perjantai 20. elokuuta 2010

Siedän, siis suvaitsen

  
Kieli elää ja kehittyy, sanat saavat uusia sivumerkityksiä. Tämä on kaikin tavoin normaalia ja väistämätöntä eikä fanaattisessa oikeakielisyyspurismissa ole sinänsä paljoakaan mieltä. Mutta on tilanteita, joissa sanojen vakiintuneista merkityksistä on kynsin ja hampain pyrittävä pitämään kiinni. Suvaita-verbi ja tietysti sen johdannaiset kuuluvat mielestäni tähän kategoriaan. Suvaitseminen on olennaisesti sama asia kuin sietäminen, siis toleranssi mm. lääketieteellisessä merkityksessä. Jonkin asian suvaitseminen eli sietäminen ei siis edellytä sitä, että tuon asian olemassolosta täytyisi olla mielissään. Tämä yksinkertainen tosiasia tuppaa valitettavan usein unohtumaan; vaikka en foliohattuja juuri käytäkään, epäilen "suvaitsevaistoksi" kutsumiemme henkilöiden ainakin tiedottomasti pyrkivän venyttämään suvaita-verbin merkitystä siihen suuntaan, että kyse ei olisi enää passiivisesta sietämisestä vaan aktiivisesta pitämisestä, positiivisesta suhtaumisesta ko. ilmiöön.

Myös englanninkielessä tolerate-verbiä on alettu kasvavassa määrin käyttää väärin. Tätä asiaa käsitteli   hulvattomasti irvileukainen animaatio South Park kuudennen tuotantokauden jaksossa Death Camp of Tolerance. Se on Suomessa näkyvillä kanavillakin jo nähty moneen kertaan, ja jos MTV jatkaa nyt meneillään olevaa South Park -putkeaan, jakso tulee laskujeni mukaan taas ulos joskus vuodenvaihteessa. Sen voi katsoa tietysti myös <täältä>. Jos käytte noilla sivuilla, neuvoisin katsomaan ainakin Acceptation speech -klipin, sillä siinä on koko jutun ydin.

Minä olen pääsääntöisesti suvaitsevainen ihminen. Siedän monia iljettäviksi tietämiäni ilmiöitä ympärilläni. En tiedä, lieneekö kuuma kesä syynä vai onko kyseessä taannoisten Pride-iskujen mielenosoituksellinen vastavaikutus, mutta olen mielestäni viime aikoina nähnyt kaupunkikuvassa tavanomaista enemmän avoimen homoseksuaalista kutumeininkiä. Kun tällaista osuu varoittamatta silmiin, on ensimmäinen spontaani reaktioni räjähtävä, melkein väkivaltainen inhontunne, jonka kuitenkin nopeasti tukahdutan, katson muualle ja jatkan matkaa. Minun puolestani eläkööt ja olkoot. Mikään mahti maailmassa ei saa minua teeskentelemään, että olisi kyse kauniista saati luonnollisesta asiasta. Mutta siedän sitä, siis suvaitsen.

Onkohan tämä nyt sitä vihapuhetta, jolle on saatava nollatoleranssi?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti