torstai 1. heinäkuuta 2010

Intellektuellit

Termi intellektuelli ilmestyi länsimaisiin kieliin niinkin yllättävän myöhään kuin 1890-luvulla. Émile Zolan ja hänen L’Aurore –lehtensä ympärille ryhmittyneet, kaltoin kohdeltua kapteeni Dreyfusia adressein ja mielenosoituksin tukeneet yliopistomiehet ja eri alojen taiteilijat antoivat itse itselleen tämän uljaan epiteetin. Asiallisesti ottaen intellektuelleja oli ollut Länsi-Euroopan sivistyksellisissä keskuksissa jo paljon tätä ennen, ehkä jo Voltairen päivistä lähtien. Mutta juuri Dreyfusin juttu osoittaa selkeästi, mistä koko tässä intellektuellismissa varsinaisesti on kysymys: intellektuellin kuuluu olla henkisessä oppositiossa ja joka käänteessä protestoida vallan, tuon myyttisen ”systeemin”, todellisia tai kuviteltuja väärinkäytöksiä vastaan. Erityisen kärkkäästi intellektuellin tulee ruotia oman kulttuurin tekemiä menneitä ja nykyisiä, todellisia tai kuviteltuja, vääryyksiä; mitä etäämmälle omasta kulttuuripiiristä liikutaan, sitä vaimeammaksi on kritiikin käytävä.

Sittemmin protestointivaatimusta on mahdollisesti lievennetty (joskaan ei poistettu) mutta edelleen on voimassa ehdoton vaatimus olla aina valmiina kommentoimaan, osallistumaan sekä keskustelemaan julkisesti Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta Muusta Sellaisesta. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että näiden systeemiä kohtaan kriittisten mielipideautomaattien ei odoteta olevan varsinaisesti minkään alan erikoisosaajia vaan pikemminkin yleishumanisteja tai taiteilijoita; tarkemmin sanoen: intellektuellin suoltamien kannanottojen ja hänen saamansa koulutuksen välillä ei tarvitse olla mitään yhteyttä.

Intellektuelliksi ei lueta vaikkapa taloustieteilijää, joka kutsutaan television ajankohtaisohjelmaan kommentoimaan jotakin täsmällistä omaan alaansa liittyvää ajankohtaista kysymystä. Sen sijaan intellektuellina kunnioitetaan esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilaa, jonka islam-tulkinta on meillä nykyään käytännössä ainoa hyväksytty. Ja mikä onkaan Hämeen-Anttilan erikoisala? Ensisijassa arabian kieli ja kirjallisuus, toissijaisesti myös muut seemiläiset kielet; väitöskirjansa jälkeen hän on julkaissut mm. uus-assyrian kieliopin. Hämeen-Anttilaa ei siis hänen koulutuksensa perusteella tulisi heti pitäneeksi varsinaisesti islamin tuntijana. Silti seemiläisen filologian ja islaminuskon välillä on kuin onkin edes jonkinlainen yhteys.

Sen sijaan on vaikea nähdä, miten omalla alalleen mahdollisesti etevilläkin taiteilijoilla olisi erityistä asiantuntemusta kaikilla muillakin aloilla, vaikkapa sodan ja rauhan kysymyksissä. Minun kauan sitten kadonneeseen nuoruuteeni kuului sellainenkin ihmeellisyys kuin ”taiteilijoiden rauhanjuna”. Olisikohan ollut vuosi 1982 kun muuan juna puksutteli ympäri Suomennientä ja oksensi jokaisella vähänkään isommalla asemalla sisältään sekalaisen joukon (enemmän tai vähemmän selviä) eri alojen taiteilijoita, jotka sitten ko. paikkaseudun asujamistolle tekivät tiettäväksi, mitä Maailmanrauhaan kuuluu. Muistutettakoon että elettiin ”toisen kylmän sodan” alkuvuosia ja Suuren Saatanan nimi oli Ronald Reagan. (Reagan oli alkuperäiseltä ammatiltaan näyttelijä, mutta jostain syystä häntä ei länsimaisessa intellektuellipiireissä pidetty oikeana taiteilijana ja hänen pätevyytensä USA:n presidentin virkaan kyseenalaistettiin mm. tällä hänen ammatillisella taustallaan.)

No, totta puhuen rauhanjunakampanjan esityksistä läheskään kaikki eivät sinänsä olleet mitenkään erityisen poliittisia, ja moni artisti oli mukana pelkästä konformismista. Mikäpä siinä. Minäkin kävin kuuntelemassa muutamia junan mukana kulkevia hyviä bändejä. Mutta mieleeni on jäänyt eräs nyt jo ansaittuun unohdukseen vaipunut ns. uuden aallon porukka, jonka biiseissä oli sanomaa. (Varsinaisesti olin liikkeellä Dave Lindholmin takia, mutta tämä poppoo ikävä kyllä tuli kaupan päälle.) Poikien sanoma oli tämä: ”Ronaaald, Ronaaald, oletko unohtanut Hiroshimaaaaan, Ronaaald, Ronaaald, oletko unohtanut Nagasakiiiiin….” Ja mukana kaikki kolme sointua. Tässä yhteydessä on oleellista, että näiden tyyppien, kuten koko uusi aalto –skenen, ympärillä leijui älyllisen vakavasti otettavuuden ja aidon intellektuaalisuuden aura. Joku Pelle Miljoona, joka oli musiikillisessa mielessä ainakin jonkun verran parempi kuin tämä combo, jonka nimenkin olen unohtanut, oli todella kovan luokan ajattelijan maineessa. Käytännössä hänenkin ”kantaaottavat” tekstinsä herättävät naiiviudessaan lähinnä myötähäpeää.

Myös kuvataiteilijat ovat onnistuneet saamaan itselleen intellektuellin sädekehän. Jo Dreyfusin jutun yhteydessähän tämä nähtiin. Dreyfusin puolesta protestoivat siis paitsi juristit tai moraali- ja oikeusfilosofit (joita ei dreyfusardien joukossa tainnut paljoa ollakaan) myös ja erityisesti kaunokirjailijat ja kuvataitelijat, jopa taidemaalarit. No saahan sitä ihminen protestoida. Mutta omituisena on pidettävä sitä, että taiteilijuuden katsottiin tuovan protestille erityistä painoarvoa.

Nyky-Suomessakin ammattimainen kuvataiteilija ajatellaan luonnostaan ”älymystön” jäseneksi, vaikka on varsin tavallista, ettei pensselinheiluttajilla ole meriittilistallaan edes ylioppilastutkintoa. Taitelijoiden arvonnousu on eräs modernin ajan ihmeellisyyksiä. Keskiajalla taitelijat, niin kuvanveistäjät kuin maalaritkin, olivat käsityöläisiä muiden joukossa. Nämä nöyrät ja nimettömät mestarit eivät edes signeeranneet töitään (eiväthän puusepätkään signeeraa veistämiään huonekaluja jne.); idän kirkon ikonimaalarit eivät tunnetusti edelleenkään tuo omaa persoonaansa esille.

Renessanssin aikoina syntyi luovan neron kultti ja taitelija nousi hetkessä melkein filosofin ja teologin rinnalle. Tämä tuhoisa kultti pysyi jotenkuten aisoissa niin kauan kun taiteilijat olivat riippuvaisia yksityisistä tai kirkollisista mesenaateista, mutta se löi itsensä lopullisesti läpi romantiikassa. Sen jälkeen ovatkin riesanamme olleet mahtavalla egolla varustetut ja keskimääräistä useammin myös narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät besserwisser-taiteilijat, jotka automaattisesti luetaan intellektuellien joukkoon ja joita erityisesti viime vuosikymmeninä on kaiken huipuksi monissa tapauksissa elätetty verovaroin. Koska intellektuellin kuuluu ehdottomasti olla vasemmistolainen, taiteilijat eivät näe mitään outoa tai ongelmallista tässä järjestelyssä, puhumattakaan siitä että tuntisivat kiitollisuutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti