudahti Tertullianus vuoden 200 paikkeilla. Tuota hänen tunnetuinta sitaattiaan on käytetty paljon väärin haluttaessa osoittaa, että kristityt eivät ole aivan täysijärkisiä.

Ne kristinuskon viholliset (sisäiset tai ulkoiset) joiden mielestä dogma ei ole tätä päivää ovat aivan oikeassa. Mutta sitä he eivät ymmärrä, ettei se koskaan ole ollutkaan ”tätä päivää”. Juuri siksi siitä on pidettävä kiinni.

Kaikki kristinuskossa ei tietenkään ole luvallisten muutosten ulottumattomissa. Jossakin tulevassa postauksessa mietin mitä sellaiset asiat mahdollisesti voisivat olla.                

5 kommenttia:

  1. Komppaan Kari Rydmania; mielenkiintoinen johdanto.
    Jatkoa odotan innolla!

    VastaaPoista
  2. "Traditio tarkoittaa äänioikeuden antamista kaikista luokista huomaamattomimmalle, edeltäjillemme. Se on kuolleiden demokratiaa. Traditio kieltäytyy alistumasta niille ylimielisille oligarkeille, jotka vain sattumalta maleksivat täällä."

    - G. K. Chesterton

    VastaaPoista
  3. "Society is [--] a partnership not only between those who are living, but between those who are living, those who are dead, and those who are to be born."

    - Edmund Burke -

    VastaaPoista
  4. Oikea ratkaisu ei ole takertuminen dogmeihin eikä muutos vain pelkän muutoksen vuoksi.

    Oikea ratkaisu on todella ottaa selvää että mitä sieltä viimeisen rajan takaa oikein löytyy ja miettiä dogmien tulkintaa sen nojalta.

    Nelson Wright (Kiefer Sutherland) sanoo elokuvassa Flatliners asian aika hyvin: Philosophy failed. Religion failed. Now it's up to the physical sciences. Tosin se, miten he sen tuossa elokuvassa tekivät, oli varsin epäeettistä.

    VastaaPoista