keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

V.A. Koskenniemen juhlavuonna

Täältä löytyvä Terho Sakin veistämä Muusat-veistos on ollut vuosikausien ajan olennainen osa visuaalista maisemaani, sillä kuljen sen ohitse harva se päivä. Monumentti sijaitsee Turun Yliopistonmäelle (tai tuttavallisemmin vain ”Mäelle”) loivasti nousevan ja osittain porrastetun Koskenniemenkadun varrella. Tämä kävelykatu on sinänsä arvokkaalla ja keskeiselläkin paikalla mutta silti melko huomaamaton muille kuin yliopistoväelle tai muuten Mäellä asioiville; luulisi V.A. Koskenniemen ansainneen itselleen näkyvämmän nimikkokadun tässä hänen toisessa kotikaupungissaan. Kadun sijoittaminen yliopiston läheisyyteen on tietysti sikäli perusteltua, että V.A.K. oli yksi tämän minunkin Alma Materini ensimmäisiä rehtoreita. Koskenniemen aikana yliopisto tosin sijaitsi muualla, tänne, silloiselle Ryssänmäelle (mäen vanha nimi alkoikin olla melkoinen rasite…), se siirtyi vasta 60-luvun taitteessa.

Mutta tuo muistomerkki. Se on itse asiassa kopio kuvanveistäjän alkuperäistyöstä, joka sijaitsee V.A.K:n ensimmäisessä kotikaupungissa, Oulussa. Alkuperäistyön nimi on Merikosken muusat. Koskenniemen varhaistuotantoa tuntevalle, samoin kuin hänen omaelämäkerrallisen Onnen antimet –teoksen lukeneelle, nimi on paljon puhuva. Itse en kuitenkaan näe tässä välttämättä muusa-teemaa. Olen alusta saakka katsellut teosta aristoteelisen materia-forma –suhteen eräänä parhaista kuvallisista esityksistä. Tässä tylystä,  muodottomasta ja älyttömästä aineesta hahmottuu työläästi ja vaivalloisesti korkeamman asteinen olemisen tapa. Prosessi on vielä kesken mutta käynnissä yhtä kaikki. V.A.K.:n rakastamalla ranskankielellä ”koulutusta” merkitsevä sana on sattumoisin formation. (Älköön nyt tätä näkemystäni tulkittako niin, että syystä tai toisesta vähemmän kouluja käynyt olisi lähtökohtaisesti "älytöntä materiaa" ja että korkeampi koulutus automaattisesti jalostaisi ihmistä. Tätä mieltä ei olisi V.A.K.:aan ollut.) Ainoa asia, mikä veistoksessa minua aikoinaan lievästi häiritsi, on hahmon androgyynisyys. Mutta olen siihenkin jo tottunut. Pienenä ihmeenä pidän sitä, että tätä ”natsirunoilijan” muistomerkkiä ei tiettävästi ole vielä kertaakaan ainakaan kovin pahasti vandalisoitu.

***

Luin viime yönä pitkästä aikaa Koskennientä, tarkemmin sanottuna hänen Koottujaan. Löysin tämän niteen toissakesänä Turun kauppatorin jokakesäisiltä vanhojen kirjojen myyntipöydiltä (voisi kai niitä kauppiaita periaatteessa sanoa bukinisteiksi, mutta jotenkin luonto pistää vastaan…).

Tässä V.A.K:n Kootut runojen editiossa (11. painos, vuodelta 1946) ei muuten olisi mitään erikoista, mutta se on varustettu tekijän omistuskirjoituksella. Omistus on osoitettu ”Helenalle” ja päivätty 28. VIII 1946. Tunsiko Koskenniemi jonkun Helenan? Vai onko kyseessä esim. Akateemisen kirjakaupan, kustantamon tms. instanssin järjestämässä julkistamistilaisuudessa kirjan ostajille rutiininomaisesti huitaistuista omistuksista? Tähän viittaisi tuo päiväys. Kunnes toisin todistetaan, oletan asian olevan näin. Ehkä kyseessä oli joku nuori opiskelijaneitonen, joka ihaili tuolloin jo iäkkään mestarin jylhän patrioottista runoutta ja joka sodan jälkeisessä taloudellisessa niukkuudessa raapi viimeiset pennosensa tähän kirjaan. Näin on mukava ajatella. Oli miten oli, minun kukkaroani tämä heräteostokseni ei totisesti rasittanut, vaikka en rikas olekaan. Maksoin siitä tasan kaksi euroa (!). Paljon huonomminkin voisi tuon summan käyttää.

Huomasin omistuskirjoituksen vasta päiväkausia myöhemmin alettuani illalla selailla kirjaa. Epäilemättä asia oli jäänyt huomaamatta myyjältäkin. Kirja on selvästikin päätynyt kauppiaalle osana laajempaa hankintaa, ikään kuin bulkkitavarana. Olisiko se peräisin jostakin jäämistöstä? Antikvariaattien sekä osto- ja myyntiliikkeiden omistajat tunnetusti ovat varsinaisia korppikotkia ja putsaavat innokkaasti kuolinpesiä (no, jonkunhan sekin pitää tehdä). Ties vaikka kirja olisi kuulunut tuon salaperäisen Helenan jälkeenjääneeseen omaisuuteen. Tämä on tietysti kaikki puhdasta spekulaatiota, mutta tällainen mielikuvituksen lento on vanhojen kirjojen omistuskirjoitusten, reunanmerkintöjen ja muiden vastaavien elämänmerkkien mahdollistama viaton ilo. En ole vielä ehtinyt lukea tuota hiljattain ilmestynyttä Häikiön mittavaa elämäkertateosta; ehkä siitä paljastuu, että Helena olikin joku kirjailijan lähisukulainen, que sais-je.


***

Koskenniemen tuotannossa omiin suosikkeihini eivät kuulu hänen pönäkimmät patrioottiset runonsa; pahimmillaan ne ovat kuin ovatkin vähän ylinationalistisia ja aika on jossain määrin ajanut niistä ohi. Pidän V.A.K.:n kulttuurikriittisistä ja kirjallisuushistoriallisista esseistä. Kriitikkona hän peseekin jonkun Olavi Paavolaisen mennen tullen. Kirjailijan kulttuuripessimismi oli myös oivaltavaa ja ilmeisen aitoa (samaa ei voi sanoa kaikista 20-luvun wanna be –pessimisteistä). Koskenniemi tunsi Spenglerin ja isännöi häntä Turussa 20-luvun alussa. Myös runoilijana V.A.K. on mielestäni parhaimmillaan pessimistisen maailmantunteen lyyrikkona. Otetaan tähän näyte kokoelmasta Tuli ja tuhka (1936). Tuosta antologiasta saa turhaan hakea sitä edeltäneen Kurkiaura-kokoelman (1930) paikoin lapualaishenkistä uhoa.


ERAKKOMAJA

Minä tahdon majani rakentaa
yön äärelle, tyhjyyden rantaan,
missä viimeinen aalto raukeaa
ikihaavojen tähtisantaan.

Siellä lieteni loimu sammua vois,
tuli ahnas tuhkaksi tulla.
Pois kauas elämän palosta pois,
pois, kauas on kaipuu mulla!

4 kommenttia:

  1. Kaunis runo, jonka tasolle transgressiivinen ja "progressiivinen" runous ei voi koskaan päästä.

    Onko sinulla muuten aatehistorian tutkijana selkeää kuvaa siitä, mikä on nykyisten radikaaliin elämän reduktioon perustuvien, vallan perustana olevien liberaalien filosofioiden syntyhistoria? Tiedämme tietysti valistusajan filosofit, mutta ei heidän ajattelunsa syntynyt tyhjästä. Liekö taustalla lähes pelkästään taloudellisten rakenteiden muuttuminen, vai liittyikö siihen jotain muutakin?

    VastaaPoista
  2. Valistusta edelsi reformaatio, joka ainakin radikaaleimmassa muodossaan on ilman muuta yksi modernin liberalismin aatteellisista esi-isistä.

    Liberalismi on yksi länsimaisen aatehistorian kolmesta ns. kanta-ismistä ja niistä varhaisin; kaksi muuta ovat konservatismi, joka syntyi reaktiona liberalismiin ja jolla ei siksi ole itsenäistä olemassaoloa, ja sosialismi, jota on osuvasti sanottu liberalismin "kapinalliseksi äpäräpojaksi".

    Tyhjentävästi aatteiden syntyä ja kehitystä tuskin voi selittää sen paremmin taloudellisista kuin muistakaan materialistisista lainalaisuuksista lähtien. Sen paremmin jonkun Weberin kuin jonkun Marxinkaan selitysyritykset eivät toki ole kokonaan virheellisiä, mutta nykyään niillä ja muilla vastaavilla on lähinnä kuriositeettiarvoa.

    Jos kysymyksen vie niin sanoakseni historian tuolle puolen, voisi radikaalin liberalismin nähdä ikuisen kapinan yhtenä ajallisena ilmenemismuotona. Näin ollen ensimmäinen liberaali olikin se mahtava henki, joka ennen aikojen alkua käänsi Luojalleen selkänsä ja sanoi: "Non serviam!" (En palvele!)
    Mutta näin obskurantit selitykset ovat tietysti pelkkiä keskiaikaisia kummitusjuttuja...

    VastaaPoista
  3. Kiitos vastauksesta.

    Mutta kristittynä saatan hyvinkin joskus mainita pahan hengen pahuudesta.

    VastaaPoista
  4. Taisi muuten löytyä tuo "Helena", jolle V.A.K. on omistanut nykyään minulle kuuluvan Koottujen runojensa niteen. Kyseessä saattaa olla Helena Kulovaara, turkulainen kaunotar ja muusa joka osallistui vuosien ajan V.A.K.:n vetämiin lukupiireihin ja johon runoilija ilmeisesti oli pitkään rakastunut. Myös Mika Waltari piiritti vuoden 1945 paikkeilla Kulovaaraa, mikä herätti V.A.K:n mustasukkaisuuden ja synnytti pienen kirjallisen kolmiodraaman. Kulovaara on se nainen, josta Waltari kertoo Neljä päivänlaskua -romaanissaan. Nämä tiedot selviävät Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerran I osasta, jonka olen juuri saanut luettua. Ei tietenkään voi olla varma, että kyse on todella samasta Helenasta, mutta todennäköisyys näyttää kohtalaisen vahvalta.

    VastaaPoista