sunnuntai 29. elokuuta 2010

Erään sivilisaation haudalla, osa I

Kuningas Ludvig XVI:n ja kuningatar Marie-Antoinetten hautamuistomerkki Saint-Denis'ssä

Pariisin ympärillä sijaitsee monia mielenkiintoisia vanhoja pikkukaupunkeja, joista useimmat ovat nyttemmin sulautuneet metropoliin sen esikaupunkeina. Tähän luokkaan on laskettava myös välittömästi Pariisin pohjoispuolella sijaitseva Saint-Denis. Kyseessä ei siis ole mikään 60- tai tai 70-lukulainen banlieu-lähiö vaan ikivanha taajama jolla on kunniakas itsenäinen historia. Sinne pääsee helpoiten paikallisjunalla, matka Gare du Nordilta kestää noin varttitunnin.  

Saint-Denis’n keskus on goottilainen basilika, joka vajaat tuhat vuotta sitten rakennettiin vieläkin vanhemman pyhäkön paikalle. Saint-Denis herättää lukemattomia kollektiivisia muistoja ja assosiaatioita alkaen siitä puolilegendaarisesta varhaiskristillisestä piispasta, jonka mukaan koko paikka on saanut nimensä, jatkuen abbé Sugerin sekä Pierre Abélardin ja hänen Héloïse-rakastettunsa kautta lukuisiin Ranskan kuninkaisiin, joiden hautajaiskirkkona basilika toimi vuosisatojen ajan; kyseessä on siis todellinen ”muistin tyyssija” (lieue de mémoire), käyttääkseni Pierre Noran kuuluisaksi tekemää ilmausta.

Vallankumoukselliset luonnollisesti olivat selvillä basilikan merkityksestä ja siksi he vandalisoivat kirkon pahoin vuonna 1793; kuningashaudat häpäistiin ja tyhjennettiin, kirkko ryöstettiin putipuhtaaksi ja jätettiin raunioitumaan. Siinä tilassa se oli vielä kymmenen vuotta myöhemminkin kun Chateaubriand sen näki.   

Vuoden 1800 paikkeilla ”ensimmäinen konsuli” Napoléon Bonaparte vahvisti otettaan vallasta ja julisti vallankumouksen päättyneeksi. Muutamat emigrantit päättivät kokeilla onneaan ja luottaa tähän sanaan. Heihin kuului myös Chateaubriand, joka oli noin kahdeksassa vuodessa saanut perusteellisesti tarpeekseen köyhän maanpakolaisen elämästä tylyssä ja sumuisessa Lontoossa. Chateaubriand palasi kotiin. Hän lähestyi Pariisia pohjoisesta päin ja ohitti myös Saint-Denis’n. Muistelmissaan hän kertoo häväistyn basilikan herättämistä vaikutelmista varsin lakonisesti. Sen sijaan Génie du Christianisme –teoksessaan Chateaubriand on monisanaisempi. Käännän tähän pätkän:       

Hautoja ei enää ole! Pikkulapset leikkivät mahtavien kuninkaiden luilla: Saint-Denis on autio ja hylätty; linnut lentävät sen lävitse, sen särjetyiltä alttareilta kasvaa ruoho, ja sen holvien alla kerran kaikuneet sielunmessut ovat vaienneet eikä enää kuulu muita ääniä kuin sadepisaroiden ropinaa suojattomilla lattioilla… 
(Elles ne sont plus, ces sépultures! Les petits enfants se sont joués avec les os des puissants monarques : Saint-Denis est désert ; l’oiseau l’a pris pour passage, l’herbe croît sur ses autels brisés ; et au lieu du cantique de la mort, qui retentissait sous ses dômes, on n’entend plus que les gouttes de pluie qui tombent par son toit découvert...)

Vuonna 1815 basilika restauroitiin ja häväistyihin hautoihin palautettiin se mitä oli palautettavissa. Myös uusia ”asukkaita” nekropoliin tuli, ja heistä tunnetuimpia olivat tietenkin Ludvig XVI ja hänen onneton puolisonsa Marie Antoinette; kuninkaan luiden autenttisuus ei tosin ole aivan kiistaton, mutta Marie Antoinetten tomumajan aitoudesta ei käsittääkseni ole epäilystä.

Erikoisin tulokas oli kuitenkin kahden edellisen lapsen, aivan nuorena murhatun Dauphinin (vallanperijän arvonimi) sydän. Sitä säilytetään basilikan yhteydessä sijaitsevassa museossa läpinäkyvässä uurnassa jonkinlaiseen kemialliseen konservointiliemeen säilöttynä. Näky on kieltämättä hieman makaaberi mutta myös riipaiseva, sillä dna-tutkimukset ovat vahvistaneet sydämen todella kerran sykkineen pienen Dauphinin rinnassa. (Vakaumukselliset monarkistit käyttävät pojasta hallitsijanimeä Ludvig XVII, vaikka hän vankeudessa kuolleena ei koskaan ehtinyt varsinaisesti hallita; koska hän joka tapauksessa eli hieman isäänsä kauemmin, hänelle katsotaan kuuluvan asianmukaisen hallitsijanimen. Myös restauraatiossa v. 1814 valtaan noussut Ludvig XVI:n pikkuveli, Provencen kreivi, tunnusti veljenpoikansa kuninkuuden ottamalla omaksi hallitsijanimekseen Ludvig XVIII.)

Tällainen paikka siis on kaikessa lyhykäisyydessään Saint-Denis. Itse kävin siellä viimeksi melko tarkalleen viisi vuotta sitten. Mieli tekisi käydä useamminkin, mutta oman mielenrauhani takia välttelen sitä. Selitän asiaa lähemmin seuraavassa postauksessa.  


10 kommenttia:

  1. Ja niin siinä sitten kävi, että Sauron käänsi Ar-Phazaronin mielen ja dûnedain hakkasivat poikki Nûmenorin Valkean Puun, Nimlothin.

    Ja ensimmäisen tulen Morgothin alttarille sytytti Sauron Nimlothista hakatuilla puilla ja tuli kulutti ne; mutta ihmiset ihmettelivät katkua, joka kupolista nousi ja maan yllä riippui pilvi, joka pysyi seitsemän päivää paikallaan, ennen kuin se viimein hitaasti liukui Länttä kohti.

    VastaaPoista
  2. En voi sietää ajatusta, että Euroopan perustana olisivat Ranskan vallankumouksen arvot. Jos olisivat, niin menkööt.

    VastaaPoista
  3. Sinäpä sen sanoit, IDA! Ranskan vallankumous päästi irti Sauronin pahat voimat, ja Napoleon piti huolen siitä, että Eurooppa kärsi pahaa verenhukkaa ja heikkeni.

    VastaaPoista
  4. Ruukinmatruuna ei ole koskaan pitänyt juustonsyöjäantautuja-apinoita missään arvossa.

    Sensijaan Espanjaa ja Portugalia ruukinmatruuna on aina ihaillut ja rakastanut.

    Yksi Salazar vastaa tusinaa Robespierreä.

    VastaaPoista
  5. "Ruukinmatruuna ei ole koskaan pitänyt juustonsyöjäantautuja-apinoita missään arvossa."

    Tuo nyt ei mielestäni ole oikein sanottu. Ranskan vallankumous on enemmin internationalismia, kuin varsinaisesti ranskalaista.

    Athletic Clubin kannattajana en itse juuri jaksa arvostaa espanjalaisuutta, mutta kai silläkin paikkansa on. Kastilialla ainakin, eihän muuten voisi pelata Real Madridia vastaan ;)

    VastaaPoista
  6. IDA: Suurena frankofiilinä olisin iloinen voidessani olla samaa mieltä kanssasi vallankumouksen alkuperästä mutta valitettavasti en voi. Kyllä ranskalaisuudessa oli vuosisatoja ennen vallankumouksen puhkeamista jonkinlaisia pimeitä maanalaisia akanvirtoja, jotka tavallaan ennakoivat vallankumousta. Ranskalaisessa luonteessa on aina ollut tietty ikävä yltiöindividualistinen rähinöinti- ja kapinointitaipumus. Ideologisella tasolla tästä ovat esimerkkeinä hugenotismin, jansenismin ja gallikanismin kaltaiset ilmiöt. Nämä kaikki omalta osaltaan muokkasivat maaperää vallankumoukselle. Vallankumoukselliset ja heidän välittömät edeltäjänsä eli radikaalit valistusajattelijat tosin lukivat ja siteerasivat ahkerasti englantilaisia filosofeja, ennen muuta John Lockea, mutta nämä vaikutteet olivat jokseenkin pinnallisia. Syvähistoriallissa katsannossa vallankumous oli mitä tyypillisimmin ranskalainen ilmiö. Valitettavasti.

    VastaaPoista
  7. Voi olla.

    Lueskelin juuri terrorin loppuaikoina teloitetuista karmeliitoista ja mieleeni tuli, että jos missä uudemman historian merkittävässä tapahtumassa, niin siinä olivat vastakkain puhdas hyvyys ja puhdas pahuus. Meinasinkin ensin kirjoittaa "universaalia pahuutta", mutta sitten lievensin poliittiseen suuntaan.

    VastaaPoista
  8. Ranskan vallankumouksen ainoa pysyvä saavutus on ollut metrijärjestelmä.

    Ja sekin suunniteltiin jo ancien regimen aikana.

    VastaaPoista
  9. Koskien vallankumouksen ranskalaisuutta, minua kiinnostaa ketä ranskalaiset vallankumouksen aikoihin katsoivat olevansa, germaaneja, galleja vai latinalaisia? Oliko 1700-luvun ranskalaisen maanviljelijän mielestä aristokraatti eri kansaa kuin hän? Onko marseljeesin tarkoittama epäpuhdas veri "sang impur" vierasta kansaa vai vain yleinen vihollisen solvaus?

    Tämä tuli mieleeni lähinnä, kun tutustuin 1800-luvun valtiosääntöoikeudelliseen kirjoitteluun. 1800-luvulla ranskalaiset liberaalit kovasti yrittivät selitellä, että alkuperäinen gallialais-roomalainen Ranska oli liberaali yhtenäisvaltio, jonka frankkien feodaalinen anarkia tuhosi. Näin vallankumous selitettiin vain paluuna menneeseen. Mitään perää näille väitteille ei tietenkään ollut, mutta ilmeisesti niihin aikoihin suosittu tarina. Voin kaivaa esiin nimiä, jos asia kiinnostaa.

    VastaaPoista
  10. "Gesta Dei per Francos!"

    Myytti aatelin frankkilaisuudesta ja rahvaan gallialaisuudesta on paljon vallankumousta vanhempi. Se on siitä hyvä myytti, että siinä on aimo annos totuutta mukana. Ranskan kuningaskunnan tietenkin perustivat Frankenista Main-virran seuduilta lähtöisin olleet germaanit.

    Mutta on kuitenkin huomattava, että he kielellisesti sulautuivat galloromaaniseen kantaväestöön suhteellisen pian. Jonkinlainen paradoksi on tietysti siinä, että tätä romaanista kieltä kutsutaan "Francais"ksi eli frankkien kieleksi.

    Siksi toisekseen, 1700-luvun lopulle tultaessa vanha frankkilaisperäinen kanta-aateli (noblesse de race) oli suurelta osin kuollut sukupuuttoon ja sen oli vähin erin korvannut uusi virka-aateli. Tämän aatelin yhteys frankkeihin oli enemmän ideologinen kuin todellinen. (Vastaava ilmiö havaitaan myös Englannissa, mutta siellä frankkien tilalle pitää asettaa normannit.)

    Frankkien ja gallien vastakkainasettelusta tehtiin iso numero vasta 1800-luvun nationalismien myötä. Tasavaltalaiset elämöivät gallialaisuudellaan, muutamat äärikonservatiiviset aristokraatit julistautuivat frankkien jälkeläisiksi. Tähän viimeksi mainittuun osastoon kuuluu erityisesti Arthur de Gobineau, eräs modernin rasismin perustajista. Tyypillistä kyllä, kreivi de Gobineaun aateluus on myöhemmässä tarkastelussa osoittautunut olevan melko huteralla pohjalla; luultavasti mies tiesi sen itsekin.

    VastaaPoista