keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Ne tekevät sen itse

Kannettavani kovalevy sanoi työsuhteen yksipuolisesti irti eikä pöytäkoneessani ole nettiyhteyttä ja olen siis vieraiden koneiden varassa seuraavat pari viikkoa. En viitsi näissä olosuhteissa kovin pitkiä postauksia sommitella, mutta en malta olla ottamatta esille yhtä parodiahorisontin kirkkaasti ylittävää Hesarin juttua. Se on tosin jo viime lauantailta, mutta en ole huomannut kenenkään muun blogistin mainitsevan sitä (ihmettelisin ellei asiaa olisi noteerattu Homma-foorumissa, mutta siinä sikolätissä en ole pitkiin aikoihin viihtynyt). Tarkoitan kulttuurisivujen juttua "Reggeavieras heittää homoherjaa". Siinähän suvaitsevaistoon (tietenkin) lukeutuvat toimittajat Maria Manner ja Teivo Teivainen tuskailevat meikäläistä riemastuttavalla tavalla rasismin Skyllan ja homovihan Kharybdiksen välissä. 
     Kyseessä ovat Ilosaarirokissa vierailleet jamaicalaiset patukkapäät, joiden homopuheet ovat sitä luokkaa, että jos niitä kuultaisiin VHM:n suusta se olisi menoa. Toimittajilla on kova työ selittää juttu parhain päin. Tässä parhaat palat:



"On paradoksaalista, jos kolonialismia kritisoineiden rastafarien perilliset ripustautuvat britti-imperiumin ja viktoriaanisen ajan ahdasmielisiin käsityksiin seksuaalisuudesta. 
Jamaika[lainen] sosiologi Orville Taylor on esittänyt, että homofobian taustalla on siirtomaaisäntien rangaistuksena käyttämä orjien häpäiseminen raiskaamalla tai keskinäiseen anaaliseksiin pakottamalla. Homovastaisuutta voi joidenkin mielestä pitää orjien jälkeläisten oikeustaisteluna. 
Jäämme miettimään, mitä vaaroja on, kun me eurooppalaisina kritisoimme Jamaikan seksuaalivähemmistöjen asemaa. Ihmisoikeuksien nimissä on pönkitetty kuvaa brutaaleista, alkukantaisista kulttuureista. 
Siitä muistutti kesäkuussa feministifilosofi Judith Butler, joka kieltäytyi Berliinin Pride-festivaalin yhteydessä jaettavasta palkinnosta. Butler halusi tehdä pesäeron muukalais- ja islamvastaisuuteen, josta hän syytti osaa järjestäjistä.
Asia on ajankohtainen Suomessakin, kun maahanmuutto-keskustelussa viitataan muukalaisten oletettuun ahdasmielisyyteen sukupuolikysymyksissä."



Elikkä VHM on syyllinen. Aina. Sanottakoon vielä sen verran, että satiirikkoja käy meidän päivinämme sääliksi; miten helvetissä tuota voi enää parodioida!? 

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Non enim habemus manentem civitatem...

Puhutaan suuresta isänmaasta ja pienestä isänmaasta. Tämä jälkimmäinen, petite patrie, on (tai oikeastaan oli) se paikallisyhteisö, johon ihmisellä on välittömin ja aidoimmin intiimi suhde. Käytännössä pikkuisänmaa on useimmiten pays, joka suomeksi täytyy kääntää, hölmösti kylläkin, ”maakunnaksi”. Kansallisvaltioon kohdistuva patriotismihan on aina enemmän tai vähemmän keinotekoista ja opittua; kansakunta eli natio onkin Benedict Andersonin provosoivan mutta pohjimmiltaan paikkansa pitävän ilmaisun mukaan kuviteltu yhteisö (imagined community).

Omasta puolestani alan olla kypsä henkisessä mielessä irtisanoutumaan lojaliteetistani fiktiolle nimeltä Suomen tasavalta – Republiken Finland. Korostan tarkoittavani nimenomaan aktiivista henkistä lojaliteettia, so. affektiivista ja intiimiä suhdetta tähän abstraktioon. Lakeja tietysti noudatan niin kuin ennenkin ja yritän parhaani mukaan elää maassa maan tavalla, vaikka ne tavat ovatkin päivä päivältä hirveämpiä. Yritän myös toivoa Suomen kansakunnnalle hyvää, eli rakastaa sitä. Vaikka rakkaus onkin ennen muuta tahdon akti, ei niinkään sydämen, se on silti ainakin tässä tapauksessa minulle erityisen vaikeaa. 

Elän siis tässä maassa jokseenkin ulkopuolisena. Päivä päivältä vieraammalta tuntuu täkäläinen meno ja aina vain omituisemmaksi näyttävät muuttuvan maanmiesteni jutut. Mutta mitäpä näistä. Eihän tässä tilanteessa noin kristittyjen näkökulmasta sinänsä mitään uutta ole.

***
Muuan ympyrä on nyt sulkeutumassa. Sillä eivät ainoastaan Suomi ja muut Pohjoismaat vaan kaikki länsimaiset yhteiskunnat alkavat muistuttaa keisarikauden Rooman valtakuntaa, ensimmäisten kristittyjen maailmaa. Tämä voi tuntua liioittelulta ja jossain määrin onkin sitä. Mutta kovin rajusta kärjistyksestä ei sittenkään ole kyse. Tarkastellaanpa asiaa lähemmin.

Kristittyjen kollektiivisessa muistissa varhaiskirkon aika näyttäytyy julmien vainojen ja veritodistajien katkeamattomana paraatina. Ei se todellisuudessa aivan noin mennyt. Reilun kahden ensimmäisen vuosisadan aikana vainot olivat harvinaisia ja luonteeltaan paikallisia vaikka toki tuottivatkin kirkolle muutamia sen suurimpia marttyyreja. Vasta keisari Deciuksen (249–251 AD.) pogromi oli systemaattinen ja ulottui valtakunnan joka kolkkaan. Sitten tilanne taas hetkeksi rauhoittui kärjistyäkseen kolmannen vuosisadan lopulla uudelleen; vainojen ehdoton huippu saavutettiin Diocletianuksen valtakauden (284–305 AD.) viime vuosina, jonka jälkeen ne lakkasivat. Ja sitten tulikin jo keisari Konstantinus.

Kolmen ensimmäisen vuosisadan kristittyjen peruskokemus ympäröivästä yhteiskunnasta ei suinkaan ollut jatkuva fyysisen vainon pelko, vaikka kristityt periaatteessa olivatkin lainsuojattomia. Itse asiassa kokonaisia kristittyjä sukupolvia ehti syntyä, elää pitkän elämän ja kuolla tuntematta sen suurempaa avoimen väkivallan uhkaa kuin muutkaan keisarikunnan alamaiset (melko arvaamatontahan elämä oli noihin aikoihin vähän jokaiselle). Sen sijaan kaikki varhaiskristityt olivat poikkeuksetta henkisessä mielessä ulkopuolisia tuossa hedonistisessa ja moniarvoisessa ympäristössä, joka suvaitsi kaikkea paitsi ”suvaitsemattomuutta”.

Ja suvaitsematon oli esimerkiksi se, joka sanoi kovaa ja korkealta, että jokainen ei tule omalla uskollaan autuaaksi, tai että moraaliset arvot eivät ole suhteellisia, tai että sikiönlähdetys (abortti) ja vastasyntyneen heitteille jättö (eutanasia) ovat murhia, tai että homoseksuaalinen elämäntapa ei ole hyväksyttävä. Et cetera. Kristittyjen usko, se vähä mitä siitä tiedettiin, oli pakanoiden pilkan kohteena, ja heidän jokapäiväistä elämänvaellustaan ympäröivät ilkeät juorut ja suoranaiset väärät syytökset. Tämä kaikki on kasvavassa määrin myös nykykristittyjen todellisuutta.

Jälleen olemme siis muukalaisia tässä maailmassa, ja ehkä näin on hyvä. Ns. konstantinolainen käänne (so. kristinuskon nousu valtionuskonnon asemaan) oli tietenkin voittopuolisesti positiivinen asia. Käänteen mukanaan tuomia varjopuolia oli sen unohtaminen, että kristitty on, ja hänen on tarkoituskin olla, muukalainen tässä maailmassa. Kuin varkain pääsi kehittymään ajatus, että on olemassa ”kristittyjä kansakuntia” ja jopa ”kristittyjä valtioita”. Jossain rajallisessa mielessä näin tietysti onkin (tai siis oli), mutta käytännössä tilanne kehittyi pelottavan helposti ja usein sellaiseksi, että kristityt alkoivat palvoa isänmaitaan.

Erityisen räikeää kristinuskolla kevyesti kuorrutettu nationalismi on ollut ortodoksian piirissä mm. Balkanilla, mutta myös venäläisessä ortodoksiassa on aina ollut pimeän nationalistinen juonne: ”Pyhä Jumala, pyhä Venäjä, pyhä Kuolematon"… Protestanttisella puolella saman sukuisia ilmiöitä tavataan erityisesti saksalaiselta kulttuurialueelta. Katolisen uskon piiristä mm. 1800-luvun loppupuolen ranskalaisessa nationalismissa on ilmiöitä, jotka eivät oikein kestä lähempää tarkastelua; myös puolalaisten paljon mainostetussa uskonnollisuudessa on aimo annos kansallismielistä hypeä. Nyt tämä kaikki on siis muuttumassa.

Kaikkien Euroopan kansojen keskuudessa jyrää luopumuksen henki, apostasis. Sen volyymi ja nopeus vaihtelevat, mutta suunta on kaikkialla sama: pois klassisesta kristinuskosta. Vanhan testamentit profeetat ja psalmistat kutsuivat ympäröiviä pakanakansoja sanalla goy (mon. goyyim). Myös latinaksi ”pakanaa” ja ”kansaa” kuvaa sama sana gens (mon. gentes). Nyt elämme siis taas termin täydessä merkityksessä apud gentem.

Epäilen, että harvassa Euroopan maassa kristitty tuntee itsensä niin muukalaiseksi kuin Tarja Halosen arvojohtamassa Suomessa. Mäntyniemen noita-akka ei ole minun presidenttini missään järjellisessä merkityksessä. Juuri tätä tarkoitin toisessa tämän jutun kappaleessa käsittelemälläni ”henkisellä lojaliteetilla”. En kerta kaikkiaan voi samastua tähän naiseen enkä nähdä tässä kahteen kertaan valitussa ja jatkuvasti suuria gallupkannatuslukuja nauttivassa johtajassa minun isänmaani ylipersoonallista symbolia. Mutta kuten sanoin, noudatan hänen allekirjoittamiaan lakeja ja maksan veroja hänen johtamalleen valtiolle. Miksipä en näin tekisi, kun varhaiskirkon kristitytkin antoivat asianmukaisesti ”Caesarille sen mikä Caesarille kuului”; mutta sydäntään he eivät antaneet, sehän kuului Jumalalle.

***

Aloitin tämän jutun puhumalla pienistä ja suurista isänmaista. Suurta isänmaata minulla ei siis enää ole, ainakaan tuon termin 1800-luvun vuosina syntyneessä merkityksessä. Entä pieni isänmaa? Perinteiset paikallisyhteisöt ovat yhtä suuressa myllerryksessä kuin abstrakti kansallisvaltiokin. Enpä tiedä, onko Suomessa niitäkään enää olemassa. Käytännössä jäävät jäljelle siis lähimmäiset, oma suku (juuri sukuyhteisöjähän vanhat maakunnatkin mitä suurimassa määrin olivat). Mutta suku on pieni ja lisäksi hajallaan maailman turuilla. Sen sijaan se yhteisö, johon minulla on päivittäinen ja intiimi suhde, on kirkko. Paikallisseurakunta, sen kaikki tutut kasvot, ovat minun pieni isänmaani ja yli maanpiirin levinnyt universaalikirkko suuri isänmaani. Ja tietysti nämä molemmat ovat viimekädessä ohimeneviä asioita, heijastusta ainoasta todellisesta Isänmaasta, siitä joka on tuleva: Non enim habemus hic manentem civitatem, sed futuram inquirimus. (Vulgatan muk., Hebr. 13:14).

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

V.A. Koskenniemen juhlavuonna

Täältä löytyvä Terho Sakin veistämä Muusat-veistos on ollut vuosikausien ajan olennainen osa visuaalista maisemaani, sillä kuljen sen ohitse harva se päivä. Monumentti sijaitsee Turun Yliopistonmäelle (tai tuttavallisemmin vain ”Mäelle”) loivasti nousevan ja osittain porrastetun Koskenniemenkadun varrella. Tämä kävelykatu on sinänsä arvokkaalla ja keskeiselläkin paikalla mutta silti melko huomaamaton muille kuin yliopistoväelle tai muuten Mäellä asioiville; luulisi V.A. Koskenniemen ansainneen itselleen näkyvämmän nimikkokadun tässä hänen toisessa kotikaupungissaan. Kadun sijoittaminen yliopiston läheisyyteen on tietysti sikäli perusteltua, että V.A.K. oli yksi tämän minunkin Alma Materini ensimmäisiä rehtoreita. Koskenniemen aikana yliopisto tosin sijaitsi muualla, tänne, silloiselle Ryssänmäelle (mäen vanha nimi alkoikin olla melkoinen rasite…), se siirtyi vasta 60-luvun taitteessa.

Mutta tuo muistomerkki. Se on itse asiassa kopio kuvanveistäjän alkuperäistyöstä, joka sijaitsee V.A.K:n ensimmäisessä kotikaupungissa, Oulussa. Alkuperäistyön nimi on Merikosken muusat. Koskenniemen varhaistuotantoa tuntevalle, samoin kuin hänen omaelämäkerrallisen Onnen antimet –teoksen lukeneelle, nimi on paljon puhuva. Itse en kuitenkaan näe tässä välttämättä muusa-teemaa. Olen alusta saakka katsellut teosta aristoteelisen materia-forma –suhteen eräänä parhaista kuvallisista esityksistä. Tässä tylystä,  muodottomasta ja älyttömästä aineesta hahmottuu työläästi ja vaivalloisesti korkeamman asteinen olemisen tapa. Prosessi on vielä kesken mutta käynnissä yhtä kaikki. V.A.K.:n rakastamalla ranskankielellä ”koulutusta” merkitsevä sana on sattumoisin formation. (Älköön nyt tätä näkemystäni tulkittako niin, että syystä tai toisesta vähemmän kouluja käynyt olisi lähtökohtaisesti "älytöntä materiaa" ja että korkeampi koulutus automaattisesti jalostaisi ihmistä. Tätä mieltä ei olisi V.A.K.:aan ollut.) Ainoa asia, mikä veistoksessa minua aikoinaan lievästi häiritsi, on hahmon androgyynisyys. Mutta olen siihenkin jo tottunut. Pienenä ihmeenä pidän sitä, että tätä ”natsirunoilijan” muistomerkkiä ei tiettävästi ole vielä kertaakaan ainakaan kovin pahasti vandalisoitu.

***

Luin viime yönä pitkästä aikaa Koskennientä, tarkemmin sanottuna hänen Koottujaan. Löysin tämän niteen toissakesänä Turun kauppatorin jokakesäisiltä vanhojen kirjojen myyntipöydiltä (voisi kai niitä kauppiaita periaatteessa sanoa bukinisteiksi, mutta jotenkin luonto pistää vastaan…).

Tässä V.A.K:n Kootut runojen editiossa (11. painos, vuodelta 1946) ei muuten olisi mitään erikoista, mutta se on varustettu tekijän omistuskirjoituksella. Omistus on osoitettu ”Helenalle” ja päivätty 28. VIII 1946. Tunsiko Koskenniemi jonkun Helenan? Vai onko kyseessä esim. Akateemisen kirjakaupan, kustantamon tms. instanssin järjestämässä julkistamistilaisuudessa kirjan ostajille rutiininomaisesti huitaistuista omistuksista? Tähän viittaisi tuo päiväys. Kunnes toisin todistetaan, oletan asian olevan näin. Ehkä kyseessä oli joku nuori opiskelijaneitonen, joka ihaili tuolloin jo iäkkään mestarin jylhän patrioottista runoutta ja joka sodan jälkeisessä taloudellisessa niukkuudessa raapi viimeiset pennosensa tähän kirjaan. Näin on mukava ajatella. Oli miten oli, minun kukkaroani tämä heräteostokseni ei totisesti rasittanut, vaikka en rikas olekaan. Maksoin siitä tasan kaksi euroa (!). Paljon huonomminkin voisi tuon summan käyttää.

Huomasin omistuskirjoituksen vasta päiväkausia myöhemmin alettuani illalla selailla kirjaa. Epäilemättä asia oli jäänyt huomaamatta myyjältäkin. Kirja on selvästikin päätynyt kauppiaalle osana laajempaa hankintaa, ikään kuin bulkkitavarana. Olisiko se peräisin jostakin jäämistöstä? Antikvariaattien sekä osto- ja myyntiliikkeiden omistajat tunnetusti ovat varsinaisia korppikotkia ja putsaavat innokkaasti kuolinpesiä (no, jonkunhan sekin pitää tehdä). Ties vaikka kirja olisi kuulunut tuon salaperäisen Helenan jälkeenjääneeseen omaisuuteen. Tämä on tietysti kaikki puhdasta spekulaatiota, mutta tällainen mielikuvituksen lento on vanhojen kirjojen omistuskirjoitusten, reunanmerkintöjen ja muiden vastaavien elämänmerkkien mahdollistama viaton ilo. En ole vielä ehtinyt lukea tuota hiljattain ilmestynyttä Häikiön mittavaa elämäkertateosta; ehkä siitä paljastuu, että Helena olikin joku kirjailijan lähisukulainen, que sais-je.


***

Koskenniemen tuotannossa omiin suosikkeihini eivät kuulu hänen pönäkimmät patrioottiset runonsa; pahimmillaan ne ovat kuin ovatkin vähän ylinationalistisia ja aika on jossain määrin ajanut niistä ohi. Pidän V.A.K.:n kulttuurikriittisistä ja kirjallisuushistoriallisista esseistä. Kriitikkona hän peseekin jonkun Olavi Paavolaisen mennen tullen. Kirjailijan kulttuuripessimismi oli myös oivaltavaa ja ilmeisen aitoa (samaa ei voi sanoa kaikista 20-luvun wanna be –pessimisteistä). Koskenniemi tunsi Spenglerin ja isännöi häntä Turussa 20-luvun alussa. Myös runoilijana V.A.K. on mielestäni parhaimmillaan pessimistisen maailmantunteen lyyrikkona. Otetaan tähän näyte kokoelmasta Tuli ja tuhka (1936). Tuosta antologiasta saa turhaan hakea sitä edeltäneen Kurkiaura-kokoelman (1930) paikoin lapualaishenkistä uhoa.


ERAKKOMAJA

Minä tahdon majani rakentaa
yön äärelle, tyhjyyden rantaan,
missä viimeinen aalto raukeaa
ikihaavojen tähtisantaan.

Siellä lieteni loimu sammua vois,
tuli ahnas tuhkaksi tulla.
Pois kauas elämän palosta pois,
pois, kauas on kaipuu mulla!

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Intellektuellit, osa 2. - Kapinallisuuden "rohkeus"

Kirjoitin edellisen juttuni lopussa, että intellektuellit ovat poikkeuksetta vasemmistolaisia. No jaa. Vasemmisto – oikeisto -jaottelun mielekkyydestä ainakin tämän päivän tilanteessa voidaan keskustella. Parin viimevuosikymmenen aikana varsinkin taiteilijoista monet ovat esiintyneet pikemminkin postmodernin epäpoliittisuuden kuin niin sanoakseni tunnustuksellisen vasemmistolaisuuden hengessä. Mutta ei ryhdytä halkomaan hiuksia tämän asian tiimoilta, sillä pääasia on, että valtaa, systeemiä, ja omia vastaan ollaan aina, poikkeuksetta.

Intellektuelli on aina tietoinen omasta erinomaisuudestaan ja suurenmoisesta rohkeudestaan Ihmisyyden puolesta käytävässä taistelussa. Rohkeus on kylläkin sikäli helppoa, että intellektuellin vastustaja, systeemi, on useimmiten täysin antautunut intellektuellin edessä ja jopa hengessä mukana hänen kanssaan. Edellyttäen että kapinallinen kansalaistottelemattomuus esiintyy laajasti ymmärretyn vasemmistolaisuuden tunnuksin (eli on siis intellektuaalista), se saa valtaapitävien taholta vähintään ymmärtämystä, usein lämmintä hyväksyntää.

Yksi jos toinenkin on pohdiskellut, kuinka muutaman päivän takaiseen ydinvoimanvastustajien elämöintiin Eduskunnassa olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisikin ollut nykyisen maahanmuuttopolitiikan vastainen demonstraatio. Ja senhän nyt arvaa miten siihen olisi suhtauduttu: quod licet Iovi, non licet bovi. Voi myös miettiä tilannetta, jossa vaikkapa "sukupuolineutraalin avioliiton" laillistamista vastustavaa mielenosoitusta olisi häiritty esimerkiksi, hmh, pippurikaasulla; olisikohan se isku tuomittu yhtä järkyttyneenä kuin tuo pride-kulkueen häiriköinti? Epäilen, ettei olisi.

On mielenkiintoista huomata, kuinka vähän on muuttunut sen jälkeen kun intellektuelli astui kulttuurimme näyttämölle; ja tämähän tapahtui joskus 1700-luvun alkupuolella, vaikka intellektuelli-nimitys syntyikin vasta paljon myöhemmin. Esivallankumoukselliset Ranska ja Venäjä eivät tietenkään olleet nykyisen kaltaisia demokratioita, mutta niiden hallinnot eivät olleet likimainkaan niin autoritaarisia kuin mielellään uskotaan ja uskotellaan. Tarkastellaan ensin Ranskaa.

Amerikkalaisesta demokratiasta kirjoittamastaan klassikkoteoksesta tunnettu Alexis de Tocqueville kirjoitti myös, meillä huonommin tunnetun, L’ancien régime et la révolution –teoksen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin 1850-luvulla vallankumouksesta oli hyvää vauhtia tulossa myytti, johon olennaisena osana sisältyi käsitys vanhan vallan aikana vallinneesta armottomasta tyranniasta ja kaikenkattavasta kuninkaallisesta absolutismista. Tocqueville katsoi, että oli viimeinen hetki yrittää hieman tasapainottaa tätä kuvaa tuomalla sitä lähemmäksi historiallisia tosiasioita.

Ja muistutettakoon mieliin, ettei Tocqueville suinkaan ollut vanhan vallan sokea ihailija vaan pikemminkin maltillinen konservatiivi, joka piti Britannian perustuslaillista monarkiaa monessa suhteessa esikuvallisena. Tocqueville käsittelee teoksessaan laajasti vallankumousta edeltäneinä vuosikymmeninä yleistynyttä, kuningasta ja ylipäätään esivaltaa kohtaan äärimmäisen aggressiivista ja kompromissihalutonta kahvila- ja salonkipolitikointia. Tätä myrkynkylvöä, jota harjoitettiin käytännöllisesti katsoen kenenkään estämättä, harjoittivat Tocquevillen sanoin ennen muuta philosophes ja écrivains, ”(valistus)filosofit” ja ”kirjalijat”; intellektuelli-termi oli vielä tuntematon.

Valtiollinen sensuuri oli teoriassa tiukkaa mutta käytännössä se vuoti kuin seula. Sama on sanottava ancien régimen viimeisten päivien koko hallinnosta. Lait olivat paperilla kovia, mutta hallinnon pehmeyden ja arkuuden takia ne eivät pelottaneet ketään. Ancien régimen hallinto saattoi suoltaa ankaria asetuksia, mutta heti jos sitä asetuttiin päättäväisesti vastustamaan, se perääntyi melkein säikähtäneenä. Tämä ilmapiiri oli omiaan synnyttämään sen röyhkeän ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneen ihmistyypin, jonka nykyään tunnemme intellektuelleina. Ancien régime oli kaikesta heikkoudestaan huolimatta autoritaarinen ja monissa tärkeissä asioissa liian pitkään joustamaton. Tällaisen hallinnon vaarallisin hetki on Tocquevillen kuuluisan maksiimin mukaan se, kun se lopulta alkaa tehdä uudistuksia. Ranskan kohdalla tuo hetki koitti 1788.

Kun kolmas sääty julistautui yksipuolisesti ja omavaltaisesti Kansalliskokoukseksi, koettiin eräs historian suurista saranakohdista. Kuningas tietenkin määräsi omatekoisen kansalliskokouksen hajaantumaan, mutta nämäpä velikullat ottivat ja kieltäytyivät. Kolmannen säädyn merkittävimpiin johtomiehiin kuulunut Mirabeau julisti hajaantumiskäskyn tuojalle mahdikkaasti: ”Kertokaa herrallenne, että me olemme täällä kansan tahdosta emmekä poistu täältä kuin pistimillä ajettuna!” (...que nous sommes ici par la volonté du peuple et que nous n’en sortirons que par la force des baionettes). Näin ainakin kertoo anekdootti. Se kuulostaa psykologisesti hyvin uskottavalta. Voin nähdä tilanteen: Mirabeau, tietäen puhuvansa Historialle ja kaikkien intellektuellin tapaan omaa ääntään eniten rakastaen, tehosti sanottavansa dramaattisesti värisevällä tremololla, varmaan oikean käden etusormikin oli pystyssä antiikin reettorien ja ranskalaisten asianajajien teatraaliseen tapaan.

Mutta osoittiko Mirabeaun esiintyminen rohkeutta? Ei vähäisintäkään. Hän näet tiesi, ettei hänellä olisi mitään pelättävää sen puuteroitujen hienohelmojen joukon taholta josta vanha valta koostui; useimpien vallankumouksen varhaisvaiheen isojen kihojen tavoin Mirabeau kuului itsekin ancien régimen eliittiin ja tiesi, ettei mistään löytyisi sitä miestä, joka todella uskaltaisi ryhtyä hajottamaan kokousta pistimin. Näin vallankumous selvisi ratkaisevasta kokeestaan; tuossa salissa olivat koolla lähes kaikki tulevien vuosien tärkeimmät nimet. On laiha lohtu, että noin kymmenen vuotta myöhemmin käytännöllisesti kaikki he olivat kuolleita; he olivat raadelleet toinen toisensa hengiltä kaikkien vallankumousten tavanomaiseen tapaan. Valitettavasti siinä sivussa oli tuhoutunut tuhansittain viattomia.

Venäjän vallankumous ei missään oleellisessa suhteessa poikennut yllä kuvatusta. Teoriassa ankara mutta käytännössä pehmeä sekä joustava tsaarillinen yksinvaltius ja äärimmäisen aggressiivinen intelligentsia (tämä sana on erityisen venäläinen) osoittautui tuhoisaksi yhdistelmäksi. Solzhenitsyn on kuvannut varsinkin Punainen pyörä –sarjansa kirjoissa 1900-luvun alun venäläisten intellektuellien totaalista vastuuttomuutta, haluttomuutta vähäisimpäänkään kompromissiin ja jopa heidän avointa veljeilyään terrorismin kanssa.

Ammattivallankumouksellisen ura vanhan Venäjän viimeisinä vuosina oli nuoren intellektuellin unelma; se takasi rohkean marttyyrin sädekehän varsin vähäisellä riskillä. Siperian karkotuspaikoissa ”valtiolliset vangit” nauttivat suuria erivapauksia, ja pakeneminen sieltä onnistui helpoiten kävelemällä lähimmälle juna-asemalle ja ostamalla matkalippu. Kuolemantuomiota ei Venäjällä ollut. Tästä säännöstä ovat poikkeuksena erityisvaltuuksin varustetut sotilastuomioistuimet, joita kuitenkin käytettiin hyvin rajallisesti. Ns. Stolypinin terrori, josta niin kovin pidetään meteliä, oli lyhytaikainen ilmiö ja luonteeltaan vastaterroria, jolla yritettiin saada aisoihin vuosikausia jatkuneet terroristien attentaatit. Siinä myös jossain määrin onnistuttiin. Mutta valitettavasti I maailmasota tuli väliin ja teki lopullisesti tyhjäksi sisäministeri Stolypinin uudistukset; hänet itsensä oli murhattu hieman ennen sodan alkua.  

torstai 1. heinäkuuta 2010

Intellektuellit

Termi intellektuelli ilmestyi länsimaisiin kieliin niinkin yllättävän myöhään kuin 1890-luvulla. Émile Zolan ja hänen L’Aurore –lehtensä ympärille ryhmittyneet, kaltoin kohdeltua kapteeni Dreyfusia adressein ja mielenosoituksin tukeneet yliopistomiehet ja eri alojen taiteilijat antoivat itse itselleen tämän uljaan epiteetin. Asiallisesti ottaen intellektuelleja oli ollut Länsi-Euroopan sivistyksellisissä keskuksissa jo paljon tätä ennen, ehkä jo Voltairen päivistä lähtien. Mutta juuri Dreyfusin juttu osoittaa selkeästi, mistä koko tässä intellektuellismissa varsinaisesti on kysymys: intellektuellin kuuluu olla henkisessä oppositiossa ja joka käänteessä protestoida vallan, tuon myyttisen ”systeemin”, todellisia tai kuviteltuja väärinkäytöksiä vastaan. Erityisen kärkkäästi intellektuellin tulee ruotia oman kulttuurin tekemiä menneitä ja nykyisiä, todellisia tai kuviteltuja, vääryyksiä; mitä etäämmälle omasta kulttuuripiiristä liikutaan, sitä vaimeammaksi on kritiikin käytävä.

Sittemmin protestointivaatimusta on mahdollisesti lievennetty (joskaan ei poistettu) mutta edelleen on voimassa ehdoton vaatimus olla aina valmiina kommentoimaan, osallistumaan sekä keskustelemaan julkisesti Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta Muusta Sellaisesta. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että näiden systeemiä kohtaan kriittisten mielipideautomaattien ei odoteta olevan varsinaisesti minkään alan erikoisosaajia vaan pikemminkin yleishumanisteja tai taiteilijoita; tarkemmin sanoen: intellektuellin suoltamien kannanottojen ja hänen saamansa koulutuksen välillä ei tarvitse olla mitään yhteyttä.

Intellektuelliksi ei lueta vaikkapa taloustieteilijää, joka kutsutaan television ajankohtaisohjelmaan kommentoimaan jotakin täsmällistä omaan alaansa liittyvää ajankohtaista kysymystä. Sen sijaan intellektuellina kunnioitetaan esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilaa, jonka islam-tulkinta on meillä nykyään käytännössä ainoa hyväksytty. Ja mikä onkaan Hämeen-Anttilan erikoisala? Ensisijassa arabian kieli ja kirjallisuus, toissijaisesti myös muut seemiläiset kielet; väitöskirjansa jälkeen hän on julkaissut mm. uus-assyrian kieliopin. Hämeen-Anttilaa ei siis hänen koulutuksensa perusteella tulisi heti pitäneeksi varsinaisesti islamin tuntijana. Silti seemiläisen filologian ja islaminuskon välillä on kuin onkin edes jonkinlainen yhteys.

Sen sijaan on vaikea nähdä, miten omalla alalleen mahdollisesti etevilläkin taiteilijoilla olisi erityistä asiantuntemusta kaikilla muillakin aloilla, vaikkapa sodan ja rauhan kysymyksissä. Minun kauan sitten kadonneeseen nuoruuteeni kuului sellainenkin ihmeellisyys kuin ”taiteilijoiden rauhanjuna”. Olisikohan ollut vuosi 1982 kun muuan juna puksutteli ympäri Suomennientä ja oksensi jokaisella vähänkään isommalla asemalla sisältään sekalaisen joukon (enemmän tai vähemmän selviä) eri alojen taiteilijoita, jotka sitten ko. paikkaseudun asujamistolle tekivät tiettäväksi, mitä Maailmanrauhaan kuuluu. Muistutettakoon että elettiin ”toisen kylmän sodan” alkuvuosia ja Suuren Saatanan nimi oli Ronald Reagan. (Reagan oli alkuperäiseltä ammatiltaan näyttelijä, mutta jostain syystä häntä ei länsimaisessa intellektuellipiireissä pidetty oikeana taiteilijana ja hänen pätevyytensä USA:n presidentin virkaan kyseenalaistettiin mm. tällä hänen ammatillisella taustallaan.)

No, totta puhuen rauhanjunakampanjan esityksistä läheskään kaikki eivät sinänsä olleet mitenkään erityisen poliittisia, ja moni artisti oli mukana pelkästä konformismista. Mikäpä siinä. Minäkin kävin kuuntelemassa muutamia junan mukana kulkevia hyviä bändejä. Mutta mieleeni on jäänyt eräs nyt jo ansaittuun unohdukseen vaipunut ns. uuden aallon porukka, jonka biiseissä oli sanomaa. (Varsinaisesti olin liikkeellä Dave Lindholmin takia, mutta tämä poppoo ikävä kyllä tuli kaupan päälle.) Poikien sanoma oli tämä: ”Ronaaald, Ronaaald, oletko unohtanut Hiroshimaaaaan, Ronaaald, Ronaaald, oletko unohtanut Nagasakiiiiin….” Ja mukana kaikki kolme sointua. Tässä yhteydessä on oleellista, että näiden tyyppien, kuten koko uusi aalto –skenen, ympärillä leijui älyllisen vakavasti otettavuuden ja aidon intellektuaalisuuden aura. Joku Pelle Miljoona, joka oli musiikillisessa mielessä ainakin jonkun verran parempi kuin tämä combo, jonka nimenkin olen unohtanut, oli todella kovan luokan ajattelijan maineessa. Käytännössä hänenkin ”kantaaottavat” tekstinsä herättävät naiiviudessaan lähinnä myötähäpeää.

Myös kuvataiteilijat ovat onnistuneet saamaan itselleen intellektuellin sädekehän. Jo Dreyfusin jutun yhteydessähän tämä nähtiin. Dreyfusin puolesta protestoivat siis paitsi juristit tai moraali- ja oikeusfilosofit (joita ei dreyfusardien joukossa tainnut paljoa ollakaan) myös ja erityisesti kaunokirjailijat ja kuvataitelijat, jopa taidemaalarit. No saahan sitä ihminen protestoida. Mutta omituisena on pidettävä sitä, että taiteilijuuden katsottiin tuovan protestille erityistä painoarvoa.

Nyky-Suomessakin ammattimainen kuvataiteilija ajatellaan luonnostaan ”älymystön” jäseneksi, vaikka on varsin tavallista, ettei pensselinheiluttajilla ole meriittilistallaan edes ylioppilastutkintoa. Taitelijoiden arvonnousu on eräs modernin ajan ihmeellisyyksiä. Keskiajalla taitelijat, niin kuvanveistäjät kuin maalaritkin, olivat käsityöläisiä muiden joukossa. Nämä nöyrät ja nimettömät mestarit eivät edes signeeranneet töitään (eiväthän puusepätkään signeeraa veistämiään huonekaluja jne.); idän kirkon ikonimaalarit eivät tunnetusti edelleenkään tuo omaa persoonaansa esille.

Renessanssin aikoina syntyi luovan neron kultti ja taitelija nousi hetkessä melkein filosofin ja teologin rinnalle. Tämä tuhoisa kultti pysyi jotenkuten aisoissa niin kauan kun taiteilijat olivat riippuvaisia yksityisistä tai kirkollisista mesenaateista, mutta se löi itsensä lopullisesti läpi romantiikassa. Sen jälkeen ovatkin riesanamme olleet mahtavalla egolla varustetut ja keskimääräistä useammin myös narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät besserwisser-taiteilijat, jotka automaattisesti luetaan intellektuellien joukkoon ja joita erityisesti viime vuosikymmeninä on kaiken huipuksi monissa tapauksissa elätetty verovaroin. Koska intellektuellin kuuluu ehdottomasti olla vasemmistolainen, taiteilijat eivät näe mitään outoa tai ongelmallista tässä järjestelyssä, puhumattakaan siitä että tuntisivat kiitollisuutta.