maanantai 12. heinäkuuta 2010

Non enim habemus manentem civitatem...

Puhutaan suuresta isänmaasta ja pienestä isänmaasta. Tämä jälkimmäinen, petite patrie, on (tai oikeastaan oli) se paikallisyhteisö, johon ihmisellä on välittömin ja aidoimmin intiimi suhde. Käytännössä pikkuisänmaa on useimmiten pays, joka suomeksi täytyy kääntää, hölmösti kylläkin, ”maakunnaksi”. Kansallisvaltioon kohdistuva patriotismihan on aina enemmän tai vähemmän keinotekoista ja opittua; kansakunta eli natio onkin Benedict Andersonin provosoivan mutta pohjimmiltaan paikkansa pitävän ilmaisun mukaan kuviteltu yhteisö (imagined community).

Omasta puolestani alan olla kypsä henkisessä mielessä irtisanoutumaan lojaliteetistani fiktiolle nimeltä Suomen tasavalta – Republiken Finland. Korostan tarkoittavani nimenomaan aktiivista henkistä lojaliteettia, so. affektiivista ja intiimiä suhdetta tähän abstraktioon. Lakeja tietysti noudatan niin kuin ennenkin ja yritän parhaani mukaan elää maassa maan tavalla, vaikka ne tavat ovatkin päivä päivältä hirveämpiä. Yritän myös toivoa Suomen kansakunnnalle hyvää, eli rakastaa sitä. Vaikka rakkaus onkin ennen muuta tahdon akti, ei niinkään sydämen, se on silti ainakin tässä tapauksessa minulle erityisen vaikeaa. 

Elän siis tässä maassa jokseenkin ulkopuolisena. Päivä päivältä vieraammalta tuntuu täkäläinen meno ja aina vain omituisemmaksi näyttävät muuttuvan maanmiesteni jutut. Mutta mitäpä näistä. Eihän tässä tilanteessa noin kristittyjen näkökulmasta sinänsä mitään uutta ole.

***
Muuan ympyrä on nyt sulkeutumassa. Sillä eivät ainoastaan Suomi ja muut Pohjoismaat vaan kaikki länsimaiset yhteiskunnat alkavat muistuttaa keisarikauden Rooman valtakuntaa, ensimmäisten kristittyjen maailmaa. Tämä voi tuntua liioittelulta ja jossain määrin onkin sitä. Mutta kovin rajusta kärjistyksestä ei sittenkään ole kyse. Tarkastellaanpa asiaa lähemmin.

Kristittyjen kollektiivisessa muistissa varhaiskirkon aika näyttäytyy julmien vainojen ja veritodistajien katkeamattomana paraatina. Ei se todellisuudessa aivan noin mennyt. Reilun kahden ensimmäisen vuosisadan aikana vainot olivat harvinaisia ja luonteeltaan paikallisia vaikka toki tuottivatkin kirkolle muutamia sen suurimpia marttyyreja. Vasta keisari Deciuksen (249–251 AD.) pogromi oli systemaattinen ja ulottui valtakunnan joka kolkkaan. Sitten tilanne taas hetkeksi rauhoittui kärjistyäkseen kolmannen vuosisadan lopulla uudelleen; vainojen ehdoton huippu saavutettiin Diocletianuksen valtakauden (284–305 AD.) viime vuosina, jonka jälkeen ne lakkasivat. Ja sitten tulikin jo keisari Konstantinus.

Kolmen ensimmäisen vuosisadan kristittyjen peruskokemus ympäröivästä yhteiskunnasta ei suinkaan ollut jatkuva fyysisen vainon pelko, vaikka kristityt periaatteessa olivatkin lainsuojattomia. Itse asiassa kokonaisia kristittyjä sukupolvia ehti syntyä, elää pitkän elämän ja kuolla tuntematta sen suurempaa avoimen väkivallan uhkaa kuin muutkaan keisarikunnan alamaiset (melko arvaamatontahan elämä oli noihin aikoihin vähän jokaiselle). Sen sijaan kaikki varhaiskristityt olivat poikkeuksetta henkisessä mielessä ulkopuolisia tuossa hedonistisessa ja moniarvoisessa ympäristössä, joka suvaitsi kaikkea paitsi ”suvaitsemattomuutta”.

Ja suvaitsematon oli esimerkiksi se, joka sanoi kovaa ja korkealta, että jokainen ei tule omalla uskollaan autuaaksi, tai että moraaliset arvot eivät ole suhteellisia, tai että sikiönlähdetys (abortti) ja vastasyntyneen heitteille jättö (eutanasia) ovat murhia, tai että homoseksuaalinen elämäntapa ei ole hyväksyttävä. Et cetera. Kristittyjen usko, se vähä mitä siitä tiedettiin, oli pakanoiden pilkan kohteena, ja heidän jokapäiväistä elämänvaellustaan ympäröivät ilkeät juorut ja suoranaiset väärät syytökset. Tämä kaikki on kasvavassa määrin myös nykykristittyjen todellisuutta.

Jälleen olemme siis muukalaisia tässä maailmassa, ja ehkä näin on hyvä. Ns. konstantinolainen käänne (so. kristinuskon nousu valtionuskonnon asemaan) oli tietenkin voittopuolisesti positiivinen asia. Käänteen mukanaan tuomia varjopuolia oli sen unohtaminen, että kristitty on, ja hänen on tarkoituskin olla, muukalainen tässä maailmassa. Kuin varkain pääsi kehittymään ajatus, että on olemassa ”kristittyjä kansakuntia” ja jopa ”kristittyjä valtioita”. Jossain rajallisessa mielessä näin tietysti onkin (tai siis oli), mutta käytännössä tilanne kehittyi pelottavan helposti ja usein sellaiseksi, että kristityt alkoivat palvoa isänmaitaan.

Erityisen räikeää kristinuskolla kevyesti kuorrutettu nationalismi on ollut ortodoksian piirissä mm. Balkanilla, mutta myös venäläisessä ortodoksiassa on aina ollut pimeän nationalistinen juonne: ”Pyhä Jumala, pyhä Venäjä, pyhä Kuolematon"… Protestanttisella puolella saman sukuisia ilmiöitä tavataan erityisesti saksalaiselta kulttuurialueelta. Katolisen uskon piiristä mm. 1800-luvun loppupuolen ranskalaisessa nationalismissa on ilmiöitä, jotka eivät oikein kestä lähempää tarkastelua; myös puolalaisten paljon mainostetussa uskonnollisuudessa on aimo annos kansallismielistä hypeä. Nyt tämä kaikki on siis muuttumassa.

Kaikkien Euroopan kansojen keskuudessa jyrää luopumuksen henki, apostasis. Sen volyymi ja nopeus vaihtelevat, mutta suunta on kaikkialla sama: pois klassisesta kristinuskosta. Vanhan testamentit profeetat ja psalmistat kutsuivat ympäröiviä pakanakansoja sanalla goy (mon. goyyim). Myös latinaksi ”pakanaa” ja ”kansaa” kuvaa sama sana gens (mon. gentes). Nyt elämme siis taas termin täydessä merkityksessä apud gentem.

Epäilen, että harvassa Euroopan maassa kristitty tuntee itsensä niin muukalaiseksi kuin Tarja Halosen arvojohtamassa Suomessa. Mäntyniemen noita-akka ei ole minun presidenttini missään järjellisessä merkityksessä. Juuri tätä tarkoitin toisessa tämän jutun kappaleessa käsittelemälläni ”henkisellä lojaliteetilla”. En kerta kaikkiaan voi samastua tähän naiseen enkä nähdä tässä kahteen kertaan valitussa ja jatkuvasti suuria gallupkannatuslukuja nauttivassa johtajassa minun isänmaani ylipersoonallista symbolia. Mutta kuten sanoin, noudatan hänen allekirjoittamiaan lakeja ja maksan veroja hänen johtamalleen valtiolle. Miksipä en näin tekisi, kun varhaiskirkon kristitytkin antoivat asianmukaisesti ”Caesarille sen mikä Caesarille kuului”; mutta sydäntään he eivät antaneet, sehän kuului Jumalalle.

***

Aloitin tämän jutun puhumalla pienistä ja suurista isänmaista. Suurta isänmaata minulla ei siis enää ole, ainakaan tuon termin 1800-luvun vuosina syntyneessä merkityksessä. Entä pieni isänmaa? Perinteiset paikallisyhteisöt ovat yhtä suuressa myllerryksessä kuin abstrakti kansallisvaltiokin. Enpä tiedä, onko Suomessa niitäkään enää olemassa. Käytännössä jäävät jäljelle siis lähimmäiset, oma suku (juuri sukuyhteisöjähän vanhat maakunnatkin mitä suurimassa määrin olivat). Mutta suku on pieni ja lisäksi hajallaan maailman turuilla. Sen sijaan se yhteisö, johon minulla on päivittäinen ja intiimi suhde, on kirkko. Paikallisseurakunta, sen kaikki tutut kasvot, ovat minun pieni isänmaani ja yli maanpiirin levinnyt universaalikirkko suuri isänmaani. Ja tietysti nämä molemmat ovat viimekädessä ohimeneviä asioita, heijastusta ainoasta todellisesta Isänmaasta, siitä joka on tuleva: Non enim habemus hic manentem civitatem, sed futuram inquirimus. (Vulgatan muk., Hebr. 13:14).

12 kommenttia:

  1. Tuo Andersonin kirjan iskevä nimi on usein ymmärretty väärin. Käsittääkseni hän ei lainkaan väittänyt, että tuo kuvittelu ei olisi perustunut todellisuuteen, ollut luovaa, sinänsä myös arvokasta ja alkuperäistä. Ainoastaan sitä, että niin suuren yhteisön piti olla "kuviteltu", koska sen jäsenillä ei ollut "todellisia" yhteyksiä keskenään.

    Muuten aika lailla samanlaiset ajatukset. Ehkä vähemmän pessimistiset Suomen suhteen. Ja kansallisvaltioiden tulevaisuuden yleensä.

    VastaaPoista
  2. Andersonin kirjan nimi on ymmärretty (tahallisesti?) väärin erityisesti ns. postmodernistien porukoissa. Ne samat tyypit jotka 80- ja 90-luvuilla vaahtosivat Derridasta ja Foucaultista (jotkut saattoivat jopa lukea näitä - ainakin käännöksinä) intoutuivat Andersonin kirjasta ja olivat ymmärtävinään hänen tarkoittaneen etteivät kansakunnat olleet "muuta kuin tekstuaalista todellisuutta" tms.

    Andersonin keskeinen pointti todellakin on julkilausutusti se tosiasia, että joka ikinen moderni kansakunta koostuu sen verran monesta jäsenestä, ettei voi kenenkään odottaa tuntevan toisiaan (kuten esim. perheessä tai klaanissa tehdään); mutta juuri tästä aritmeettisesta itsestäänselvyydestä seuraa myös se monelle tunneperäiselle (romanttiselle) nationalistille vaikeasti sulatettava tosiasia, että kansallisen tietoisuuden luomiseen ("herättämiseen", sanoisivat herderit ja hegelit) joudutaan käyttämään melkoinen määrä energiaa, tarkemmin sanottuna ylhäältä suunnattua satuilua "yhteisestä verestä", "yhteisestä kielestä" tai yhteisestä milloin mistäkin fuulasta.

    Kysymys kuuluu: Miksi minun pitäisi tuntea jotakin erityistä yhteenkuuluvuudentunnetta johonkin Tarja Haloseen (nimi on mielivaltaisesti valittu, voitte vaihtaa sen tilalle minkä tahansa suomalaisista kalentereista löytyvän nimen), jonka puhetta ehkä ymmärrän aavistuksen verran helpommin kuin vaikkapa vietnamilaissyntyisen rippi-isäni puhetta?

    Perheenjäsenten välinen läheisyydentunne on luontaista, vaistomaista ja kaikin tavoin oikeata. Perhe ei koskaan ole "kuviteltu yhteisö". Mutta perhe ei myöskään väistämättä ole verisukulaisuuteen perustuva yhteisö. (Joku Treitschke voisi tästä olla eri mieltä, mutta häntä ei enää oteta kovin vakavasti edes Saksassa.) Tästä seuraa, että perhettä voi vaihtaa.

    En ole vaihtamassa perhettäni termin ankarassa merkityksessä. Isäni on isäni ja veljeni on veljeni, nyt ja aina. Mutta irtaudun päättäväisesti ja julkilausutusti siitä 1800-luvulla keksaistusta ideasta, että minun identiteettini keskeisen osan tulisi olla joku "suomalaisuus".

    VastaaPoista
  3. Kysymys kuuluu: Miksi minun pitäisi tuntea jotakin erityistä yhteenkuuluvuudentunnetta johonkin Tarja Haloseen (nimi on mielivaltaisesti valittu, voitte vaihtaa sen tilalle minkä tahansa suomalaisista kalentereista löytyvän nimen), jonka puhetta ehkä ymmärrän aavistuksen verran helpommin kuin vaikkapa vietnamilaissyntyisen rippi-isäni puhetta?

    Ei mistään syystä. En kyllä itsekään tunne :)

    Voisi ajatella niin, että yksi mielivaltaisesti valittu nimi ei määrittele suomalaisuutta yhtään sen paremmin, kuin puolalainen rippi-isäni, tai kuka tahansa kirkossa käyvä afrikkalainen, vaan suomalaisuudessa kyse on laajemmasta, ristiriitaisestakin kokonaisuudesta. Omasta mielestäni tuo luotu osuus kansakuntien tai kansallisvaltioiden synnyssä on enemmänkin vuorovaikutuksellisesti "alhaalta ylös/ylhäältä alas" ja päinvastoin syntynyttä, kuin suoraan ylhäältä ohjattua. Tässä mielessä en masennu ( joskus kyllä toki :) ) edes Tarja Halosesta.

    Noin yleisesti kansakunnissa ei ole sellaista luonnollista hierarkiaa, kuin kirkossa, eivätkä ne ole samalla tavalla "elävä organismi", kuten suku tai kirkko. Ne ovat ehkä jonkinlainen välimuoto ( kansallisvaltioiden muodossa ) noiden ja silkan poliittislaillisen hallinnon välillä.

    Vaikea kysymys kaikenkaikkiaan.

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus! Eläköön konservatiivinen ajattelu tästä liberaalista rappiosta turmeltumattomana! MT

    VastaaPoista
  5. Vaikka olen aika profaani ihminen, kirjoituksessasi on jotakin kaunista, kuulasta ja sydämeen sattuvaa.

    VastaaPoista
  6. Ei kristittyjä vainottu siksi, että he olivat kristittyjä.

    Heitä vainottiin siksi, että he olivat juutalaisia.

    Kristittyjen enemmistö tuli pitkälle 300-luvulle saakka nimenomaan juutalaisista; pakanakäännynnäisiä oli vielä tuolloin vähemmistö. Eihän kristinusko lopultakaan ole muuta kuin Judaismi Light.

    Roomalainen antisemitismi on todella hirvittävää luettavaa, ja keisari Hadrianusta muistetaan yhä tänäkin päivänä Israelissa samalla lämmöllä kuin Adolf Hitleriä. Roomalaiset vainosivat ja tappoivat juutalaisia läjäpäin, ja harvassa olivat ne keisarit, joiden vallan alla juutalaiset saivat olla rauhassa.

    Roomalaiset eivät tehneet eroa juutalaisen ja kristityn välillä; molemmille he olivat vain juutalaisia ja sellaisina potentiaalisia kapinallisia ja niskoittelijoita.

    VastaaPoista
  7. Ironmistress: olet pihalla kuin lumiukko; varo, ettet sula näillä helteillä. Se, mikä teissä filosemiiteissä ottaa päähän, on teidän tapanne katsoa koko historiaa Auschwitzin tirkistysluukusta. Puhe "roomalaisten antisemitismistä" mahtava anakronismi.

    VastaaPoista
  8. Michelange, tuo oli niin kova väite, että nyt kaivattaisiin perusteluja. Kiistätkö sen, etteivätkö roomalaiset olisi vainonneet juutalaisia vielä paljon kovemmalla kädellä kuin kristittyjä - ja etteikö suurin osa kristityistä olisi aina 300-luvulle saakka tulleet nimenomaan juutalaisten keskuudesta?

    Todettakoon, että juutalaiset eivät itse olleet kuitenkaan aivan syyttömiä siihen, miksi heitä kohdeltiin kaltoin. Simon bar Kochban kapinan on täytynyt olla yksi maailmanhistorian typerimmistä rettelöistä.

    VastaaPoista
  9. Antisemitismi on 1800-luvun rasismin eräs muoto, jonka mielikuva-arsenaalista tosin paljon on peräisin vanhemmasta antijudaismista. Ymmärrän hyvin, että juutalaiset haluavat levittää antisemitismin käsitteen kauas historiaan ja nähdä Hadrianuksessa (tai Holoferneessa tai Aleksanterissa tai Antiokhos Epifanioksessa tai kenessä tahansa heitä vastaan jotenkin toimineessa henkilössä) Hitlerin edeltäjän, mutta meidän muiden ei kannattaisi näin tehdä.

    Roomalaiset vainosivat armottomasti kaikkia heidän kanssaan poikkiteloin asettuneita. Ei ole mitään syytä nähdä juutalaisiin kohdistuneita toimia erityisen raakoina - paitsi jos lähtee siitä, että juutalaisen ollessa uhrina, on se aina raskauttava tekijä rikollisen kannalta.

    Kristtyjen ja juutalaisten ero oli selviö molemmille osapuolille noin 100-luvun puolivälistä alkaen. Tuolloin moderni rabbiininen (talmudismi) juutalaisuus varsinaisesti syntyi. Asiaan kuului näkyvä pesäero "galilealaisiin" (kristittyihin). Myös kristittyjen johtajissa ei apostolisen ajan jälkeen ollut juutalaisia käytännöllisesti katsoen lainkaan, tuskinpa heitä kirkon rivijäsenissäkään enää paljoa oli. Plinius nuoremman kirje keisari Trajanukselle (100-luvun alku) ja hieman myöhempi Kelsoksen kiistakirjoitus (joka tosin tunnetaan vain välillisesti) osoittavat selvästi, että myös roomalaiset olivat tuohon aikaan selvillä että kristityt, vaikka alkuperältään olivatkin juutalainen lahko, olivat nyt oma juttunsa.

    Juutalaiset toimivat enimmän aikaa täysin julkisesti. Rooman kaupungissa heitä oli kymmenin tuhansin ja siellä heidän keskuksenaan oli suuri Julius Caesarin mukaan nimetty synagoga. Enimmän aikaa juutalaiset nauttivat myös erivapaudesta olla uhraamatta keisarin kuvalle; myös krisityt hyöytyivät tästä niin kauan kuin pystyivät esiintymään juutalaisina. Kauaa he eivät kuitenkaan pystyneet näin tekemään.

    Palaan näihin asioihin lähemmin kunhan saan oman koneeni taas toimntakuntoon.

    VastaaPoista
  10. Hips, tuo oli hyvä havainto - puhukaamme siis judeofobiasta tai antijudaismista. Siitä tuskin olemme eri mieltä, että Simon bar Kochban kapina oli hyvin ikävä ja verinen juttu - Cassius Dio puhuu 500 000 tapetusta juutalaisesta, Talmud 20 miljoonasta. Ja kaikki siitä syystä, että rabbi Akiva oli vihdoin löytänyt oman messiaskandidaattinsa.

    Roomalaisilla oli pääsääntöisesti hyvin huono huumorintaju niiden suhteen, jotka eivät omaksuneet roomalaisia tapoja ja/tai asettuivat poikkiteloin - ja muutamille ryhmille, kuten druideille, kävi todella ohraisesti.

    Mutta joka kerralla kun kristittyjä vainottiin, oli samalla käynnissä myös pogromi. Juutalaiset tekivät aktiivisesti lähetystyötä, ja se närkästytti roomalaisia. Roomalaiset itse tunnustivat juutalaiset ja kristityt eri ryhmiksi vasta 303, ja tällöin myös tehtiin ero heidän välilleen.

    Sekä nykyjudaismilla että kristinuskolla on sama kantaisä, ja hän on Gamaliel Suuri. Sekä Shaul ha-Tarsi (Saulus (Paavali) Tarsolainen) että Johanan ben Zakkai (Johannes Sakkeuksenpoika) olivat hänen oppilaitaan. Näille kahdelle koulukunnalle lopulta tuli katkera riita - ja kristityt heivattiin yli laidan Jamnian synodissa 90, jolloin heidät kirottiin "ikuisiksi ajoiksi maailmanloppuun asti" ja myös Septuaginta, jota kristityt käyttivät, julistettiin harhaoppiseksi, vaikka se oli siihen saakka ollut kanonisoitu.

    Alunperin kristityiksi kääntyi vain hyvin vähän indoeurooppalaisia. Heidän kantajoukkonsa tuli nimenomaan juutalaisista - nimenomaan sellaisista, jotka eivät tykänneet joko farisealaisesta toorantulkinnasta, eivät voineet hyväksyä mishnaa tai jotka eivät tykänneet varsin kahlitsevista lainsäännöksistä. Vasta 300-luvulle tultaessa pakanakäännynnäisten määrä ylitti juutalaiskäännynnäiset.

    Miksi kukaan indoeurooppalainen olisi ryhtynyt kristityksi? Monoteistinen outo lahko, jolla oli oudot moraali- ja tapakäsitykset, jotka olivat uskonnollisesti suvaitsemattomia ja joilla oli salamyhkäisiä tapoja - superstitio atheistica. Plus sitten se, että se imi voimansa yhteiskunnan alakerroksista. Mutta judaismista kiinnostunut saattoikin päätyä Judaismi Lightiin, sillä siihen ei kuulunut brith milaa eikä kashrutia. Kristinusko kuitenkin selvisi tästä sopasta voittajana, siitä todistaa koko länsimaisen sivilisaation historia.

    VastaaPoista
  11. Ignatioksesta (n.100) alkaen kaikki kirkkoisät olivat "indoeurooppalaisia". Samoin kaikki Rooman piispat pyhän Pietarin jälkeen. Luulen, vaikka en olekaan tästä aivan varma, että tilanne oli samansuuntainen muissakin tärkeissä hiippakunnissa.

    Roomalaiset viranomaiset ymmärsivät hyvin juutalaisuuden ja kristinuskon eron viimeistään n. v. 120. Tästä todistaa mm. Trajanuksen vastauskirje Bithynian maaherralle, tuolle famöösille Plinius Jr.lle, joka oli kysellyt miten näiden kristittyjen kanssa olisi paras menetellä. Keisari esitti ettei kristittyjä tulisi erityisesti etsiä, mutta jos näitä sattuisi tulemaan eteen, olisi ryhdyttävä oikeustoimiin. Tämä olikin keisarikunnan kristittyjä koskevan politiikan selkäranka aina kirkon voittoon saakka. Kristityt olivat teoriassa maan alla (käytännössä harvemmin, sillä helposti lahjottavat viranomaiset katsoivat asiaa usein läpi sormien). Sen sijaan juutalaiset, vaikka kiistatta kärsivätkin silloin tällöin vainotoimista, olivat koko ajan täysin julkinen, sallittu ja tunnustettu ilmiö keisarikunnassa.

    Joo. Unohdin, että olet (heh heh!) buddhalainen. Siitä tämä sinun "indoeurooppalaisuus"-ristiretkesi.

    Samalla kun Kirkko 100-luvun alussa irtautui tietoisesti vanhasta juutalaisuudesta nousi välittömästi esiin pakanallisen (sanotaan nyt vaikka "indoeurooppalaisen") synkretismin vaara. Erityisen vaarallinen ilmiö oli laaja, nykyään "gnostisismin" yläkäsitteellä tunnettu mytologinen loruilu. Sen juurethan olivat suurelta osin persialaisessa, osin jopa intialaisessa perinteessä. Kristinuskon historialliselle pelastussanomalle gnosiksen voitto olisi tiennyt loppua. Kirkko torjui tämän vaaran korostamalla Vanhan testamentin asemaa ja sitä, että se itse oli Uusi Israel jolle kuuluivat nyt kaikki ne Jumalan lupaukset, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet juutalaisuudelle. Täten klassisen kristinuskon ja juutalaisuuden välillä on tiivis historiallinen jatkumo, niin tiivis, että se on saattanut hämätä ainakin roomalaisen rahvaan pitämään juutalaisuutta ja kristinuskoa samana asiana. Myös tämän päivän kristinusko on kuin onkin omalla tavallaan "seemiläinen uskonto". Ja hyvä että on.

    VastaaPoista