tiistai 31. elokuuta 2010

Erään sivilisaation haudalla, osa II

Saint-Denis'n basilika ulkoa; somalta näyttää ympäristökin,
ainakin huolellisesti rajatussa valokuvassa...

Matti Klinge kirjoitti jossakin päiväkirjasarjansa melko tuoreessa osassa (olisiko ollut peräti se tuorein eli 2008–2009? en ole aivan varma) doktorandiensa kanssa Pariisiin tekemästä ekskursiosta, jonka kuluessa joku opiskelija oli ehdottanut vierailua Saint-Denis’ssä. Professori kertoi torjuneensa ehdotuksen toteamalla kyseessä olevan ”lähinnä slummin”. ”Slummi” saattaa olla lievästi hyperbolinen ilmaisu tässä yhteydessä, mutta ei se kovinkaan kauas todellisuudesta jää. 

Edellisessä postauksessa kerroin Saint-Denis’hin pääsevän parhaiten paikallisjunalla (tarkemmin ajatellen metrollakin kyllä pääsee). Juna-asemalta basilikaan on noin kymmenen minuutin kävelymatka. Lyhyin reitti kulkee Rue de La République –kadun kautta. Siis ”Tasavallan katu” on kyseessä. Epäilen, vaikka en mene pistämään päätäni pantiksi, että Ancien Régimen tärkeimpiin muistomerkkeihin kuuluvalle pyhäkölle vievä reitti on nimetty näin tietoisesti. Se lienee saanut nimensä joskus sata vuotta sitten radikaaliudestaan tunnetun Kolmannen Tasavallan vuosina; ajattelen tasavaltalaisten kaupunginisien jonkinlaisessa triumfalistisessa uhossa halunneen julistaa kuninkaiden luille, että ”hä hä hää, me tämän pelin lopulta voitimme, te olette pelkkää tomua…” Voin tietysti erehtyäkin.

Joka tapauksessa Rue de La République on nykyään hirveässä kunnossa. Käytännössä se on souk, pohjoisafrikkalainen basaari. Vanhat, enimmäkseen 1800-lukulaisilta vaikuttavat talot ovat pahoin rappeutuneita. Lyhyellä matkalla asemalta basilikalle ei tule vastaan moniakaan eurooppalaisia kasvoja. Kahviloista kaikuu algerialainen rai-musiikki asiaankuuluvasti helvetillisillä desibeleillä. Kadulla ajelehtii roskia. Kadun reunat ovat täynnä piraattitavaroiden tai varastettujen kellojen kaupustelijoita. Ylimpänä kaikuu kaikkialla arabian kieli. Nämä ovat vaikutelmiani viiden vuoden takaa. Ei ole mitään syytä uskoa tilanteen ainakaan parantuneen sen jälkeen. En ole uskaltanut käydä tarkistamassa…

Kuvatun kaltainen monikulttuurinen basaarimeininki voi olla (juuri ja juuri) siedettävää jossakin Bellevillessä tai Montmartren takaisissa kortteleissa. Mutta Saint-Denis’n yhteydessä se tuntuu poikkeuksellisen ahdistavalta. Saint-Denis’n symbolimerkitys on kerta kaikkiaan sitä luokkaa, että ympäristön multikulttuurisuus tuntuu siellä sylkäisyltä vasten vanhan Euroopan kasvoja.  

Saint-Denis’n katedraalin arvo on ainakin kolminkertainen: 1) Uskonnollinen: muistettakoon, että basilika on edelleen tavanomaisessa kirkollisessa käytössä, se on palvontapaikka, jossa vietetään pyhää messua päivittäin, 2) Kansallinen: kuninkaiden hautajaiskirkkona basilika kuuluu Ranskan kansalliseen ”isänperintöön” (patrimoine), 3) Yleiseurooppalainen kulttuurimerkitys: varhaisgoottilaisen arkkitehtuurin ja taiteen helmenä Saint-Denis kuuluu koko Euroopalle. Luulisi siis katedraalin välitöntä ympäristöäkin suojeltavan. Mutta minkäs teet kun eletään maailmassa, jossa ”linnutkin lentävät yli rajojen miten tahtovat”, vai kuinka se ilmaisu nyt kuuluikaan.

Oswald Spenglerin mukaan goottilainen doomi kasvaa maaperästään kuin tammi tai mikä tahansa tuohon maaperään kuuluva alkuperäinen organismi; no, niin kasvavat omalla tahollaan tietysti myös egyptiläiset pyramidit, kiinalaiset pagodit, intialaiset stupat ja tietysti myös Lähi-idän muslimimaiden moskeijat. Spenglerin visio toimii. Siitä johtuu se, että harvassa paikassa olen aistinut sivilisaatioiden törmäyksen yhtä konkreettisena kuin Saint-Denis’n luona; siellä jos missään myös ymmärtää väkevän intuitiivisesti, että monikultturismi ei ole vain taloudellinen tai esteettinen ongelma, perimmältään se on ympäristörikos.

(Ilmaston lämpenemisen myötä Suomenkin flooraan ja faunaan on viime vuosina pesiytynyt runsaasti eteläisiä ns. vieraslajeja, joista monet ovat kiistattoman vahingollisia alkuperäiselle eliöstölle. Vieraslajien maihinnoususta ovat uutisoineet huolestunein äänenpainoin myös monet sellaiset tiedotusvälineet, jotka tunnetaan monikulttuurisuuden asianajajina; on jotenkin hulvatonta, että ko. uutisten toimittajat eivät selvästikään ymmärrä tilanteen ironisuutta.)    

*   *   *
         
Ranskan vihervasemmistolainen intelligentsija veti kansanomaisesti sanottuna herneen nenäänsä, kun tuli tieto Euro-Disney –huvipuiston perustamisesta noin 30 kilometriä Pariisista itään sijaitsevan Marne-la-Valléen pikkukaupungin tuntumaan. Puisto on ollut nyt pystyssä pian kaksikymmentä vuotta, ja edelleen tämän Euroopan tuottoisimpiin kuuluvan turistirysän olemassaolo hiertää vasemmistointellektuelleja. Ja miksipä ei hiertäisi; tässä asiassa en näe mitään syytä olla jonkun José Bovén kanssa eri mieltä.

Marne-la-Vallée ei tosin liene historialliselta merkitykseltään aivan Saint-Denis’n luokkaa, mutta yhtä kaikki se kuuluu samaan Île-de-Francen maakunnan ikivanhaan kulttuurimaisemaan kuin tuo kuninkaiden leposijakin. Disney-maailman edustaman muovisen idiotismin istuttaminen tähän maisemaan on ympäristörikos sekin. Se kuuluu globalisaation rujoimpiin ilmentymiin, se on merkki koko planeetan yli leviävästä, rajoista piittaamattomasta ylikansallisesta monokulttuurista. Politiikan tutkimuksen terminologiaa käyttääkseni Euro-Disney on eräs kosmopolitanismin ilmenemismuoto, isku vasten paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavan kommunitaristisen elämänasenteen kasvoja.   

Olennaisesti samaan kategoriaan kuuluvasta, Saint-Denis’ssä tapahtuneesta rikoksesta eivät vasemmistolaiset tietenkään pidä ääntä. Saint-Denis’ssä tavattava kosmopolitanismin muoto näet ei ole amerikkalaista monokulttuuria vaan ihanaa monikulttuurista toiseutta. Kommunitarismin näkökulmasta ero on kuitenkin vähäinen.  

Kymmenisen vuotta sitten globalisaatio ja sitä vastustava antiglobalisaatioliike nousivat kaikkien tietoisuuteen. Seattlessa polttopulloja paiskovien aktivistien ja jonkun WTO:n tai IMF:n liituraitapösöjen välillä saattoi näyttää olevan suurikin ero. Mutta kosmopolitaanejahan olivat molemmat; maailmasta ilman rajoja he kaikki haaveilivat, vain painotukset vaihtelivat hieman. Kummankin ryhmän triumfia säestävät eurooppalaisen sivilisaation requiemkellot.     

4 kommenttia:

  1. Ai tuo Disney-dissaus vai? Ei mitään henkilökohtaista...
    ;-)

    VastaaPoista
  2. Höh. Tuo kulttuurin rappion kuvaus tietysti. Kokemukseni Pariisin noilta alueilta jo 18 vuotta sitten eivät olleet mitenkään ylentäviä...

    VastaaPoista
  3. Jep - hyvä juttu.

    Kansakunnat häviävät uusien tieltä. ibn Khaldun totesi että yleensä voittaja on barbaarikansa, joka pyyhkäisee tieltään sivistyneemmän porukan.
    Barbaarien maahanmuutto heikensi Roomaakiin ja lopulta barbaarit tuhosivat koko Rooman.

    Mutta ne barbaarit olivat kuitenkin pohjoisen ihmisiä.

    VastaaPoista