keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa I

Ajattelin ensin antaa tälle juttusarjalle ilkikurisesti hämäävän otsikon "Muutos", mutta en viitsinyt. Ei todellakaan ole kyse Muutos 2011 -puolueesta (eikös se pian jo rekisterissä ole?), sillä tästä aiheesta olen sanonut sanottavani. Tässä pohdin muutosta eräänä inhimillisen kulttuurin keskeisenä - öö, muuttujana. En vielä tiedä, montako osaa tulee, tuskin kovin montaa kuitenkaan. Lähestyn tätä lievästi sanoen laajaa aihepiiriä muutamasta minua erityisesti kiinnostavasta näkökulmasta. Aloitamme kristinuskon suhteesta aikaan ja aikojen muuttumiseen.

*  *  * 

C.S. Lewis kutsui ”kronologiseksi arroganssiksi” asennetta, joka oli hänen aikanaan, 20. vuosisadan ensipuoliskolla, tyypillinen sivistyneille briteille ja länsimaalaisille yleisemminkin. En usko tuon asenteen olevan kovin paljoa harvinaisempi nykyäänkään, vaikka Valistuksen ns. suuri kertomus onkin menettänyt jonkin verran hohtoaan. Kronologista arroganssia, ylpeyttä siitä että on sattunut syntymään niin valtavan paljon viisaampana ja valistuneempana aikana kuin tyhmät ja taikauskoiset esi-isäparat, voisi hyvin verrata rasismiin.

Tätä yhteyttä eivät kuitenkaan näe ainakaan ne klassisen kristinuskon kriitikot, joiden mielestä on täysin pätevä argumentti mitä tahansa ilmiötä vastaan julistaa se ”aikansa eläneeksi”. Alinomaa saamme kuulla, ettei tämä tai tuo kristillinen opinkappale ole enää ”tätä päivää”; erityisesti katolista kirkkoa vaaditaan tuon tuostakin ”tulemaan 2000-luvulle”. Aina ei ole kyse kirkkojen ulkopuolelta tulevasta kitinästä, vaan varsin usein vilpittömistä ja hyvää tarkoittavista uskon uudistajista. Väärässä he silti ovat. Tulee mieleen noin viiden vuoden takainen HS:n yleisönosastodebatti, jonka aiheena oli uskontunnustus Suomen ev.lut. kirkon messukaavassa. En löydä tähän enää lähteitä (en tiedä, onko niitä digitaalisessa muodossa olemassakaan), joten seuraavan kappaleen materiaali on muistinvaraista.

Keskustelun aloittajan – aktiivisen kirkossakävijän – mielestä Credo pitäisi yksinkertaisesti poistaa messukaavasta. Tässä Nikean-Konstantinopolin tunnustuksessa kun on niin paljon aikansa elänyttä, nykykristityn uskottavaksi mahdotonta; Credon kuuleminen ja lausuminen sunnuntaista toiseen saa uskovan joko katselemaan vaivaantuneina pitkin seiniä tai sitten pakottaa hänet älylliseen epärehellisyyteen. Joku keskusteluun liittynyt komppasi aloittajaa mutta lisäsi omana pointtinaan pitävänsä Credon lausumista ”uskolla ylvästelynä”, minkä hän koki loukkaavana kirkkokansan heikkouskoista enemmistöä kohtaan; tämän kommentin muistan erityisen selvästi, koska se kaikessa hellyttävässä, umpiluterilaisessa pietismissään nauratti minua kovin.

Vähintään tiedostamattoman arroganttia sävyä tässä keskustelussa oli se kaikissa Credon poistamista kannattavissa puheenvuoroissa eksplisiittisesti tai implisiittisesti esiintynyt oletus, että menneinä vuosisatoina eläneille kristityille tunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin uskominen oli ollut helppoa ja ongelmatonta. Mutta eihän se näin ole. Muutamista hyvin suppeista ydinlauseista (ks. esim. 1. Kor. 15:3-5.) liikkeelle lähtien Credoa veivattiin kolme-, neljä-, ehkä jopa viisisataa vuotta, ja sen jokainen pykälä on vastaus johonkin sellaiseen harhaoppiin, joka pyrki rationalistisesti selittämään jokaisen ihmisenjärjen ylittävän uskonkappaleen puhki.

Ja tällaisiahan useimmat elleivät kaikki vanhat harhaopit olivat; ne tahtoivat tehdä kristinuskosta sivistyneen ihmisen arvolle sopivan salonkikelpoisen uskomusjärjestelmän. Erityisesti kolminaisuusoppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta olivat intensiivisten rationalisointiyritysten kohteena. Epäilemättä myös varhaiskirkon itsensä sisällä oli paljon sellaisia, jotka olisivat kernaasti tehneet näistä opeista järkeenkäypiä, jos vain olisivat voineet. Mutta he eivät voineet, sillä he eivät olleet keksineet dogmaa vaan ottaneet sen vastaan (kuten jo mainitusta 1. Korinttolaiskirjeen kohdastakin ilmenee) ja tiesivät, ettei heillä ollut oikeutta muuttaa sitä – ei sittenkään vaikka siihen uskominen ei aina ollut helppoa. Credo, quia absurdum! huudahti Tertullianus vuoden 200 paikkeilla. Tuota hänen tunnetuinta sitaattiaan on käytetty paljon väärin haluttaessa osoittaa, että kristityt eivät ole aivan täysijärkisiä.

Ne kristinuskon viholliset (sisäiset tai ulkoiset) joiden mielestä dogma ei ole tätä päivää ovat aivan oikeassa. Mutta sitä he eivät ymmärrä, ettei se koskaan ole ollutkaan ”tätä päivää”. Juuri siksi siitä on pidettävä kiinni.

Kaikki kristinuskossa ei tietenkään ole luvallisten muutosten ulottumattomissa. Jossakin tulevassa postauksessa mietin mitä sellaiset asiat mahdollisesti voisivat olla.                

maanantai 20. syyskuuta 2010

Ruotsalainen paradoksi?

Eli niin kävi, että Ruotsi-demokraatit pääsivät (ainakin teoriassa) vaa’ankielipuolueen asemaan sikäläisille Valtiopäiville. Ja ruotsalainen suvaitsevaisto on tilanteesta järkyttynyt. Tällä puolen Pohjanlahden ruotsalaisten reaktioiden rajuus puolestaan näyttäisi hienoisesti hämmästyttävän jopa muutamia meikäläisiä mokuttajia.

Tämä herätti minut ihmettelemään ristiriitaa, josta aikaisemmin olen ollut vain epämääräisesti tietoinen. Ruotsalaista kulttuuriahan on perinteisesti pidetty hyvin pehmeänä ja kompromissihakuisena. Sanottu koskee erityisesti yrityskulttuuria; neuvotteluissa vältetään jyrkkiä vastakkainasetteluja ja asiaa hinkataan niin kauan että taatusti kaikkia miellyttävä ratkaisu löytyy. Näin ainakin väitetään.  

Luulisi tämän pätevän myös politiikkaan, mutta sillä sektorilla ruotsalaisen suvaitsevaisuuden rajat tulevatkin vastaan selvästi nopeammin kuin vaikkapa Suomessa. Ruotsi-demokraattien ennen vaaleja establishmentin taholta osakseen saama systemaattinen hyljeksintä ja nyt vaalien jälkeen ilmenevät hysteerisyyttä hipovat reaktiot näyttävät suomalaisesta näkökulmasta kielivän omituisen fanaattisesta asenneilmastosta.

Eikä tässä vielä kaikki. Ruotsalaisen yhteiskunnan oletettu pehmeys näyttäytyy uudessa valossa myös kun muistaa, että sikäläisen politiikan molemmat äärisuunnat ovat paljon kovempia kuin meillä. Ruotsalaiset natsit (oikeat natsit siis, ei SD:n porukka) ovat kurinalaisia ja järjestyneitä, todella vaarallisia tyyppejä joiden rinnalla meidän harvalukuiset kiljuskinimme tai jonkun Kuisman kaltaiset pellet ovat lähinnä camp-hahmoja. Myös ruotsalainen äärivasemmisto pesee sekä kurinalaisuudessa että valmiudessa väkivaltaan meikäläiset anarkomarkot mennen tullen. Mikähän tähän lienee syynä? Olisiko liioiteltua kutsua tilannetta ruotsalaiseksi paradoksiksi? Kertokoon joku joka tuntee Ruotsia minua paremmin.   

perjantai 17. syyskuuta 2010

YFS-miehet

Ennen olin siinä käsityksessä, että autojen rekisterinumeroiden kirjainosat määräytyvät läänin mukaan siten, että vaikkapa Oulun läänissä rekisteröidyn automobiilin rekisteri alkaa aina O-kirjaimella. Lieneekö näin joskus ollut, en tiedä enkä viitsi asiaa sen tarkemmin selvittääkään, mutta enää ei selvästikään ole.

Joitakin vuosia sitten aloin panna merkille, että yhä useammassa silmiin sattuvassa rekisterikilvessä on teksti YES. On tietysti rajallinen määrä tapoja yhdistää kilven kolmikirjaiminen alkuosa (korkeintaan) kolminumeroiseen loppuosaan. Mutta tässä astuu kuvaan luovuus. JES, YEZ, JEZ, JEC, YEC, YEH, YEP, JEP, IES ovat kaikki aika selviä tapauksia, samoin takaperoiset SEY, ZEY jne. Melko varma voi olla siitäkin, että F- ja E-kirjainten samankaltaisuutta on hyödynnetty YFS-alkuisissa kilvissä. Muitakin vastaavia viritelmiä tulee eteen.

Mutta miksi ihmeessä tällaista nykyään sitten niin paljon näkee? (Ellei sitten kyseessä ole vainoharhainen mielikuvitukseni…) Aivan ilmeisesti samasta syystä kuin miksi niin monilla yrityksillä on sellaisia nimiä kuin Yahoo! tai – pysyäksemme Suomessa – Jippii-group. Autoilevat YFS-miehemme haluavat siis viestittää positiivista, rennon nuorekasta elämänasennettaan. YFS-miehet eivät toki läheskään aina ole minkään järjellisen mittapuun mukaan nuoria, mutta eihän nuorekas elämänasenne ikää katso.

Aivan yksinkertaisesti lienee kyse suomalaisen aikuisväestön vuosi vuodelta pahenevasta Peter Pan –kompleksista, taantumisesta kohti ikuista teini-ikää. Lordin, tuon infantiilin roskajoukon, taannoinen euroviisuvoitto herätti kansallisen innostuksen, jonka ilmenemismuodot olivat järkyttävän samankaltaisia leikkikouluikäisten ja eläkeläisten keskuudessa; taisipa silloinen pääministerikin opetella hevi-tervehdyksen!

Sanokaa minulle yksikin hyvä syy tuntea hopeahapsisia YFS-miehiä kohtaan mitään muuta kuin halveksuntaa.         

Suora demokratia, osa III

YYA-sopimusta huomionarvoisempi lähihistoriaamme liittyvä episodi, jos nyt sellaista termiä voi tässä käyttää, on demokratiamme säilyminen maailmansotien välisenä aikana. Se ei suinkaan ollut itsestäänselvyys, ja minua on pitkään ihmetyttänyt, miksi asia on herättänyt niin vähän kiinnostusta. Tässä ei ole tilaa mennä kovin syvälle aiheeseen, mutta varsin usein meikäläisen demokratian säilyminen näkyy kuitattavan pohjoismaisuuden voittona balttilaisuudesta. Tässä ollaan kyllä oikeilla jäljillä, mutta syy ja seuraus vain ovat vaihtaneet päättelyssä paikkaa; on totta, että 30-luvun lopulla Suomi läheni nopeasti Pohjoismaita jokseenkin kaikilla sosioekonomisilla mittareilla, vaikka se toki pysyikin viisikon pahnanpohjimmaisena vielä pitkään, ei vähiten sotien tuoman takapakin takia. Mutta tuo läheneminen oli siis mahdollista vain siksi, että Suomi oli onnistunut - Tshekkoslovakiaa lukuun ottamatta - ainoana Väli-Euroopan maana säilyttämään demokratiansa. Kysymys kuuluu, miksi?

Suomea on todella perusteltua pitää historiallisessa mielessä vähintään yhtä paljon välieurooppalaisena kuin pohjoismaisena kansakuntana. Itsenäisyyden ensivuosina suomalaiset itsekin olivat tästä tietoisia eikä nuoren kansakunnan kansainvälinen identiteetti ollut mitenkään kirkossa kuulutettu. Identiteetti on subjektiivinen kysymys, mutta myös monet objektiiviset indikaattorit viittasivat itsenäisyyden alkuvuosina selvästi pikemminkin Baltiaan ja keskiseen Itä-Eurooppaan kuin Skandinaviaan. Ruotsista katsoen Suomi oli villi, takapajuinen, köyhä ja poliittisen väkivallan leimaama maa.

Vaikka kansakunnalla oli vuodesta 1906 lähtien ollut voimassa varsin nykyaikainen kansanedustusjärjestelmä, se oli monin tavoin osoittanut olevansa täysin kypsymätön niin laajaan demokratiaan; eduskuntauudistuksen konservatiivisten vastustajien pahimmat pelot olivat toteutuneet ja mahdollisesti ylittyneet kesän 1917 väärentämättömän itäeurooppalaisessa svoboda-meiningissä (oman aikansa suoraa demokratiaa!) ja varsinkin seuraavan talven ja kevättalven julmissa tapahtumissa. On varmasti epäoikeudenmukaista syyttää sisällissodasta yksinomaan pitkälle vietyä demokratiaa, mutta voi tietyssä mielessä ymmärtää niitä, jotka välittömästi sodan jälkeen tulkitsivat asian näin. Kuten tunnettua, he yrittivät saada maalle Saksasta kuninkaan, ja kuten tunnettua, epäonnistuivat. Mutta ns. kuningasseikkailu ei sittenkään ollut turha, sillä ikään kuin lohdutuspalkinnoksi monarkistit saivat tasavaltalaiseen valtiosääntöön vahvan konservatiivisen ja jopa lievästi autoritaarisen säväyksen. Mm. sosiaalidemokraatithan olivat – kuten aina tuohon aikaan – varsinaisia ääridemokraatteja ja vaativat ns. puhdasta, englantilaistyyppistä parlamentarismia (pois lukien tietysti Ylähuoneen kaltaiset taantumukselliset muinaisjäänteet). Parlamentarismivillitys olikin oman aikansa lähin vastine suoralle demokratialle.

Muualla Väli-Euroopassa, siis Suomeen monin tavoin verrannollisella alueella, parlamentarismi menestyi paremmin. Wilsonilainen utopismi jyräsi monissa näissä uusissa kansallisvaltioissa, jotka Suomen tavoin olivat syntyneet hajonneiden keisarikuntien raunioille. Presidentti Woodrow Wilson (Dem.) oli yhtä naiivi kuin häntä vuosikymmeniä myöhemmin Valkoiseen taloon seurannut George W. Bush (Rep.). Hän uskoi lujasti Amerikkaan vanhan puritaanisen messianismin mukaisena ”Kaupunkina vuorella” (The City on the Hill) joka loistaa valoa ja tulevaisuuden toivoa koko muulle maailmalle. Se mikä on hyvä Amerikalle, on hyvä kaikille. Tämä on syvästi utopistinen credo, ja siihen uskottiin lujasti erityisesti Väli-Euroopassa.

Wilsonin ns. neljäntoista kohdan ohjelma, eli visio maailmansodan jälkeistä Eurooppaa koskien, voidaan tässä tiivistää kahteen osaan: 1) kansallinen itsemääräämisoikeus kaikille kansoille ja 2) laajin mahdollinen demokratia syntyneiden kansallisvaltioiden sisälle. On helppo nähdä, että Wilson oli yhtä pihalla tämän maailman realiteeteista kuin seuraajansa Dabja reilut kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin. Hän yhtä kaikki ajoi Versailles’ssa tahtonsa läpi konservatiivisemmista ja todellisuudentajuisemmista eurooppalaisista valtiomiehistä piittaamatta. Syntyi siis joukko itäeurooppalaisia pikkuvaltioita, jotka olivat olevinaan kansallisvaltioita (eivät ne tietenkään sitä olleet eivätkä voineetkaan olla) ja varsin usein (vaikka ei aina) ääriparlamentaarisia demokratioita.    

Itse asiassa ei tarvitse mennä Viroa kauemmas. Heti itsenäistyttyään eteläinen naapurimme valitsi itselleen ehkä kaikkein radikaaleimmin demokraattisen valtiosäännön, sellaisen joka sai meikäläisetkin sosiaalidemokraatit kuolaamaan kateudesta. Virossa ei ollut esimerkiksi valtionpäämiestä lainkaan, olipahan vain jonkinlainen riigivanem, joka hoiteli etupäässä niitä tehtäviä jotka muualla kuuluvat pääministerille. Valtaoikeuksia hänellä ei mainittavasti ollut. Äänikynnykset olivat matalia ja sen seurauksena parlamentissa (Riigikogu) oli suuri määrä sirpalepuolueita. Kansalaisvapaudet olivat laajat. Viron ensimmäinen tasavalta saattoi hyvinkin olla ”kaikkien aikojen demokraattisin valtio”, kuten virolaiset itse mielellään kerskasivat. Systeemi toimi kohtalaisesti niin kauan kun maailmantalouden noususuhdanne jatkui. Kun talous romahti 1929, alkoivat vaikeudet jotka lopulta johtivat entisen riigivanemin Konstantin Pätsin diktatuuriin vuonna 1934. Pätsin komento oli kaukana ”fasismista” saati ”natsismista” ja itärajan takana vallinneeseen systeemin verrattuna se oli suorastaa leppoisaa. Mutta diktatuuria se oli silti.

Historiallisista kartoista huomaamme, että (Unkari pois lukien) kaikki vastaitsenäistyneet Väli-Euroopan pikkumaat olivat 20-luvun alussa demokratioita. Reilua vuosikymmentä myöhemmin lähes kaikki olivat diktatuureja. Poikkeukset olivat siis Tshekkoslovakia ja Suomi. Kaikissa alueen maissa demokratiat eivät toki olleet aivan yhtä yltiöpäisiä kuin Virossa, mutta silti ei ole liioiteltua väittää kaikkialla pidetyn tavoiteltavana Wilsonin utopiaa; Väli-Euroopassa hän olikin suuri sankari vielä kauan sen jälkeen kun hän oli, niin amerikkalaisten kuin länsieurooppalaistenkin konservatiivien ylenkatsomana, lähtenyt Valkoisesta talosta ja pettyneenä miehenä pian kuollut.

Mutta miksi Suomi siis (juuri ja juuri) onnistui säilyttämään demokratiansa? Viro on hyvä vertailukohta jo maantieteellisen, kulttuurisen ja mentaalisen läheisyydenkin takia. Talouslama iski Suomeen yhtä ankarasti kuin Viroonkin. Suomessa oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin käyty brutaali sisällissota, jonka haavat olivat vielä auki; aivan sama tilanne oli Virossakin. Noin vuoden 1930 paikkeilla yhteiskunnalliset levottomuudet ravistelivat Suomea yhtä pahasti tai pahemmin kuin Viroa. Mutta Suomen demokratia vastoin odotuksia ja yleistä välieurooppalaista kaavaa uhmaten säilyi, Viron demokratia taas odotusten mukaisesti kaatui. Tietysti tähän kysymykseen on monia hyviä vastausehdotuksia eikä niistä mitään voi ehdottoman varmasti osoittaa sen paremmin oikeaksi kuin vääräksikään. Minä heitän tähän kuitenkin yhden sellaisen ehdotuksen, johon en muista vielä törmänneeni: väitän kylmästi, että suomalainen demokratia säilyi yksinkertaisesti siksi, että se oli jo valmiiksi paljon autoritaarisempi ja itse asiassa epädemokraattisempi kuin useimmat muut välieurooppalaiset demokratiat.

Muuan 1930-luvun maineikas poliittinen pakinoitsija, Pekka Peitsi nimeltään, ylisti suomalaista järjestelmää siitä, että sillä oli keinot ”panna kylmiä kääreitä liiaksi kuumenneisiin päihin” niin äärioikealla kuin äärivasemmallakin; hirveätä, autoritaarista holhousta siis. Näitä keinoja ei muualla, varsinkaan Virossa, ollut. Suomen monarkkisin valtaoikeuksin varustettu ja vain epäsuorasti kansanvaltainen presidentti-instituutio, laajat poliisivaltuudet, mahdollisuus säätää lyhyessä ajassa kansalaisvapauksia rajoittavia lakeja ja asetuksia; siinäpä tärkeimmät suomalaiset menestystekijät tuohon aikaan. Jos kolmekymmentäluvun taitteessa olisi ollut kaikenmaailman demokratiabarometreja tai transparenssivertailuja, Suomi ei olisi pärjännyt; sen sijaan Viro olisi saattanut olla vahvoilla.

Ajat ovat tietysti nykyään aivan toiset kuin ihmisikä sitten. Eivät suomalaisetkaan enää ole samoja kuin ennen, kypsempiä ja viisaampia ovat, kuulemma. Ehkä riittävän kypsiä peräti suoraan demokratiaankin. Näin saattaa olla. Minä kuitenkin suhtaudun erittäin skeptisesti kaikenlaisiin ”historian loppu” –argumentteihin. Mentaalihistoriallisissa syvärakenteissa on usein suurempaa jatkuvuutta kuin pinnalta katsoen uskoisi. Lisäksi maantiedehän ei ole muuttunut miksikään. Kuka tietää, miten nopeita, rajuja ja kauaskantoisia päätöksiä joudutaan tulevaisuudessa tekemään?   

Loppu.

torstai 16. syyskuuta 2010

Suora demokratia, osa II

Suora demokratia on siis demokratiaa äärimuodossaan ja demokratia on ”kansanvaltaa”. (Paavo Haavikko –vainaata mukaillen voisi tietysti ihmetellä, että ”kun valta on kansalla, kenellä se on?”, mutta antaa tuon kysymyksen nyt olla.) Sveitsissä demokratia on toiminut kitkattomasti. Demokratian keskeisiä edellytyksiä ovat mm. pitkäaikainen sisäinen vakaus ja yhtä pitkäaikainen ulkoinen rauha. Nämä molemmat tunnetusti ovat toteutuneet Sveitsissä mallikelpoisesti. Syitä siihen, miksi ne ovat siellä niin hyvin toimineet, on monia. Tärkeimpiä näistä on maantiede. (Muistutettakoon mieliin, että ennen modernin perustuslakiajattelun vakiintumista, kunkin kansakunnan konstituution olennaisena osana pidettiin sen maantieteellistä sijaintia, pinnanmuodostusta jne. Lukekaa Montesquieuta!)  

Suojaisa sijainti sekä rauhallinen ja kohtalaisen sivistynyt naapurusto varmistivat Sveitsin sisäisen vakauden ja ulkoisen puolueettomuuden; tämä viimeksi mainittu ominaispiirre ehti vakiintua niin olennaiseksi osaksi Sveitsin kansainvälistä imagoa, että jopa kansallissosialistinen Saksa piti parhaana kunnioittaa Alppimaan suvereniteettia (myönnetään, että tuohon suopeuteen oli kyllä moninaisia, hyvin vähän jalomielisiä syitä). Joka tapauksessa sveitsiläisillä oli tässä turvatussa tilanteessa varaa luottaa kansaansa ja antaa sen kasvaa demokratian mittaiseksi. Suora demokratia ei Sveitsissä ole ollut luksusta. Suomessa se sitä olisi. Tai olisi ollut ainakin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Tästä teemasta otamme pari konkreettista esimerkkiä. Niistä ensimmäinen, eli YYA-sopimuksen solmiminen, on ollut esillä jo monessa yhteydessä.

Suomen kansainvälisten suhteiden tärkein yksittäinen asiakirja oli vuosikymmenien ajan YYA-sopimus. Tässä on nyt totaalisen irrelevanttia se, mitä mieltä mahdollisesti olemme tuon sopimuksen toisesta, nyt jo manalle menneestä osapuolesta, samoin se, millaisia vääristymiä sopimus aiheutti sisäpolitiikassamme erityisesti suomettuneella 70-luvulla. Merkitystä on vain sillä, että YYA-sopimus on 40-luvun lopulla ja kauan sen jälkeenkin tyly poliittinen välttämättömyys. Mutta jos ”kansa” olisi saanut päättää, sitä ei olisi koskaan solmittu. Eduskunnan enemmistö vastusti alun alkaen edes asiasta neuvottelemista, ja tie sopimuksen ratifioimiseen oli pitkä ja täynnä vain edustuksellisessa demokratiassa mahdollisia manööverejä. Se YYA:sta.

Ajattelin saada tämän jutun sanotuksi kahdella postauksella, mutta ei tämä vielä tässä ole. Kontrafaktuaaliset  kauhuskenaariot tilanteesta, jossa II maailmansodan jälkeinen ulkopoliittinen linjamme olisi pitänyt muovata  kansan tahdon mukaan, ovat nostaneet hiuksia pystyyn muillakin kuin minulla. Ensi kerralla pohdin kuitenkin demokratia-tematiikkaa näkökulmasta, joka ei tietääkseni ole aiemmin ollut suuremmin esillä. 

tiistai 14. syyskuuta 2010

Provo: Suora demokratia, osa I

”Suora demokratia” on edellisessä postauksessa mainitun Muutos-putiikin agendalla varsin korkealla sijalla, ehkä korkeimmalla. Muutoksen kannattajat kuuluvat siis Utopian etsijöiden suureen traditioon. Tällä en tarkoita sitä, että ”suora demokratia”, mitä sillä nyt sitten tarkoitettaneenkin, olisi sinänsä mahdotonta. Tarkoitan sitä, ajatuksen takana näyttäisi olevan ikävän kosmopolitaaninen lähtökohta, ja kosmopolitanismi on useimmiten lähtökohdiltaan utopistista. En siis tässä ajattele niinkään Thomas Moren, Campanellan tms. kumppaneiden enimmäkseen kirjallisia utopioita vaan pikemminkin sitä aprioristista elämänasennetta, joka leimaa vaikkapa jonkun Jean-Jacques Rousseaun koko tuotantoa. Ne jotka ovat perehtyneet Rousseau’hon tietävät, mitä ajan takaa. Muita varten yritän selventää asiaa seuraavassa.

Hommafoorumin ao. viestiketjuissa ja muuallakin Muutoksen kannattajat ovat rummuttaneet suoran demokratian ohjelmaansa pitkälti Sveitsin esimerkillä. Ajatus siis näyttäisi olevan että se mikä toimii Sveitsissä, toimii väistämättä Suomessakin. Tämä on tietysti epähistoriallista pötyä. Taustalla on utopistinen ajatus ihmisestä kaikkialla olennaisesti samankaltaisena oliona. 

Osittainenkin siirtyminen suoraan demokratiaan edellyttäisi jonkinasteisia muutoksia perustuslakiin, ja sellaisia ei pidä kovin kevein perustein mennä tekemään. Missään tapauksessa perustuslakia ei pidä peukaloida mutu-pohjalta. Mutta juuri tällaisella pohjalla nyt liikutaan, aprioristiseen ihmiskäsitykseen nojaavalla, epähistoriallisella jouksuhiekalla. 

Miltä empiiriset historialliset esimerkit suorasta demokratiasta näyttävät? Kuten jo vihjaisin, ”suora demokratia” on sinänsä varsin epämääräinen käsite, ja siten tähän kategoriaan lukeutuvien hallintomallien konkreettiset historialliset esimerkit ovat varsin vaihtelevia. Neuvoa-antavista ad hoc –kansanäänestyksistä on kokemusta Suomessakin. Suora demokratia sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskuntajärjestelmän olennaisena osana on siis voimassa jo mainitussa Sveitsissä, missä vuosisatojen kuluessa orgaanisesti kehittynyt systeemi toimii hyvin ja nauttii laajaa legitimiteettiä.

Huonompi esimerkki tulee vaikkapa muinaisesta Ateenasta. Sikäläisen suoran demokratian drastisimpia ilmenemismuotoja oli pahamaineinen ostrakismos. Kyseessähän oli sitova kansanäänestys, jossa kansa kaikkivaltias ilmaisi tyytymättömyytensä milloin kehenkin silmäätekevään; ostrakismos-demokratiassa ilmenevä vox populi merkitsi käytännössä maastakarkotusta miehille, jotka usein olivat varsin kyvykkäitä ja jotka poikkeuksetta olivat kyvykkäämpiä kuin se kaunainen alhaiso, joka heidät karkotti.

Mutta Suomi ja nykyaika? Muutamaa neuvoa-antavaa kansanäänestystä lukuun ottamatta meillä siis ei ole tästä käytännöstä kokemuksia, ei hyviä eikä huonoja. Juuri siksi asian ympärillä leijuukin jonkinlaista uteliasta kokeilunhalua. Mutta silkka kokeilunhalu yhteiskunnallisten muutosten motiivina on huonompi juttu. Ovatko suomalaiset kypsiä suoraan demokratiaan? Historiallisin esimerkein tätä ei voi selvittää, ei edes kontrafaktuaaliseen metodiin turvautuen. Vai voisiko sittenkin? Nythän on niin että suora demokratia on loppujen lopuksi vain demokratiaa äärimuodossaan. On mahdollista tutkia Suomen lähihistoriasta (= miinus 100 vuotta) muutamia episodeja, ja miettiä, miten olisi käynyt, jos ”kansa” olisi todella saanut tahtonsa läpi.  Sen teen kuitenkin vasta seuraavassa postauksessa. Samalla tulen käsittelemään lähemmin myös koko tämän asian utopia-aspektia.        

perjantai 10. syyskuuta 2010

Vaalimainontaa - negatiivista ja positiivista

Vaikka eduskuntavaaleihin on vielä puolisen vuotta aikaa, näkyy vaalikuumekäyrä osoittavan lievää nousujohteisuutta yhdellä jos toisellakin maanmiehellä.  Aloitetaan asian puiminen siis täälläkin. Kuten huomaatte, tämän blogin alaotsikossa viitataan kirjoittajan edustamaan muutosvastarintaan. Jo siitä voitte päätellä, etten ole erityisen ilahtunut poliittisen kenttämme tulokkaasta nimeltä Muutos 2011. Tuon putiikin lyhyt taival on ollut kauniisti sanottuna sekava. Mitä keulakuviin tulee, en pitänyt Mäki-Ketelästä enkä pidä Jiri Kerosesta; viimeksi mainitun taannoinen Pressiklubi-sessio vain vahvisti jo Hommafoorumin ketjuissa miehestä saamani huonon vaikutelman.     

Koska blogini alaotsikko jatkuu viittauksella mahdollisiin paranoideihin kärjistyksiin, katson oikeudekseni olla tässäkään asiassa liikoja jarruttelematta: minusta Muutoksen porukka on hampunhajuisia, sääntöjä vierovia yltiödemokraatteja, jotka eroavat vihreistä vain siinä että ovat näitä enemmän kallellaan libertarismiin ja muihin yleensä ”oikeistolaisiksi” miellettyihin suuntauksiin. Minua he eivät kuitenkaan hämää; minä tunnistan anarkistin kun sellaisen näen. 

Jotkut näyttävät kuvittelevan Muutoksen tuovan jonkinlaisia synergiaetuja maahanmuuttokriittisen leirin kampanjaan, toiset taas pelkäävät heidän hajottavan leiriä. Itse en oikein usko kumpaankaan. Sen sijaan tämä poppoo saattaa verottaa vihreiden äänisaalista, ja siten siitä on kuin onkin hyötyä. Toisaalta vaaleihin on vielä aikaa ja paljon saattaa vielä tapahtua.

Yhtä kaikki, Palaneen käryä –blogi ilmoittautuu Perussuomalaisten tukijaksi (paitsi siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että PerusS menee Muutoksen kanssa vaalilittoon; silloin jätän äänestämättä ja tulen vaalisunnuntaina messusta suoraan kotiin). Pistän tuohon pari uutta linkkiä oheen. Jos lukijoiden joukossa on varsinaissuomalaisia, suosittelen lämpimästi Maria Lohelaa, häntä äänestän näillä näkymin itsekin.