tiistai 31. elokuuta 2010

Erään sivilisaation haudalla, osa II

Saint-Denis'n basilika ulkoa; somalta näyttää ympäristökin,
ainakin huolellisesti rajatussa valokuvassa...

Matti Klinge kirjoitti jossakin päiväkirjasarjansa melko tuoreessa osassa (olisiko ollut peräti se tuorein eli 2008–2009? en ole aivan varma) doktorandiensa kanssa Pariisiin tekemästä ekskursiosta, jonka kuluessa joku opiskelija oli ehdottanut vierailua Saint-Denis’ssä. Professori kertoi torjuneensa ehdotuksen toteamalla kyseessä olevan ”lähinnä slummin”. ”Slummi” saattaa olla lievästi hyperbolinen ilmaisu tässä yhteydessä, mutta ei se kovinkaan kauas todellisuudesta jää. 

Edellisessä postauksessa kerroin Saint-Denis’hin pääsevän parhaiten paikallisjunalla (tarkemmin ajatellen metrollakin kyllä pääsee). Juna-asemalta basilikaan on noin kymmenen minuutin kävelymatka. Lyhyin reitti kulkee Rue de La République –kadun kautta. Siis ”Tasavallan katu” on kyseessä. Epäilen, vaikka en mene pistämään päätäni pantiksi, että Ancien Régimen tärkeimpiin muistomerkkeihin kuuluvalle pyhäkölle vievä reitti on nimetty näin tietoisesti. Se lienee saanut nimensä joskus sata vuotta sitten radikaaliudestaan tunnetun Kolmannen Tasavallan vuosina; ajattelen tasavaltalaisten kaupunginisien jonkinlaisessa triumfalistisessa uhossa halunneen julistaa kuninkaiden luille, että ”hä hä hää, me tämän pelin lopulta voitimme, te olette pelkkää tomua…” Voin tietysti erehtyäkin.

Joka tapauksessa Rue de La République on nykyään hirveässä kunnossa. Käytännössä se on souk, pohjoisafrikkalainen basaari. Vanhat, enimmäkseen 1800-lukulaisilta vaikuttavat talot ovat pahoin rappeutuneita. Lyhyellä matkalla asemalta basilikalle ei tule vastaan moniakaan eurooppalaisia kasvoja. Kahviloista kaikuu algerialainen rai-musiikki asiaankuuluvasti helvetillisillä desibeleillä. Kadulla ajelehtii roskia. Kadun reunat ovat täynnä piraattitavaroiden tai varastettujen kellojen kaupustelijoita. Ylimpänä kaikuu kaikkialla arabian kieli. Nämä ovat vaikutelmiani viiden vuoden takaa. Ei ole mitään syytä uskoa tilanteen ainakaan parantuneen sen jälkeen. En ole uskaltanut käydä tarkistamassa…

Kuvatun kaltainen monikulttuurinen basaarimeininki voi olla (juuri ja juuri) siedettävää jossakin Bellevillessä tai Montmartren takaisissa kortteleissa. Mutta Saint-Denis’n yhteydessä se tuntuu poikkeuksellisen ahdistavalta. Saint-Denis’n symbolimerkitys on kerta kaikkiaan sitä luokkaa, että ympäristön multikulttuurisuus tuntuu siellä sylkäisyltä vasten vanhan Euroopan kasvoja.  

Saint-Denis’n katedraalin arvo on ainakin kolminkertainen: 1) Uskonnollinen: muistettakoon, että basilika on edelleen tavanomaisessa kirkollisessa käytössä, se on palvontapaikka, jossa vietetään pyhää messua päivittäin, 2) Kansallinen: kuninkaiden hautajaiskirkkona basilika kuuluu Ranskan kansalliseen ”isänperintöön” (patrimoine), 3) Yleiseurooppalainen kulttuurimerkitys: varhaisgoottilaisen arkkitehtuurin ja taiteen helmenä Saint-Denis kuuluu koko Euroopalle. Luulisi siis katedraalin välitöntä ympäristöäkin suojeltavan. Mutta minkäs teet kun eletään maailmassa, jossa ”linnutkin lentävät yli rajojen miten tahtovat”, vai kuinka se ilmaisu nyt kuuluikaan.

Oswald Spenglerin mukaan goottilainen doomi kasvaa maaperästään kuin tammi tai mikä tahansa tuohon maaperään kuuluva alkuperäinen organismi; no, niin kasvavat omalla tahollaan tietysti myös egyptiläiset pyramidit, kiinalaiset pagodit, intialaiset stupat ja tietysti myös Lähi-idän muslimimaiden moskeijat. Spenglerin visio toimii. Siitä johtuu se, että harvassa paikassa olen aistinut sivilisaatioiden törmäyksen yhtä konkreettisena kuin Saint-Denis’n luona; siellä jos missään myös ymmärtää väkevän intuitiivisesti, että monikultturismi ei ole vain taloudellinen tai esteettinen ongelma, perimmältään se on ympäristörikos.

(Ilmaston lämpenemisen myötä Suomenkin flooraan ja faunaan on viime vuosina pesiytynyt runsaasti eteläisiä ns. vieraslajeja, joista monet ovat kiistattoman vahingollisia alkuperäiselle eliöstölle. Vieraslajien maihinnoususta ovat uutisoineet huolestunein äänenpainoin myös monet sellaiset tiedotusvälineet, jotka tunnetaan monikulttuurisuuden asianajajina; on jotenkin hulvatonta, että ko. uutisten toimittajat eivät selvästikään ymmärrä tilanteen ironisuutta.)    

*   *   *
         
Ranskan vihervasemmistolainen intelligentsija veti kansanomaisesti sanottuna herneen nenäänsä, kun tuli tieto Euro-Disney –huvipuiston perustamisesta noin 30 kilometriä Pariisista itään sijaitsevan Marne-la-Valléen pikkukaupungin tuntumaan. Puisto on ollut nyt pystyssä pian kaksikymmentä vuotta, ja edelleen tämän Euroopan tuottoisimpiin kuuluvan turistirysän olemassaolo hiertää vasemmistointellektuelleja. Ja miksipä ei hiertäisi; tässä asiassa en näe mitään syytä olla jonkun José Bovén kanssa eri mieltä.

Marne-la-Vallée ei tosin liene historialliselta merkitykseltään aivan Saint-Denis’n luokkaa, mutta yhtä kaikki se kuuluu samaan Île-de-Francen maakunnan ikivanhaan kulttuurimaisemaan kuin tuo kuninkaiden leposijakin. Disney-maailman edustaman muovisen idiotismin istuttaminen tähän maisemaan on ympäristörikos sekin. Se kuuluu globalisaation rujoimpiin ilmentymiin, se on merkki koko planeetan yli leviävästä, rajoista piittaamattomasta ylikansallisesta monokulttuurista. Politiikan tutkimuksen terminologiaa käyttääkseni Euro-Disney on eräs kosmopolitanismin ilmenemismuoto, isku vasten paikallisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavan kommunitaristisen elämänasenteen kasvoja.   

Olennaisesti samaan kategoriaan kuuluvasta, Saint-Denis’ssä tapahtuneesta rikoksesta eivät vasemmistolaiset tietenkään pidä ääntä. Saint-Denis’ssä tavattava kosmopolitanismin muoto näet ei ole amerikkalaista monokulttuuria vaan ihanaa monikulttuurista toiseutta. Kommunitarismin näkökulmasta ero on kuitenkin vähäinen.  

Kymmenisen vuotta sitten globalisaatio ja sitä vastustava antiglobalisaatioliike nousivat kaikkien tietoisuuteen. Seattlessa polttopulloja paiskovien aktivistien ja jonkun WTO:n tai IMF:n liituraitapösöjen välillä saattoi näyttää olevan suurikin ero. Mutta kosmopolitaanejahan olivat molemmat; maailmasta ilman rajoja he kaikki haaveilivat, vain painotukset vaihtelivat hieman. Kummankin ryhmän triumfia säestävät eurooppalaisen sivilisaation requiemkellot.     

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Erään sivilisaation haudalla, osa I

Kuningas Ludvig XVI:n ja kuningatar Marie-Antoinetten hautamuistomerkki Saint-Denis'ssä

Pariisin ympärillä sijaitsee monia mielenkiintoisia vanhoja pikkukaupunkeja, joista useimmat ovat nyttemmin sulautuneet metropoliin sen esikaupunkeina. Tähän luokkaan on laskettava myös välittömästi Pariisin pohjoispuolella sijaitseva Saint-Denis. Kyseessä ei siis ole mikään 60- tai tai 70-lukulainen banlieu-lähiö vaan ikivanha taajama jolla on kunniakas itsenäinen historia. Sinne pääsee helpoiten paikallisjunalla, matka Gare du Nordilta kestää noin varttitunnin.  

Saint-Denis’n keskus on goottilainen basilika, joka vajaat tuhat vuotta sitten rakennettiin vieläkin vanhemman pyhäkön paikalle. Saint-Denis herättää lukemattomia kollektiivisia muistoja ja assosiaatioita alkaen siitä puolilegendaarisesta varhaiskristillisestä piispasta, jonka mukaan koko paikka on saanut nimensä, jatkuen abbé Sugerin sekä Pierre Abélardin ja hänen Héloïse-rakastettunsa kautta lukuisiin Ranskan kuninkaisiin, joiden hautajaiskirkkona basilika toimi vuosisatojen ajan; kyseessä on siis todellinen ”muistin tyyssija” (lieue de mémoire), käyttääkseni Pierre Noran kuuluisaksi tekemää ilmausta.

Vallankumoukselliset luonnollisesti olivat selvillä basilikan merkityksestä ja siksi he vandalisoivat kirkon pahoin vuonna 1793; kuningashaudat häpäistiin ja tyhjennettiin, kirkko ryöstettiin putipuhtaaksi ja jätettiin raunioitumaan. Siinä tilassa se oli vielä kymmenen vuotta myöhemminkin kun Chateaubriand sen näki.   

Vuoden 1800 paikkeilla ”ensimmäinen konsuli” Napoléon Bonaparte vahvisti otettaan vallasta ja julisti vallankumouksen päättyneeksi. Muutamat emigrantit päättivät kokeilla onneaan ja luottaa tähän sanaan. Heihin kuului myös Chateaubriand, joka oli noin kahdeksassa vuodessa saanut perusteellisesti tarpeekseen köyhän maanpakolaisen elämästä tylyssä ja sumuisessa Lontoossa. Chateaubriand palasi kotiin. Hän lähestyi Pariisia pohjoisesta päin ja ohitti myös Saint-Denis’n. Muistelmissaan hän kertoo häväistyn basilikan herättämistä vaikutelmista varsin lakonisesti. Sen sijaan Génie du Christianisme –teoksessaan Chateaubriand on monisanaisempi. Käännän tähän pätkän:       

Hautoja ei enää ole! Pikkulapset leikkivät mahtavien kuninkaiden luilla: Saint-Denis on autio ja hylätty; linnut lentävät sen lävitse, sen särjetyiltä alttareilta kasvaa ruoho, ja sen holvien alla kerran kaikuneet sielunmessut ovat vaienneet eikä enää kuulu muita ääniä kuin sadepisaroiden ropinaa suojattomilla lattioilla… 
(Elles ne sont plus, ces sépultures! Les petits enfants se sont joués avec les os des puissants monarques : Saint-Denis est désert ; l’oiseau l’a pris pour passage, l’herbe croît sur ses autels brisés ; et au lieu du cantique de la mort, qui retentissait sous ses dômes, on n’entend plus que les gouttes de pluie qui tombent par son toit découvert...)

Vuonna 1815 basilika restauroitiin ja häväistyihin hautoihin palautettiin se mitä oli palautettavissa. Myös uusia ”asukkaita” nekropoliin tuli, ja heistä tunnetuimpia olivat tietenkin Ludvig XVI ja hänen onneton puolisonsa Marie Antoinette; kuninkaan luiden autenttisuus ei tosin ole aivan kiistaton, mutta Marie Antoinetten tomumajan aitoudesta ei käsittääkseni ole epäilystä.

Erikoisin tulokas oli kuitenkin kahden edellisen lapsen, aivan nuorena murhatun Dauphinin (vallanperijän arvonimi) sydän. Sitä säilytetään basilikan yhteydessä sijaitsevassa museossa läpinäkyvässä uurnassa jonkinlaiseen kemialliseen konservointiliemeen säilöttynä. Näky on kieltämättä hieman makaaberi mutta myös riipaiseva, sillä dna-tutkimukset ovat vahvistaneet sydämen todella kerran sykkineen pienen Dauphinin rinnassa. (Vakaumukselliset monarkistit käyttävät pojasta hallitsijanimeä Ludvig XVII, vaikka hän vankeudessa kuolleena ei koskaan ehtinyt varsinaisesti hallita; koska hän joka tapauksessa eli hieman isäänsä kauemmin, hänelle katsotaan kuuluvan asianmukaisen hallitsijanimen. Myös restauraatiossa v. 1814 valtaan noussut Ludvig XVI:n pikkuveli, Provencen kreivi, tunnusti veljenpoikansa kuninkuuden ottamalla omaksi hallitsijanimekseen Ludvig XVIII.)

Tällainen paikka siis on kaikessa lyhykäisyydessään Saint-Denis. Itse kävin siellä viimeksi melko tarkalleen viisi vuotta sitten. Mieli tekisi käydä useamminkin, mutta oman mielenrauhani takia välttelen sitä. Selitän asiaa lähemmin seuraavassa postauksessa.  


perjantai 27. elokuuta 2010

Ilmastoasiaa

Yleisesti ottaen korkealle arvostamani Pat Buchananin varjopuoli on hänen tolkuton ilmastoskeptisyytensä; tässä asiassa hän muistuttaa amerikkalaisten konservatiivien valtavirtaa vaikka monessa muussa suhteessa heistä kiitettävästi eroaa. Ilmastonmuutos on Buchananin mukaan peräti ”the hoax of the century” ks.  <Buchanin blogin> kirjaus 03.02.2010 . No, kukaan meistä ei ole täydellinen, ei edes Patrick J. Buchanan.   

Se, että ilmastonmuutoksella elämöi äänekkäimmin vihervasemmisto, ei tarkoita sitä, ettei sitä olisi syytä ottaa tosissaan. Ei edes sen, että evl.fi on innostunut kehittelemään kriittistä ilmasto-ohjelmaa, pitäisi pelottaa meitä vakavasti pohtimasta näitä kysymyksiä. Kaikillahan ei tosin voi olla sitä vuosikausien koulutusta vaativaa tietämystä, joka mahdollistaisi ilmastonmuutoksesta puhumisen omakohtaisen auktoriteetin syvällä rintaäänellä; on siis vain luotettava ns. tiedeyhteisön tuottaman tiedon pätevyyteen. Kyseisessä yhteisössä ei toki aina vallitse täydellistä konsensusta, ja sellaisissa tapauksissa maallikoiden ei auta muu kuin luottaa omaan arvostelukykyynsä kilpailevien näkemysten uskottavuudesta. Minusta skeptikot ovat useammastakin syystä vähemmän uskottavia. 

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ilmeisesti vaatisi radikaalia elämäntapamuutosta ennen kaikkea Lännessä. Olen puhunut tämän muutoksen toivottavuudesta jo toisaalla (ks. tämän blogin kirjaus ”Degrowth-liike rantautuu Suomeen” 6.6.2010). Olen todella sitä mieltä, että elintasossamme olisi varaa rajuunkin pudotukseen, noin objektiivisesti ajatellen siis. Subjektiivinen tunne ”hyvinvoinnin” äkillisestä laskusta on tietysti asia erikseen, ja juuri tähän ihmisten suuren enemmistön äärimmäiseen vastahakoisuuteen luopua saavutetusta luksuselintasosta tehokkaat ilmastopoliittiset toimenpiteet todennäköisimmin tulevat kaatumaan. Rehellinen ollakseni, en menisi vannomaan, ettei itsellenikin tulisi kovan paikan edessä pupu pöksyyn, siinä määrin hyvälle on elämässään tottunut jokainen 60-luvulla syntynyt.

Elintason vapaaehtoinen pudottaminen olisi monin tavoin siunauksellista. Vaatimattomammin elävä Länsi (tai oikeammin Pohjoinen) voisi hieman suuremmalla uskottavuudella toppuutella kehitysmaiden omia ylettömän kunnianhimoisia kasvuhaaveita. Sillä se kai on selvää, ettei planeetta kestä nykyistä läntistä elintasoa globaalissa mittakaavassa. Toisaalta erityisesti mustan Afrikan nykytila on niin surkea, että laajamittaisessa pohjoiseen suuntautuvassa emigraatiossa ei ole mitään ihmettelemistä. Jos muuttoliike halutaan pysäyttää – ja sitä kai jokainen täysijärkinen haluaa – on joko annettava täyteen ahdettujen jollien upota ihmislasteineen päivineen Välimereen tai sitten jollakin ilveellä onnistuttava vähentämään Euroopan houkuttelevuutta. Ensin mainittu ratkaisu ei voi tulla kysymykseen. Toinen taas saattaa onnistua vain jos Lännen ja Afrikan välinen elintasokuilu tasoittuu. Ja se tasoittuisi parhaiten siten että Länsi laskee elintasoaan samalla kuin Afrikka nostaa omaansa. Niin, kaikkihan ymmärtävät, että tässä puhutaan vahvasti konditionaalissa. Todellisuudessa mitään tasoitusta ei tietenkään tule tapahtumaan. Länsi ei suostu omaa elintasoaan laskemaan eikä Afrikka kykene omaansa nostamaan.        

Myös huonoja puolia Lännen kollektiivisella kestopaastolla onnistuessaankin olisi, ja ne luultavasti painavat hyviä puolia enemmän vaa’assa. On syytä ajatella elintasomme laskun vaikutusta globaaliin sivilisaatioiden väliseen kilpailutilanteeseen. Jos Afrikka, islamilainen maailma tai Intia eivät ehkä kykenekään vakavasti uhkaamaan edes köyhtynyttä Länttä, niin Kiina taatusti pystyy – ja tahtoo. Kiinan talouden kasvuluvut ovat vuosikausien ajan olleet maailman hurjimpia. Joskus se kasvu tietenkin tasaantuu, mutta mahtavatko kiinalaiset olla tyytyväisiä ennen kuin ovat päässeet Lännen rinnalle tai mieluummin ohikin? Epäilen. Haluaako joku elää maailmassa, jossa Kiinalla (olkoon ”kommunistinen” tai ei) on samankaltainen hegemonia-asema kuin USA:lla nyt? Minä en.   

Lännen elintason laskun pitäisi siis saada vastapainokseen vastaavaa pidättyvyyttä erityisesti kiinalaisten taholta. Pitäisi siis pystyä luottamaan siihen, että Keskustan Valtakunta vapaaehtoisesti leikkaa omaa kasvuaan koko planeetan yhteiseksi hyväksi. Joko alkaa naurattaa? Jonkin verran Kiinan historian ja kiinalaisen mentaliteetin tuntemusta riittää osoittamaan Lännen peliteoreettisen aseman tässä kuviossa toivottomaksi.

Siis: Elintason vapaaehtoisen laskemisen voi unohtaa. Ehkä piakkoin kuitenkin keksitään jokin saastuttamaton ja turvallinen energiamuoto. Sellainen tosin olisi keskiajan alkemistien viisasten kiveen verrattava innovaatio.      

perjantai 20. elokuuta 2010

Siedän, siis suvaitsen

  
Kieli elää ja kehittyy, sanat saavat uusia sivumerkityksiä. Tämä on kaikin tavoin normaalia ja väistämätöntä eikä fanaattisessa oikeakielisyyspurismissa ole sinänsä paljoakaan mieltä. Mutta on tilanteita, joissa sanojen vakiintuneista merkityksistä on kynsin ja hampain pyrittävä pitämään kiinni. Suvaita-verbi ja tietysti sen johdannaiset kuuluvat mielestäni tähän kategoriaan. Suvaitseminen on olennaisesti sama asia kuin sietäminen, siis toleranssi mm. lääketieteellisessä merkityksessä. Jonkin asian suvaitseminen eli sietäminen ei siis edellytä sitä, että tuon asian olemassolosta täytyisi olla mielissään. Tämä yksinkertainen tosiasia tuppaa valitettavan usein unohtumaan; vaikka en foliohattuja juuri käytäkään, epäilen "suvaitsevaistoksi" kutsumiemme henkilöiden ainakin tiedottomasti pyrkivän venyttämään suvaita-verbin merkitystä siihen suuntaan, että kyse ei olisi enää passiivisesta sietämisestä vaan aktiivisesta pitämisestä, positiivisesta suhtaumisesta ko. ilmiöön.

Myös englanninkielessä tolerate-verbiä on alettu kasvavassa määrin käyttää väärin. Tätä asiaa käsitteli   hulvattomasti irvileukainen animaatio South Park kuudennen tuotantokauden jaksossa Death Camp of Tolerance. Se on Suomessa näkyvillä kanavillakin jo nähty moneen kertaan, ja jos MTV jatkaa nyt meneillään olevaa South Park -putkeaan, jakso tulee laskujeni mukaan taas ulos joskus vuodenvaihteessa. Sen voi katsoa tietysti myös <täältä>. Jos käytte noilla sivuilla, neuvoisin katsomaan ainakin Acceptation speech -klipin, sillä siinä on koko jutun ydin.

Minä olen pääsääntöisesti suvaitsevainen ihminen. Siedän monia iljettäviksi tietämiäni ilmiöitä ympärilläni. En tiedä, lieneekö kuuma kesä syynä vai onko kyseessä taannoisten Pride-iskujen mielenosoituksellinen vastavaikutus, mutta olen mielestäni viime aikoina nähnyt kaupunkikuvassa tavanomaista enemmän avoimen homoseksuaalista kutumeininkiä. Kun tällaista osuu varoittamatta silmiin, on ensimmäinen spontaani reaktioni räjähtävä, melkein väkivaltainen inhontunne, jonka kuitenkin nopeasti tukahdutan, katson muualle ja jatkan matkaa. Minun puolestani eläkööt ja olkoot. Mikään mahti maailmassa ei saa minua teeskentelemään, että olisi kyse kauniista saati luonnollisesta asiasta. Mutta siedän sitä, siis suvaitsen.

Onkohan tämä nyt sitä vihapuhetta, jolle on saatava nollatoleranssi?



maanantai 16. elokuuta 2010

Uuskolonialismia

Muutama viikko sitten juttelin jamakalaisten rastafarien homokammon aiheuttamasta ahdistuksesta suvaitsevaistomme keskuudessa. Moraalinen dilemma rasismin ja homofobian välillä on ilmeinen. Samaa aihetta sivuaa tämän päivän Hesari.

"Afrikka on seksuaalivähemmistöille kaikista raain maanosa. Varsin huolestuttavaa kehitystä on nähty Ugandassa, jossa suunniteltiin kuolemanrangaistusta tietyistä homoseksuaalisista teoista. Amerikkalaisten homoutta vastustavien herätysliikkeiden jäsenten on väitetty antaneen vauhtia syrjivälle lakiehdotukselle. [--]
Seksuaalivähemmistöjen asemasta kiistely länsimaissa vaikuttaa muuhunkin kuin tasa-arvon toteutumiseen näissä maissa. Kyse on muustakin kuin siitä, meneekö sanahirviö sukupuolineutraali avioliittolaki läpi Suomen parlamentissa.
Lakimuutokset eivät ole kolonialistiseen tapaan siirrettävissä esimerkiksi afrikkalaisvaltioiden lainsäädäntöihin. Ne antavat kuitenkin esimerkin arvokehityksestä, jota Afrikan ja Aasian valtioiden toivotaan seuraavan." [korostus Michelange]


Eli valkoinen bwana tietää kuin tietääkin parhaiten mitä valistumattomien murjaaniparkojen rauhaan kuuluu.  

lauantai 14. elokuuta 2010

Kosminen "cordon sanitaire"



Pitäisi tämän Ihmiskunnan kuulemma alkaa henkisesti valmistautua lähtemään tältä planeetalta. Näin ainakin jos uskomme Stephen Hawkingia (en malta olla lisäämättä: "...ja miksipä emme uskoisi"). Hawkingin kannanotossa on ilahduttavaa se, että kovan luokan tiedemies sanoo suoraan, että nykymenolla elämä tällä pallolla muuttuu lyhyessä ajassa ihmiselle sietämättömäksi, ellei mahdottomaksi; joku vähäisempi tieteilijä (meistä humanistihuuheroista puhumattakaan) voisi leimautua turhaksi maailmanlopunprofeetaksi. Ne ilmiöt, jotka ovat viemässä ihmiskuntaa kohti tuhoa, ovat ensi kädessä teollisen vallankumouksen tuotetta, ja skientistifundamentalistit tavallisesti esittävät ongelmien ratkaisuksi mitäpä muutakaan kuin lisää tekniikkaa. Niin tekee tavallaan tietysti myös Hawking, mutta hän on yhtä kaikki realistisempi analyysissaan kuin useimmat. Mutta itse tämä visio, tämä levittäytyminen avaruuteen suhteellisesti ajatellen hyvin lyhyen ajan kuluessa, onko se mahdollinen? Jos on, onko se toivottava?

Se, mikä sci-fissä minua erityisesti viehättää, ei välttämättä ollut kirjailijoiden tähtäimessä heidän luodessaan kuolemattomia teoksiaan. Monien romaanien huikea kehitysoptimismi on näet minulle puhdasta ja riemukasta campia. Joissakin 50- tai vielä 60-luvullakin kirjoitetuissa lähitulevaisuuteen (siis juuri tähän meidän aikaamme) sijoittuvissa opuksissa Marsissa on vuonna 2000 kukoistavia siirtokuntia ja jopa vieraisiin tähtijärjestelmiin on päästy. Tieteisromaanimaakareiden kohdalla taiteelliset vapaudet ovat tietysti paljon tavallistakin laajempia, joten ei sci-fistä tämän enempää. Realistisempien skenaarioiden mukaan Mars saattaisi olla ihmisten asuttavassa kunnossa joskus vuoden 3000 paikkeilla. (Tämä vuosiluku, joka tuntuu hieman liiankin varovaiselta, perustuu Esko Valtaojan laskelmiin muutaman vuoden takaisessa Tiede-lehden artikkelissa.) Noinkohan tällä planeetalla siihen saakka jaksetaan sinnitellä? Marsin terraformaation tai ylipäätään miehitettyjen Mars-lentojen haasteet ovat kuitenkin pikkujuttu verrattuna niihin vaikeuksiin, joita tähtienvälisillä lennoilla on edessään.

On turha sanoa, että matkustaminen tämän aurinkokunnan ulkopuolelle on mahdotonta. Vastaavaa väitettiin vain vähän toistasataa vuotta sitten ihan tavallisesta lentämisestä oman planeettamme sinitaivaalla. Harva jonkun Jules Vernen visioita kuumatkoistakaan uskoi. Mahdollista tähtienvälinen matkailu ainakin teoriassa on, vaikka tietenkin tavattoman vaikeata. Mutta jos piakkoin keksitään keino siirtää järjellisen ajan kuluessa ja suhteellisen turvallisesti suuri määrä ihmisiä vieraisiin aurinkokuntiin, saattaa tällaisella retkikunnalla olla Marsin asuttajiin verrattuna yksi etu puolellaan: galaksin muista tähtijärjestelmistä nimittäin saattaa löytyä planeettoja, jotka ovat valmiiksi riittävän maankaltaisia eikä vuosisatojen terraformaatio-operaatioihin tarvitse ryhtyä. Tosin viimeisten tietojen mukaan näyttää siltä, että tällaiset kiinteät ja riittävän pienimassaiset kiviplaneetat ovat äärimmäisen harvinaisia. Sääntönä näyttäisivät olevan Jupiterin kaltaiset suuret kaasujättiläiset, joiden terraformaatio ei ole vaikeata vaan mahdotonta.

Omasta puolestani olen vakuuttunut siitä, että vaikka teoriassa olisikin mahdollista jättää tämä syntymäplaneettamme, hankkeen käytännölliset esteet ovat liian suuret; aika ei yksikertaisesti riitä. Ja minusta näin on hyvä. Meillä ei ole mitään asiaa tähtiin. Me kuolemme täällä, ja se on meille aivan oikein.

Cordon sanitaire on ranskalainen viranomaistermi, joka alun perin lienee merkinnyt jonkun tarttuvan sairauden saastuttaman alueen eristämistä ympäristöstään. Nykyisin se merkitsee mm. rikollista piirittävien poliisien vartioketjuja. Cordon sanitaireksi oli tapana sanoa maailmansotien välisenä aikana myös sitä Jäämereltä Välimerelle ulottuvaa pienten reunavaltioiden ketjua, johon myös Suomi kuului ja joka eristi läntisen Euroopan bolshevikkivallankumouksen ruttotartunnalta.

Kosmisessa mittakaavassa rutto olemme me ihmiset. Avaruuden käsittämättömät etäisyydet ovat se kosminen cordon sanitaire, joka tehokkaasti eristää meidät tälle pallolle. Jos muualla on älyllistä elämää, cordon sanitaire suojelee näitä alien-rotuja meiltä (ja tietysti myös päinvastoin). Vaikka muuta elämää ei olisikaan, cordon sanitaire on siinäkin tapauksessa siunauksellinen asia, sillä tavallaan se suojelee meitä itseltämme; tähdet eivät ole ihmistä varten!    

Ei koskaan enää Holokaustia!1!!

No niin, ulkomailta jo tutun kaavan mukaan meikäläisetkin oikeinajattelija -byrokraatit ovat nyt ohjeistamassa koulujen historianopetusta. Tarkoitan tietenkin <tätä> Opetushallituksen tuoretta holokausti-ukaasia. 

Taustalla on siis suomalaisten  halu päästä mukaan ruotsalaisvetoisen Holocaust Task Forcen toimintaan; minulle tosin jäi vähän himmeäksi, miksi sinne olisi välttämättä päästävä. Jäsenyyden edellytyksenä on yhtä kaikki se, että holokaustista opetetaan oikein; ja opetuksen oikeellisuuden tuomari on viime kädessä Israel. Tämän Task Force -putiikin tavoitteena näkyy olevan mm. edistää "holokaustin muistamista"; ikään kuin olisi suurikin vaara sen unohtamisesta! 

Jos minä olisin antisemiitti, mitä en ole, hykertelisin nyt tyytyväisenä. Sillä tämän kaltaiset aloitteet eivät ainakaan juutalaisvastaisuutta vähennä.    

perjantai 6. elokuuta 2010

Kristityt ja Israelit



"Tantum ergo sacramentum 
veneremur cernui  
et antiquum documentum 
novo cedat ritui..."





Kuvat ovat peräisin allegorisesta ”Kirkko ja synagoga” -veistosryhmästä Strasbourgin katedraalin eteläfasadista. Tämä keskiaikainen taideteos kertoo kristinuskon ja juutalaisuuden suhteesta kaiken oleellisen. Kuvien väliin heitin vielä pätkän sekvenssistä Pange Lingua (sanat: Tuomas Akvinolainen), joka itse asiassa  kertoo jokseenkin saman asian sanoin. Näitä kuva- ja sanataiteellisia representaatioita on hyvä pitää lähtökohtana tämän jutun tematiikkaan.

*   *   *

Viime päivinä verenpainettani ovat nostaneet muutamien kristittyjen Israel-entusiastien irtiotot. En tarkoita ns. uudestisyntyneitä dispensionalisteja tai muita protestantismin vasemman laidan kristittyjä sionisteja, sillä heidän filosemitismissään ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Mutta kun jopa tavallisesti erittäin viisas ranskalainen suosikkiblogistini Ivan Rioufol innostuu sivuillaan heiluttamaan Daavidintähtilippua niin vitsit ovat meikäläiseltä vähissä. Myös muualta on kuulunut vähän samansuuntaisia hyvin huolestuttavia kannanottoja, mutta keskitytään tässä Rioufoliin edustamaan Israel-ystävyyteen, koska se on lajissaan niin edustava.

Viime kuun lopulla Rioufol julkaisi Le Figaro -lehden blogissaan  jutun Confession d'un "sioniste chrétien"  eli  "Kristityn sionistin tunnustukset". Käännän tähän mielestäni oleellisimmat asiat; kielitaitoiset löytävät halutessaan jutun kokonaisuudessaan <täältä>.

Näin Rioufol helskyttelee:
"Tämän blogin kommentaattorit ovat yhä useammin leimaamassa minua ”kristityksi sionistiksi”, mikä syyttäjieni kielenkäytössä merkitsee kaikkein halveksittavinta heittiötä. He tahtonevat sanoa minun olevan muukalaisvihamielinen fasisti, joka tyhmästi ja rasistisesti kieltäytyy tunnustamasta ”rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonnon” [islamin] suuria hyveitä. Tämän kritiikin takaa paljastuu tosiasiassa propagandaohjelma, joka pyrkii murtamaan kristittyjen ja juutalaisten välisen siteen. [--] Hyökkäyksen kohteena on itse asiassa juutalais-kristillinen kulttuuri. [--] Totta puhuen olen hyvin passiivinen katolilainen (un catholique peu pratiquant) eikä minulla ole Vanhaa testamenttia yöpöydälläni. Mutta kannan mielelläni kristityn sionistin leimaa, jos sillä ymmärretään sitoutumista länsimaisen juutalais-kristillisen kulttuurin puolustamiseen [islamistista hyökkäystä vastaan.] [--] Sanoakseni asian vielä selvemmin, en lainkaan häpeä tunnustautua paljon parjatun Israelin ystäväksi."
Rioufolin tunnustus koskien hänen katolisuutensa laimeutta on monessa suhteessa paljastava. Ilmaisu peu pratiquant tarkoittaa käytännössä sitä, ettei hän juurikaan käy messussa eikä muutenkaan elä uskoaan todeksi; hän on siis lähinnä sitä joukkoa, jota voi luonnehtia kulttuurikristityiksi. Tällaisia löytyy yllättävän paljon eri puolilta konservatiivista blogosfääriä, Suomestakin. Heitä yhdistää sitoutuminen länsimaiden kristilliseen traditioon lähinnä nostalgisista syistä. Noin sata vuotta sitten, ja myöhemminkin, kulttuurikristityt erityisesti Ranskassa ovat olleet vankkumattomia antisemiittejä. Tällä istumalla tulevat mieleen ainakin Charles Maurras, Maurice Barrès ja eversti LaRocque. Kaikki he intoilivat Ranskan katolisen perinteen nimissä muukalaisia, erityisesti juutalaisia, mutta joskus jopa - mirabile dictu - puolalaisia ja italialaisia vastaan! On siis melko hirtehistä, että tämän päivän kulttuurikristityt, nämä "en minä nyt juurikaan kirkossa käy enkä tiedä uskonko Jumalaankaan" -kristityt, ovat lähes järjestään kiivaita Israelin ystäviä ja lämminsydämisiä filosemiittejä, joita "huolestuttaa" muslimimamujen "antisemitismi". Rioufol on siis tätä osastoa.

On kerta kaikkiaan erikoista, että islamilaisen invaasion vastustamisen - mikä tietysti sinänsä on enemmän kuin kannatettavaa - oletetaan edellyttävän liittolaisuutta juutalaisten kanssa. Tämä ajattelutapa on kuitenkin hyvin tuore ilmiö. Itse asiassa Ranskassa on näihin päivän saakka ollut täysin mahdollista ja jopa luontevaa puolustaa kristinuskoa niin islamia kuin juutalaisuuttakin vastaan. Jean-Marie LePenin Front National on varmaan suomalaiselle tunnetuin esimerkki. Tosin LePen itse lienee kyllä Maurrasin kaltainen vanhan tyylin kulttuurikristitty. Sen sijaan edesmennyt arkkipiispa Marcel Lefebvre ei varmastikaan ollut sitä. Hänen hengelliseen perintöönsä nojaa mm. traditionalistinen pappisveljestö FSSPX (linkki veljestön kotisivuille ohessa), joka on johdonmukaisesti puolustanut kristinuskon erityisasemaa kaikenlaista modernia synkretismiä vastaan; myös Ranskan katolisten modernistien flirttailu juutalaisuuden kanssa on saanut FSSPX:n tiukan tuomion. Niin kuin tietysti oikein onkin.

Rioufolin jutun ihmeellisin heitto on kuitenkin puhe "juutalais-kristillisestä" perinteestä ja arvomaailmasta. Minustakin juutalais-kristillinen traditio on toki hieno asia, itse asiassa maailman paras aatteellis-kulttuurinen kokonaisuus. Mutta Rioufolin puheesta tekee kestämättömän ja mahdottoman hyväksyä se, että hän näkyy kuvittelevan juutalais-kristillisyyden tarkoittavan näiden kahden uskontokunnan tasa-arvoista ja jatkuvasti toinen toistaan hedelmöittävää rinnakkaineloa. Sehän on täyttä pötyä. Länsimaat, Eurooppa, olisi traditioiltaan juutalais-kristillinen siinäkin tapauksessa että jokaikinen juutalainen olisi noin vuonna 135 j.Kr noussut avaruusalukseen ja diasporoitunut Andromedan galaksiin. Toisin sanoen, juutalais-kristillisyyteen ei varsinaisesti tarvita juutalaisia. Kaikki se, mikä Vanhassa Israelissa eli juutalaisuudessa on kestävää, sisältyy kristinuskoon. Vanha testamentti on meidänkin - ja oikeastaan aivan erityisellä tavalla nimenomaan meidän - kirjamme.

No, toki juutalaiset ovat olleet keskuudessamme kaksi tuhatta vuotta ja saavat minun puolestani olla vastakin. Kristinuskon suhde nykyisin olemassa olevaan juutalaisuuteen on kieltämättä melko kompleksi, käytännössä ilman muuta paljon kompleksisempi kuin mitä edellisen kappaleen tietoisen provosoivissa riveissä kärjistäen esitin. Ennen kuin jatketaan, tarkastellaan hyvin keskeistä käsitettä Israel, sekään ei näet ole aivan yksinkertainen.
  
*   *   *
  
Erisnimellä Israel on ainakin kolme konnotaatiota. Tarkastellaan aluksi niitä yksi kerrallaan. Etenemme ikään kuin induktiivisesti yksityisestä yleiseen.

Israel-termin ahtain ja ehkä useimmille maallistuneille nykyeurooppalaisille ensimmäisenä mieleen tuleva merkitys on melkein päivittäin uutisissa esiintyvä Lähi-idän valtio, medinat Israel (מדינת ישראל). Tämä Israel on kansainvälisoikeudellisesti jokseenkin yksiselitteinen juttu ainakin teoriassa, se on moderni valtio muiden joukossa asianmukaisine valtiosääntöinen, kansainvälisine suhteineen ja ainakin periaatteessa täsmällisine fyysisine rajoineen.

Astetta laajempi käsite on eretz Israel (ארץ ישראל) eli ”Israelin maa”. Kyseessä on konkreettinen maa-alue, joka on suurelta osin päällekkäinen Israelin valtion kanssa. Israelin maan rajat ovat kuitenkin epämääräisemmät. Klassisen raamatullisen määritelmän mukaan Israelin maa ulottuu ”Joppesta Jerikoon ja Daanista Beersebaan”, mutta muitakin definitioita Israelin maalle on; hurjimman tulkinnan mukaan eretz Israel ulottuisi "Niililtä Eufratille".

Kolmas ja laajin Israel on beth Israel (בית ישראל) eli kirjaimellisesti käännettynä ”Israelin talo”, asiallisemmin toki ”Israelin huone”. Tällä runollisella ilmaisulla tarkoitetaan Jaakobin (lisänimeltään Israel) ja viimekädessä Abrahamin (hengellisiä) jälkeläisiä missä päin maailmaa he asunevatkin. Ennen Sanan inkarnaatiota ”Israelin huoneella” viitattiin vanhaan Israelin kansaan, siis niihin ihmisiin jotka seurasivat parhaansa mukaan Mooseksen lakia sekä palvoivat Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Inkarnaation jälkeen tämä arvo siirtyi vanhalta Israelilta uudelle, siis synagogalta Kirkolle. "Israelin huone" on Kirkko.

*   *   *

Miten kristittyjen sitten minun mielestäni pitäisi suhtautua Israeliin? Tuon viimeisimmän Israelin, "Israelin huoneen", tapaus vaikuttaisi selkeimmältä. Koska kristityt tosi asiassa ovat Israel, koko kysymyksessä ei tuntuisi olevan paljon mieltä. Mutta on tämäkin juttu on vähän mutkikkaampi kuin miltä ensin vaikuttaa. Sillä kaikesta huolimatta maailmassa on edelleen myös juutalaisia, jotka itse väittävät olevansa ainoa tosi "Israelin huone". Juutalaisten sitkeä olemassolo on aina aiheuttanut Kirkossa hämmennystä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja arveli vanhan Israelin katoavan pian, koska temppeli oli tuhkana ja vanhan liiton uhripalveluksen tilalle oli tullut uusi, katoamaton uhri ja ikuinen pappeus. Tavallaan epistolan kirjoittaja (ehkä P. Paavali, ehkä joku muu) oli oikeassa, sillä temppelin mukana vanha Israel katosi kuin katosikin, koska se juutalaisuus, joka ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kehittyi synagogapalveluksen ja rabbiinisen talmud-perinteen ympärille, oli tosiasiassa uusi luomus. Mutta tälläkin juutalaisuudella on oma tärkeä paikkansa tässä maailmassa; jopa perusteellisesti erehtyneenä ja eksyneenä, ikään kuin silmät sidottuina harhaillen (ks. oikeanpuoleinen kuva sivun yläreunassa) Synagoga on elävä todistus Raamatun totuudellisuudesta. Mutta ei Kirkon ja Synagogan välinen suhde tietenkään tasa-arvoinen ole.

Myös "Israelin maa", Eretz Israel on itsestään selvästi tärkeä kristityillekin, sillä siellä sijaitsevat uskomme pyhimmät paikat, ennen kaikkea tietysti Pyhä Hauta. Israelin valtion ja sen arabivhihollisten verisessä ikuisuusriidassa on tuskallisinta se, että pyhiinvaeltajien pääsy Jerusalemiin, Bethlehemiin ja muualle on joka vuosi melkoista onnen kauppaa. Lisäksi tietysti maan alkuperäisasukkaiden joukossa aikoinaan huomattavan suurena ja vaikutusvaltaisena vähemmistönä eläneet arabikristityt ovat nykyisen kriisin seurauksena käytännössä joutuneet lähtemään vuosituhantisilta asuinsijoiltaan. Kristittyjen osuus Pyhän Maan asukkaista on nykyään prosentin, parin luokkaa. Tämän luulisi herättävän Euroopan ja muun lännen kristittyjen solidaarisuuden, mutta jostain syystä sympatiat menevät joko juutalaisille tai äärimuslimeille. Tämän ajatteleminenkin on minusta sietämätöntä. Paljon helpompi ei ole sulattaa sitäkään ajatusta, että Jerusalem on julistettu juutalaisvaltion "ikuiseksi ja jakamattomaksi pääkaupungiksi" vai miten se ilmaisu kuuluikaan. Jerusalem, ennen kolmen uskontokunnan keskenään enemmän tai vähemmän sopuisasti jakama kaupunki, juutalaistuu pelottavaa tahtia.

Huomaamme, että eretz Israelin pohtiminen irrallaan modernista Israelin valtiosta, medinat Israelista, ei oikein ota onnistuakseen. Mutta mitä siis pitäisi ajatella tästä vuonna 1948 perustetusta sionistivaltiosta? sanottakoon heti alkuun, että myös klassisen kristinuskon (ei siis ainoastaan nykyfundamentalistien) mukaan juutalaisten paluu Sioniin kuuluu lopunajan alkamisen keskeisiin merkkeihin. Protestanttiset fundamentalistit pitävät juutalaisvaltion syntyä yksiselitteisesti merkkinä viimeisten aikojen lähestymisestä. Ei tätä voikaan kokonaan sulkea pois. Toisaalta on ikivanha uskomus, että lopunaikoihin kuuluu myös juutalaisten laajamittainen kääntyminen kristinuskoon; tällaisesta ei näy vihiäkään. Ja vaikka medinat Israel olisikin viime kädessä eskatologinen ilmiö, ei siitä kuitenkaan seuraa, että kristittyjen olisi aina ja kaikessa asetuttava Israelin puolelle. Itse asiassa siitä ei seuraa edes se, että kristittyjen tulisi olla Israelin puolella yhtään missään. Puolueettomuus Israelin ja palestiinalaisten riidassa on täysin mahdollinen kanta. Minusta se on myös järkevin ja inhimillisin kanta. Odotetaan ja katsotaan.

*   *   *

Tähän loppuun linkitän todella ilahduttavan poikkeuksen konservatiivisten blogistien joukossa mitä tulee Israel-asenteisiin. Amerikkalainen Pat Buchanan on vuosikymmenten ajan arvostellut ankarasti isänmaansa kristillisen oikeiston Israel-vouhkaamista. Hänen mielestään USA:n edut vaarantuvat jos kritiikittömästi seurataan juutalaislobbyjen politiikkasuosituksia. Ja näinhän asia onkin. Yhtä johdonmukaisesti Buchanan on myös kritisoinut kaikkia USA:n merentakaisia, yksinomaan ideologisesti perusteltuja sotaseikkailuja. Buchanan ei ole mikään takkinsa kääntänyt ex-trotskilainen "neo-con" vaan pesunkestävä vanhan liiton paleokonservatiivi, lisäksi tietysti uskonsa - Rioufolista poiketen - vakavasti ottava katolinen trad. Hän on blogissaan kirjoittanut Israel-teemasta ties kuinka monta merkintää, siksi linkitän tähän koko hoidon. Tuorein Israelia sivuava juttu on vain parin päivän takainen GOP Blank Check for War?, joka käsittelee Iranin ydinaseprojektin herättämää hysteriaa ja Israelin roolia siinä. Buchananin blogi on <täällä>.


                   


keskiviikko 4. elokuuta 2010

Yllättävän hyvä radiokanava (mainosvaroitus!)

Kannettavani toimii taas. Takuu korvasi rikkoutuneen kovalevyn joten haveri ei tuonut kulunkeja. Sen sijaan yli kahden viikon osittainen nettipaasto otti koville. Asiaa ei helpottanut sekään, että televisiostani katosi muutamaksi päiväksi signaali, niin että sähköisen median osalta kulutukseni rajoittui jonkin aikaa radioon. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että olen näköjään kehittänyt itselleni jonkinasteisen addiktion sekä televisioon että Internetiin.

Toisaalta eihän sitä nyt kuuttatoista tuntia vuorokaudessa jaksa työtäkään tehdä, mikä minulla merkitsee lukemista ja kirjoittamista. Olen tottunut yleensä noin kello 19:30 luopumaan noista ”henkisemmistä” aktiviteeteista television hyväksi ja tavallisesti myös pysyttelemään vastaanottimen äärellä (vaikka ehkä muutakin siinä katselemisen ohessa puuhaillen) ainakin puolille öin. On noloa, että luopuminen tästä tottumuksesta edes muutamaksi päiväksi oli niin ahdistavaa.  

Yritin siis lääkitä vieroitusoireitani radiota kuunnellen. En yleensä paljoakaan perusta radiosta, koska sen ohjelmatarjonta on vuosikausien ajan ollut niin tyhjänpäiväistä. En ollut aikoihin oikeastaan kuunnellutkaan koko toosaa enkä kunnolla edes tiennyt missä siellä mennään. Melkein katkeamatonta ylikansallista musiikkimattoa soittolistoilta (jokaisella kanavalla jokseenkin samanlaista), juonnot infantiilia kikatusta ja vitsailua, välissä vähä-älyisiä mainosspiikkejä, siinä kuva joka minulla oli suomalaisesta nykyradiosta. Kuva osoittautuikin pääpiirteissään oikeaksi.

Löysin aalloilta kuitenkin muutamia pieniä helmiä. Tiesinhän minä, että varsinkin yöaikaan voi kuulla myös pelkästään klassista musiikkia, samoin olin jotenkin selvillä tasokkaasta ruotsinkielisestä paikallisradiostamme. Uskokaa tai älkää mutta minulle oli kuitenkin täydellinen yllätys, että löytyy sellainenkin ihme kuin valtakunnallinen suomenkielinen, kokonaan puhuttuun asiaohjelmaan keskittyvä kanava. Yle-Puhe -kanavan (no niin, tässä tulee nyt ilmainen mainos…) ohjelmien korkea taso sekä toimittajien asiallisuus ja enimmäkseen hyvä suomenkielikin omalta osaltaan pakottivat minut arvioimaan uudelleen pessimistisiä jeremiadejani tämän kansakunnan tulevaisuudesta. Näin vähästä se voi olla kiinni.

Yle-Puheessa näkyy tosin olevan tilaa myös jonkun Kirsi Virtasen ”toisinajattelulle” (lue: oikeinajattelulle), mutta hänen pakinoitaan voin sietää jo ihan sananvapaudenkin nimissä. Puhukoon Virtanen roskaa jos tahtoo, omapa on häpeänsä. Se että radiossa ylipäätään puhutaan ja keskustellaan, sanotaan sanoja, lauseita, virkkeitä, pitkiä asiakokonaisuuksia, vaihdetaan ajatuksia, se tuntui pieneltä ihmeeltä varsinkin ennakkokuvani yönmustaa taustaa vasten. Voisi tuota radiota ryhtyä ainakin illan tunteina kuuntelemaan enemmänkin.