maanantai 5. heinäkuuta 2010

Intellektuellit, osa 2. - Kapinallisuuden "rohkeus"

Kirjoitin edellisen juttuni lopussa, että intellektuellit ovat poikkeuksetta vasemmistolaisia. No jaa. Vasemmisto – oikeisto -jaottelun mielekkyydestä ainakin tämän päivän tilanteessa voidaan keskustella. Parin viimevuosikymmenen aikana varsinkin taiteilijoista monet ovat esiintyneet pikemminkin postmodernin epäpoliittisuuden kuin niin sanoakseni tunnustuksellisen vasemmistolaisuuden hengessä. Mutta ei ryhdytä halkomaan hiuksia tämän asian tiimoilta, sillä pääasia on, että valtaa, systeemiä, ja omia vastaan ollaan aina, poikkeuksetta.

Intellektuelli on aina tietoinen omasta erinomaisuudestaan ja suurenmoisesta rohkeudestaan Ihmisyyden puolesta käytävässä taistelussa. Rohkeus on kylläkin sikäli helppoa, että intellektuellin vastustaja, systeemi, on useimmiten täysin antautunut intellektuellin edessä ja jopa hengessä mukana hänen kanssaan. Edellyttäen että kapinallinen kansalaistottelemattomuus esiintyy laajasti ymmärretyn vasemmistolaisuuden tunnuksin (eli on siis intellektuaalista), se saa valtaapitävien taholta vähintään ymmärtämystä, usein lämmintä hyväksyntää.

Yksi jos toinenkin on pohdiskellut, kuinka muutaman päivän takaiseen ydinvoimanvastustajien elämöintiin Eduskunnassa olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisikin ollut nykyisen maahanmuuttopolitiikan vastainen demonstraatio. Ja senhän nyt arvaa miten siihen olisi suhtauduttu: quod licet Iovi, non licet bovi. Voi myös miettiä tilannetta, jossa vaikkapa "sukupuolineutraalin avioliiton" laillistamista vastustavaa mielenosoitusta olisi häiritty esimerkiksi, hmh, pippurikaasulla; olisikohan se isku tuomittu yhtä järkyttyneenä kuin tuo pride-kulkueen häiriköinti? Epäilen, ettei olisi.

On mielenkiintoista huomata, kuinka vähän on muuttunut sen jälkeen kun intellektuelli astui kulttuurimme näyttämölle; ja tämähän tapahtui joskus 1700-luvun alkupuolella, vaikka intellektuelli-nimitys syntyikin vasta paljon myöhemmin. Esivallankumoukselliset Ranska ja Venäjä eivät tietenkään olleet nykyisen kaltaisia demokratioita, mutta niiden hallinnot eivät olleet likimainkaan niin autoritaarisia kuin mielellään uskotaan ja uskotellaan. Tarkastellaan ensin Ranskaa.

Amerikkalaisesta demokratiasta kirjoittamastaan klassikkoteoksesta tunnettu Alexis de Tocqueville kirjoitti myös, meillä huonommin tunnetun, L’ancien régime et la révolution –teoksen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin 1850-luvulla vallankumouksesta oli hyvää vauhtia tulossa myytti, johon olennaisena osana sisältyi käsitys vanhan vallan aikana vallinneesta armottomasta tyranniasta ja kaikenkattavasta kuninkaallisesta absolutismista. Tocqueville katsoi, että oli viimeinen hetki yrittää hieman tasapainottaa tätä kuvaa tuomalla sitä lähemmäksi historiallisia tosiasioita.

Ja muistutettakoon mieliin, ettei Tocqueville suinkaan ollut vanhan vallan sokea ihailija vaan pikemminkin maltillinen konservatiivi, joka piti Britannian perustuslaillista monarkiaa monessa suhteessa esikuvallisena. Tocqueville käsittelee teoksessaan laajasti vallankumousta edeltäneinä vuosikymmeninä yleistynyttä, kuningasta ja ylipäätään esivaltaa kohtaan äärimmäisen aggressiivista ja kompromissihalutonta kahvila- ja salonkipolitikointia. Tätä myrkynkylvöä, jota harjoitettiin käytännöllisesti katsoen kenenkään estämättä, harjoittivat Tocquevillen sanoin ennen muuta philosophes ja écrivains, ”(valistus)filosofit” ja ”kirjalijat”; intellektuelli-termi oli vielä tuntematon.

Valtiollinen sensuuri oli teoriassa tiukkaa mutta käytännössä se vuoti kuin seula. Sama on sanottava ancien régimen viimeisten päivien koko hallinnosta. Lait olivat paperilla kovia, mutta hallinnon pehmeyden ja arkuuden takia ne eivät pelottaneet ketään. Ancien régimen hallinto saattoi suoltaa ankaria asetuksia, mutta heti jos sitä asetuttiin päättäväisesti vastustamaan, se perääntyi melkein säikähtäneenä. Tämä ilmapiiri oli omiaan synnyttämään sen röyhkeän ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneen ihmistyypin, jonka nykyään tunnemme intellektuelleina. Ancien régime oli kaikesta heikkoudestaan huolimatta autoritaarinen ja monissa tärkeissä asioissa liian pitkään joustamaton. Tällaisen hallinnon vaarallisin hetki on Tocquevillen kuuluisan maksiimin mukaan se, kun se lopulta alkaa tehdä uudistuksia. Ranskan kohdalla tuo hetki koitti 1788.

Kun kolmas sääty julistautui yksipuolisesti ja omavaltaisesti Kansalliskokoukseksi, koettiin eräs historian suurista saranakohdista. Kuningas tietenkin määräsi omatekoisen kansalliskokouksen hajaantumaan, mutta nämäpä velikullat ottivat ja kieltäytyivät. Kolmannen säädyn merkittävimpiin johtomiehiin kuulunut Mirabeau julisti hajaantumiskäskyn tuojalle mahdikkaasti: ”Kertokaa herrallenne, että me olemme täällä kansan tahdosta emmekä poistu täältä kuin pistimillä ajettuna!” (...que nous sommes ici par la volonté du peuple et que nous n’en sortirons que par la force des baionettes). Näin ainakin kertoo anekdootti. Se kuulostaa psykologisesti hyvin uskottavalta. Voin nähdä tilanteen: Mirabeau, tietäen puhuvansa Historialle ja kaikkien intellektuellin tapaan omaa ääntään eniten rakastaen, tehosti sanottavansa dramaattisesti värisevällä tremololla, varmaan oikean käden etusormikin oli pystyssä antiikin reettorien ja ranskalaisten asianajajien teatraaliseen tapaan.

Mutta osoittiko Mirabeaun esiintyminen rohkeutta? Ei vähäisintäkään. Hän näet tiesi, ettei hänellä olisi mitään pelättävää sen puuteroitujen hienohelmojen joukon taholta josta vanha valta koostui; useimpien vallankumouksen varhaisvaiheen isojen kihojen tavoin Mirabeau kuului itsekin ancien régimen eliittiin ja tiesi, ettei mistään löytyisi sitä miestä, joka todella uskaltaisi ryhtyä hajottamaan kokousta pistimin. Näin vallankumous selvisi ratkaisevasta kokeestaan; tuossa salissa olivat koolla lähes kaikki tulevien vuosien tärkeimmät nimet. On laiha lohtu, että noin kymmenen vuotta myöhemmin käytännöllisesti kaikki he olivat kuolleita; he olivat raadelleet toinen toisensa hengiltä kaikkien vallankumousten tavanomaiseen tapaan. Valitettavasti siinä sivussa oli tuhoutunut tuhansittain viattomia.

Venäjän vallankumous ei missään oleellisessa suhteessa poikennut yllä kuvatusta. Teoriassa ankara mutta käytännössä pehmeä sekä joustava tsaarillinen yksinvaltius ja äärimmäisen aggressiivinen intelligentsia (tämä sana on erityisen venäläinen) osoittautui tuhoisaksi yhdistelmäksi. Solzhenitsyn on kuvannut varsinkin Punainen pyörä –sarjansa kirjoissa 1900-luvun alun venäläisten intellektuellien totaalista vastuuttomuutta, haluttomuutta vähäisimpäänkään kompromissiin ja jopa heidän avointa veljeilyään terrorismin kanssa.

Ammattivallankumouksellisen ura vanhan Venäjän viimeisinä vuosina oli nuoren intellektuellin unelma; se takasi rohkean marttyyrin sädekehän varsin vähäisellä riskillä. Siperian karkotuspaikoissa ”valtiolliset vangit” nauttivat suuria erivapauksia, ja pakeneminen sieltä onnistui helpoiten kävelemällä lähimmälle juna-asemalle ja ostamalla matkalippu. Kuolemantuomiota ei Venäjällä ollut. Tästä säännöstä ovat poikkeuksena erityisvaltuuksin varustetut sotilastuomioistuimet, joita kuitenkin käytettiin hyvin rajallisesti. Ns. Stolypinin terrori, josta niin kovin pidetään meteliä, oli lyhytaikainen ilmiö ja luonteeltaan vastaterroria, jolla yritettiin saada aisoihin vuosikausia jatkuneet terroristien attentaatit. Siinä myös jossain määrin onnistuttiin. Mutta valitettavasti I maailmasota tuli väliin ja teki lopullisesti tyhjäksi sisäministeri Stolypinin uudistukset; hänet itsensä oli murhattu hieman ennen sodan alkua.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti