perjantai 6. elokuuta 2010

Kristityt ja Israelit



"Tantum ergo sacramentum 
veneremur cernui  
et antiquum documentum 
novo cedat ritui..."





Kuvat ovat peräisin allegorisesta ”Kirkko ja synagoga” -veistosryhmästä Strasbourgin katedraalin eteläfasadista. Tämä keskiaikainen taideteos kertoo kristinuskon ja juutalaisuuden suhteesta kaiken oleellisen. Kuvien väliin heitin vielä pätkän sekvenssistä Pange Lingua (sanat: Tuomas Akvinolainen), joka itse asiassa  kertoo jokseenkin saman asian sanoin. Näitä kuva- ja sanataiteellisia representaatioita on hyvä pitää lähtökohtana tämän jutun tematiikkaan.

*   *   *

Viime päivinä verenpainettani ovat nostaneet muutamien kristittyjen Israel-entusiastien irtiotot. En tarkoita ns. uudestisyntyneitä dispensionalisteja tai muita protestantismin vasemman laidan kristittyjä sionisteja, sillä heidän filosemitismissään ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Mutta kun jopa tavallisesti erittäin viisas ranskalainen suosikkiblogistini Ivan Rioufol innostuu sivuillaan heiluttamaan Daavidintähtilippua niin vitsit ovat meikäläiseltä vähissä. Myös muualta on kuulunut vähän samansuuntaisia hyvin huolestuttavia kannanottoja, mutta keskitytään tässä Rioufoliin edustamaan Israel-ystävyyteen, koska se on lajissaan niin edustava.

Viime kuun lopulla Rioufol julkaisi Le Figaro -lehden blogissaan  jutun Confession d'un "sioniste chrétien"  eli  "Kristityn sionistin tunnustukset". Käännän tähän mielestäni oleellisimmat asiat; kielitaitoiset löytävät halutessaan jutun kokonaisuudessaan <täältä>.

Näin Rioufol helskyttelee:
"Tämän blogin kommentaattorit ovat yhä useammin leimaamassa minua ”kristityksi sionistiksi”, mikä syyttäjieni kielenkäytössä merkitsee kaikkein halveksittavinta heittiötä. He tahtonevat sanoa minun olevan muukalaisvihamielinen fasisti, joka tyhmästi ja rasistisesti kieltäytyy tunnustamasta ”rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonnon” [islamin] suuria hyveitä. Tämän kritiikin takaa paljastuu tosiasiassa propagandaohjelma, joka pyrkii murtamaan kristittyjen ja juutalaisten välisen siteen. [--] Hyökkäyksen kohteena on itse asiassa juutalais-kristillinen kulttuuri. [--] Totta puhuen olen hyvin passiivinen katolilainen (un catholique peu pratiquant) eikä minulla ole Vanhaa testamenttia yöpöydälläni. Mutta kannan mielelläni kristityn sionistin leimaa, jos sillä ymmärretään sitoutumista länsimaisen juutalais-kristillisen kulttuurin puolustamiseen [islamistista hyökkäystä vastaan.] [--] Sanoakseni asian vielä selvemmin, en lainkaan häpeä tunnustautua paljon parjatun Israelin ystäväksi."
Rioufolin tunnustus koskien hänen katolisuutensa laimeutta on monessa suhteessa paljastava. Ilmaisu peu pratiquant tarkoittaa käytännössä sitä, ettei hän juurikaan käy messussa eikä muutenkaan elä uskoaan todeksi; hän on siis lähinnä sitä joukkoa, jota voi luonnehtia kulttuurikristityiksi. Tällaisia löytyy yllättävän paljon eri puolilta konservatiivista blogosfääriä, Suomestakin. Heitä yhdistää sitoutuminen länsimaiden kristilliseen traditioon lähinnä nostalgisista syistä. Noin sata vuotta sitten, ja myöhemminkin, kulttuurikristityt erityisesti Ranskassa ovat olleet vankkumattomia antisemiittejä. Tällä istumalla tulevat mieleen ainakin Charles Maurras, Maurice Barrès ja eversti LaRocque. Kaikki he intoilivat Ranskan katolisen perinteen nimissä muukalaisia, erityisesti juutalaisia, mutta joskus jopa - mirabile dictu - puolalaisia ja italialaisia vastaan! On siis melko hirtehistä, että tämän päivän kulttuurikristityt, nämä "en minä nyt juurikaan kirkossa käy enkä tiedä uskonko Jumalaankaan" -kristityt, ovat lähes järjestään kiivaita Israelin ystäviä ja lämminsydämisiä filosemiittejä, joita "huolestuttaa" muslimimamujen "antisemitismi". Rioufol on siis tätä osastoa.

On kerta kaikkiaan erikoista, että islamilaisen invaasion vastustamisen - mikä tietysti sinänsä on enemmän kuin kannatettavaa - oletetaan edellyttävän liittolaisuutta juutalaisten kanssa. Tämä ajattelutapa on kuitenkin hyvin tuore ilmiö. Itse asiassa Ranskassa on näihin päivän saakka ollut täysin mahdollista ja jopa luontevaa puolustaa kristinuskoa niin islamia kuin juutalaisuuttakin vastaan. Jean-Marie LePenin Front National on varmaan suomalaiselle tunnetuin esimerkki. Tosin LePen itse lienee kyllä Maurrasin kaltainen vanhan tyylin kulttuurikristitty. Sen sijaan edesmennyt arkkipiispa Marcel Lefebvre ei varmastikaan ollut sitä. Hänen hengelliseen perintöönsä nojaa mm. traditionalistinen pappisveljestö FSSPX (linkki veljestön kotisivuille ohessa), joka on johdonmukaisesti puolustanut kristinuskon erityisasemaa kaikenlaista modernia synkretismiä vastaan; myös Ranskan katolisten modernistien flirttailu juutalaisuuden kanssa on saanut FSSPX:n tiukan tuomion. Niin kuin tietysti oikein onkin.

Rioufolin jutun ihmeellisin heitto on kuitenkin puhe "juutalais-kristillisestä" perinteestä ja arvomaailmasta. Minustakin juutalais-kristillinen traditio on toki hieno asia, itse asiassa maailman paras aatteellis-kulttuurinen kokonaisuus. Mutta Rioufolin puheesta tekee kestämättömän ja mahdottoman hyväksyä se, että hän näkyy kuvittelevan juutalais-kristillisyyden tarkoittavan näiden kahden uskontokunnan tasa-arvoista ja jatkuvasti toinen toistaan hedelmöittävää rinnakkaineloa. Sehän on täyttä pötyä. Länsimaat, Eurooppa, olisi traditioiltaan juutalais-kristillinen siinäkin tapauksessa että jokaikinen juutalainen olisi noin vuonna 135 j.Kr noussut avaruusalukseen ja diasporoitunut Andromedan galaksiin. Toisin sanoen, juutalais-kristillisyyteen ei varsinaisesti tarvita juutalaisia. Kaikki se, mikä Vanhassa Israelissa eli juutalaisuudessa on kestävää, sisältyy kristinuskoon. Vanha testamentti on meidänkin - ja oikeastaan aivan erityisellä tavalla nimenomaan meidän - kirjamme.

No, toki juutalaiset ovat olleet keskuudessamme kaksi tuhatta vuotta ja saavat minun puolestani olla vastakin. Kristinuskon suhde nykyisin olemassa olevaan juutalaisuuteen on kieltämättä melko kompleksi, käytännössä ilman muuta paljon kompleksisempi kuin mitä edellisen kappaleen tietoisen provosoivissa riveissä kärjistäen esitin. Ennen kuin jatketaan, tarkastellaan hyvin keskeistä käsitettä Israel, sekään ei näet ole aivan yksinkertainen.
  
*   *   *
  
Erisnimellä Israel on ainakin kolme konnotaatiota. Tarkastellaan aluksi niitä yksi kerrallaan. Etenemme ikään kuin induktiivisesti yksityisestä yleiseen.

Israel-termin ahtain ja ehkä useimmille maallistuneille nykyeurooppalaisille ensimmäisenä mieleen tuleva merkitys on melkein päivittäin uutisissa esiintyvä Lähi-idän valtio, medinat Israel (מדינת ישראל). Tämä Israel on kansainvälisoikeudellisesti jokseenkin yksiselitteinen juttu ainakin teoriassa, se on moderni valtio muiden joukossa asianmukaisine valtiosääntöinen, kansainvälisine suhteineen ja ainakin periaatteessa täsmällisine fyysisine rajoineen.

Astetta laajempi käsite on eretz Israel (ארץ ישראל) eli ”Israelin maa”. Kyseessä on konkreettinen maa-alue, joka on suurelta osin päällekkäinen Israelin valtion kanssa. Israelin maan rajat ovat kuitenkin epämääräisemmät. Klassisen raamatullisen määritelmän mukaan Israelin maa ulottuu ”Joppesta Jerikoon ja Daanista Beersebaan”, mutta muitakin definitioita Israelin maalle on; hurjimman tulkinnan mukaan eretz Israel ulottuisi "Niililtä Eufratille".

Kolmas ja laajin Israel on beth Israel (בית ישראל) eli kirjaimellisesti käännettynä ”Israelin talo”, asiallisemmin toki ”Israelin huone”. Tällä runollisella ilmaisulla tarkoitetaan Jaakobin (lisänimeltään Israel) ja viimekädessä Abrahamin (hengellisiä) jälkeläisiä missä päin maailmaa he asunevatkin. Ennen Sanan inkarnaatiota ”Israelin huoneella” viitattiin vanhaan Israelin kansaan, siis niihin ihmisiin jotka seurasivat parhaansa mukaan Mooseksen lakia sekä palvoivat Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Inkarnaation jälkeen tämä arvo siirtyi vanhalta Israelilta uudelle, siis synagogalta Kirkolle. "Israelin huone" on Kirkko.

*   *   *

Miten kristittyjen sitten minun mielestäni pitäisi suhtautua Israeliin? Tuon viimeisimmän Israelin, "Israelin huoneen", tapaus vaikuttaisi selkeimmältä. Koska kristityt tosi asiassa ovat Israel, koko kysymyksessä ei tuntuisi olevan paljon mieltä. Mutta on tämäkin juttu on vähän mutkikkaampi kuin miltä ensin vaikuttaa. Sillä kaikesta huolimatta maailmassa on edelleen myös juutalaisia, jotka itse väittävät olevansa ainoa tosi "Israelin huone". Juutalaisten sitkeä olemassolo on aina aiheuttanut Kirkossa hämmennystä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja arveli vanhan Israelin katoavan pian, koska temppeli oli tuhkana ja vanhan liiton uhripalveluksen tilalle oli tullut uusi, katoamaton uhri ja ikuinen pappeus. Tavallaan epistolan kirjoittaja (ehkä P. Paavali, ehkä joku muu) oli oikeassa, sillä temppelin mukana vanha Israel katosi kuin katosikin, koska se juutalaisuus, joka ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kehittyi synagogapalveluksen ja rabbiinisen talmud-perinteen ympärille, oli tosiasiassa uusi luomus. Mutta tälläkin juutalaisuudella on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa; jopa perusteellisesti erehtyneenä ja eksyneenä, ikään kuin silmät sidottuina harhaillen (ks. oikeanpuoleinen kuva sivun yläreunassa) Synagoga on elävä todistus Raamatun totuudellisuudesta. Mutta ei Kirkon ja Synagogan välinen suhde tietenkään tasa-arvoinen ole.

Myös "Israelin maa", Eretz Israel on itsestään selvästi tärkeä kristityillekin, sillä siellä sijaitsevat uskomme pyhimmät paikat, ennen kaikkea tietysti Pyhä Hauta. Israelin valtion ja sen arabivhihollisten verisessä ikuisuusriidassa on tuskallisinta se, että pyhiinvaeltajien pääsy Jerusalemiin, Bethlehemiin ja muualle on joka vuosi melkoista onnen kauppaa. Lisäksi tietysti maan alkuperäisasukkaiden joukossa aikoinaan huomattavan suurena ja vaikutusvaltaisena vähemmistönä eläneet arabikristityt ovat nykyisen kriisin seurauksena käytännössä joutuneet lähtemään vuosituhantisilta asuinsijoiltaan. Kristittyjen osuus Pyhän Maan asukkaista on nykyään prosentin, parin luokkaa. Tämän luulisi herättävän Euroopan ja muun lännen kristittyjen solidaarisuuden, mutta jostain syystä sympatiat menevät joko juutalaisille tai äärimuslimeille. Tämän ajatteleminenkin on minusta sietämätöntä. Paljon helpompi ei ole sulattaa sitäkään ajatusta, että Jerusalem on julistettu juutalaisvaltion "ikuiseksi ja jakamattomaksi pääkaupungiksi" vai miten se ilmaisu kuuluikaan. Jerusalem, ennen kolmen uskontokunnan keskenään enemmän tai vähemmän sopuisasti jakama kaupunki, juutalaistuu pelottavaa tahtia.

Huomaamme, että eretz Israelin pohtiminen irrallaan modernista Israelin valtiosta, medinat Israelista, ei oikein ota onnistuakseen. Mutta mitä siis pitäisi ajatella tästä vuonna 1948 perustetusta sionistivaltiosta? sanottakoon heti alkuun, että myös klassisen kristinuskon (ei siis ainoastaan nykyfundamentalistien) mukaan juutalaisten paluu Sioniin kuuluu lopunajan alkamisen keskeisiin merkkeihin. Protestanttiset fundamentalistit pitävät juutalaisvaltion syntyä yksiselitteisesti merkkinä viimeisten aikojen lähestymisestä. Ei tätä voikaan kokonaan sulkea pois. Toisaalta on ikivanha uskomus, että lopunaikoihin kuuluu myös juutalaisten laajamittainen kääntyminen kristinuskoon; tällaisesta ei näy vihiäkään. Ja vaikka medinat Israel olisikin viime kädessä eskatologinen ilmiö, ei siitä kuitenkaan seuraa, että kristittyjen olisi aina ja kaikessa asetuttava Israelin puolelle. Itse asiassa siitä ei seuraa edes se, että kristittyjen tulisi olla Israelin puolella yhtään missään. Puolueettomuus Israelin ja palestiinalaisten riidassa on täysin mahdollinen kanta. Minusta se on myös järkevin ja inhimillisin kanta. Odotetaan ja katsotaan.

*   *   *

Tähän loppuun linkitän todella ilahduttavan poikkeuksen konservatiivisten blogistien joukossa mitä tulee Israel-asenteisiin. Amerikkalainen Pat Buchanan on vuosikymmenten ajan arvostellut ankarasti isänmaansa kristillisen oikeiston Israel-vouhkaamista. Hänen mielestään USA:n edut vaarantuvat jos kritiikittömästi seurataan juutalaislobbyjen politiikkasuosituksia. Ja näinhän asia onkin. Yhtä johdonmukaisesti Buchanan on myös kritisoinut kaikkia USA:n merentakaisia, yksinomaan ideologisesti perusteltuja sotaseikkailuja. Buchanan ei ole mikään takkinsa kääntänyt ex-trotskilainen "neo-con" vaan pesunkestävä vanhan liiton paleokonservatiivi, lisäksi tietysti uskonsa - Rioufolista poiketen - vakavasti ottava katolinen trad. Hän on blogissaan kirjoittanut Israel-teemasta ties kuinka monta merkintää, siksi linkitän tähän koko hoidon. Tuorein Israelia sivuava juttu on vain parin päivän takainen GOP Blank Check for War?, joka käsittelee Iranin ydinaseprojektin herättämää hysteriaa ja Israelin roolia siinä. Buchananin blogi on <täällä>.


                   


1 kommentti:

  1. Voinemme lähteä ainakin siitä, että kristinusko ei ole judaism lite ;)

    Puolueettomuus on aika kohtuullista.

    VastaaPoista