tiistai 22. kesäkuuta 2010

Romantiikka on myrkkyä

Aate- ja kulttuurihistorian keskeisiin käsitteisiin kuuluva romantiikka on vaikeasti määriteltävissä. Pahimmassa tapauksessa käsite laajenee niin kattavaksi, ettei se selitä enää oikeastaan mitään. Ahtaimmin ymmärretty romantiikka on lähinnä 1800-luvun alun saksalaiseen filologiaan erikoistuneiden oppineiden heiniä. Ytimekkäitä kärjistyksiä rakastanut Egon Friedell taisi todeta, että samoin kuin oikein ymmärrettyä renessanssia ei tavata muualla kuin tre- ja quattrocenton Italiassa on myös romantiikka puhtaasti saksalainen ilmiö. Voi olla. Kärjistäen voitaneen sanoa, että tyypillisesti ranskalainen valistus sai vastapainokseen ja haastajakseen saksalaisen romantiikan.

Jo kauan on tosin tiedetty, että valistuksen ja romantiikan välinen ero ei ole likimainkaan niin selvä kuin useimmissa oppikirjoissa on tapana esittää. Jean-Jacques Rousseaun lukeminen valistuksen leiriin perustuu lähinnä kronologiaan, ehkä myös hänen äidinkieleensä. Kuitenkin Rousseaun kaikissa keskeisissä teemoissa on vahva romantiikkaa ennakoiva juonne. Myöskään 1800-luvun alun täysromantiikka ei seiso niin yksiselitteisesti poliittisen ”taantumuksen”, tai asiallisemmin sanottuna restauraation, taustalla kuin moni mielellään uskoo. Pidettäköön mielessä, että ranskalaisvastainen ylioppilasliikehdintä Saksassa oli omalla tavallaan vahvasti vallankumouksellista sekin. Romantiikan helmoissa syntyi moderni nationalismi, jonka luen yhdeksi totalitarismin muodoksi (vaikkakin niistä lievimmäksi).

Romantiikka ei ollut eikä ole terveessä mielessä konservatiivinen suuntaus. Romantiikan paljon mainostettu uskonnollisuuskin oli pitkälti epäaitoa ja sentimentaalista fiilistelyä. Erityisesti katolilaisten on syytä olla varuillaan romantiikan kanssa. On kohtuullista ja oikein tuntea epäluuloa 1700-luvun valistusta kohtaan, mutta sen vastustaminen romantiikan avulla on verratavissa Pirun karkottamiseen Belsebubilla. Yleisesti ottaen olen vahvasti sitä mieltä, että romantiikka kaikissa muodoissaan on myrkkyä.

Kuten totesin, romantiikan rajaaminen on vaikeata. Goethen Nuorta Wertheriä pidetään toisinaan eräänä romanttisen genren aloittajana. En ole tätä mieltä. Siitä on pitkä aika kuin luin Wertherin, mutta traagisen sankarin taitavasti kuvattu kipuilu lemmentuskansa kanssa ei hevin unohdu. Käsittääkseni kyseessä olikin avainromaani, jossa nuori Goethe kirjoitti itsensä vapaaksi onnettomasta rakkaudestaan.

Wertherin tarina on sinänsä universaali ja ajaton; nuori mies rakastuu saamatta vastakaikua ja epätoivoisena päätyy itsemurhaan. Ratkaisua voi ulkopuolisesta näkökulmasta pitää naurettavana ja ylimitoitettuna mutta ei sittenkään pohjaltaan epäterveenä. Sen sijaan varsinainen romantiikka on kauttaaltaan morbidia, sairasta ja perverssiä. Tämä tosiasia tulee selväksi kun verrataan Wertheriä Chateaubriandin luomaan Réneen, joka oli yksi ensimmäisiä romanttisia sankareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Yritän selventää asiaa seuraavassa. Katkelma on siivu eräästä toistaiseksi julkaisemattomasta tekstistäni. (Irrallaan yhteydestä reväistynä sen alaviitteet eivät paljoa kertoisi, joten olen poistanut ne. Mutta muuten en ole toimittanut tekstiä mitenkään.) Erityinen pointtini on yrittää alleviivavat sitä tosiasiaa, ettei romantiikalla ole mitään yhteistä klassisen kristinuskon kanssa. 



* * *

Kristillisyys varsinkin katolisessa muodossaan oli restauraation vuosina jälleen chic, ja monia näyttäviä kääntymyksiä tapahtui. Tämän muodikkaan uususkonnollisuuden ja samalla koko restauraation hengen tunnetuimpia kirjallisia esityksiä on Chateaubriandin Génie du christianisme (1802). Siitä tuli myyntimenestys jo Napoleonin aikana ja se jätti vahvan jälkensä varsinaisen restauraation vuosina vallalla olleeseen uskonnollisuuteen; on mahdollista että Chateaubriandin kirjan henki vaikutti tässä suhteessa pitkälle 1800-puoliväliin saakka ja sen ylikin. Millainen oli tuo henki? Se oli sanalla sanoen romanttinen.
    Génien julkilausuttu tarkoitus on osoittaa kristinuskon ylemmyys edellisinä vuosikymmeninä ihailtuun antiikin mytologiaan verrattuna. Mutta Chateaubriandin todistelu ei vetoa järkeen vaan tunteisiin ja jopa aisteihin. Teoksessa on itse asiassa aimo annos vanhaa rousseaulaista henkeä ja sen ajama kristillisyys on runollisen hämärärajaista ja sentimentaalista, mahdollisesti jopa kätketyn panteististä.
    Chateaubriand oli romanttinen etsijä, jonka mielenmaisemaa hallitsi ennui, pysyvä ikävä vailla parannuskeinoa. Ennui tuli muotiin jo rokokoon päivinä, mutta Chateaubriandin kohdalla on selvästi kyse tunteesta, joka muistuttaa pikemminkin saksalaisen romantiikan hellimää Sehnsucht-mentaliteettia. Sehnsucht on eräänlainen itse itseään ruokkiva kaipaus, jolla ei ole selvää kohdetta ja joka ei halua sellaista edes löytää. Sehnsucht-tunteen kanssa on sopusoinnussa se tosiasia, että Chateaubriand oli koko ikänsä koditon vaeltelija, Wandervogel, sanan sekä kirjaimellisessa että erityisesti kuvaannollisessa merkityksessä. Sanottu pätee myös Chateaubriandin uskonnollisiin näkemyksiin.
    Päällisin puolin tarkastellen Chateaubriandin suhde uskontoon muuttui vuosien myötä. Vielä 1797 ilmestyneessä Essai sur les révolutions –teoksessaan hän käytännössä tunnustautuu ateistiksi ja antiklerikaaliksi. Muistelmissaan Chateaubriand kuvaa Génien kirjoittamiseen johtanutta kääntymystään kristinuskoon varsin tunteikkaasti: ”Vakaumukseni kohosi sydämestä; itkin - ja uskoin” ([M]a conviction est sortie du cœur; j’ai pleuré et j’ai cru). Kääntymyksen aitoutta epäilivät jo monet Chateaubriandia vähänkään tuntevat aikalaiset . Nähdäkseni epäilykset ovat perusteltuja.
    Alun perin Génien yhteydessä julkaistun Renén nimihenkilö on kirjoittajansa poeettinen alter ego, olkoonkin että hän myöhemmin sanoutui hahmosta irti. René on periromanttinen sankari, yksi varhaisimpia lajissaan. Hän on täynnä mal de siècle –tunnetta. Renén uskonnollisuuskin on tämän sentimentin läpitunkemaa:

Hélas ! j’étais seul, seul sur la terre ! Une langueur secrète s’emparait de mon corps. Ce dégoût de la vie que j’avais ressenti dès mon enfance revenait avec une force nouvelle. Bientôt mon cœur ne fournit plus d’aliment à ma pensée, et je ne m’apercevais de mon existence que par un profond sentiment d’ennui.
Je luttai quelque temps contre mon mal, mais avec indifférence et sans avoir la ferme résolution de le vaincre. Enfin, ne pouvant trouver de remède à cette étrange blessure de mon cœur, qui n’était nulle part et qui était partout, je résolus de quitter la vi 
Prêtre du Très-Haut, qui m’entendez, pardonnez à un malheureux que le ciel avait presque privé de la        raison. J’étais plein de religion, et je raisonnais en impie ; mon cœur aimait Dieu, et mon esprit le méconnaissait ; ma conduite, mes discours, mes sentiments, mes pensées, n’étaient que contradiction, ténèbres, mensonges. Mais l’homme sait-il bien toujours ce qu’il veut, est-il toujours sûr de ce qu’il pense ?

(Voi! Olin ypöyksin maailmassa. Salainen tuska ahdisti sydäntäni. Tuo lapsuudestani saakka tuntemani inho koko elämää kohtaan kävi kimppuuni uudella voimalla. Sydämestäni ei noussut enää ainoatakaan ajatusta, ja pian pohjaton ikäväntunne oli kaikki mikä vielä osoitti minun elävän. / Toisinaan yritin taistella pahaa oloani vastaan, mutta taistelin välinpitämättömästi ja ilman aitoa voitontahtoa. Kun lopulta ymmärsin, että sydämeni outoon haavaan, joka ei sijainnut missään ja joka sijaitsi kaikkialla, ei ollut lääkettä, päätin lopettaa elämäni. / Oi, korkeimman Jumalan pappi, antakaa anteeksi onnettomalle, jonka kaitselmus on syössyt hulluuden rajoille! Olin täynnä uskontoa, mutta ajatukseni olivat jumalattomia; sydämeni rakasti Jumalaa, mutta henkeni ei häntä tuntenut; käytökseni, puheeni, tunteeni ja ajatukseni olivat täynnä ristiriitoja, pimeyttä ja valhetta. Mutta tietääkö ihminen aina mitä tahtoo ja ymmärtääkö hän aina omia ajatuksiaankaan? [käännös minun])


Aivan kertomuksen viime sivuilla Chateaubriand tosin antaa Renén kuulla kunniansa abbé Souëlin tälle pitämän, klassisen kristinuskon ideaaleja mukailevan, ankaran nuhdesaarnan muodossa. Vuosia myöhemmin Chateaubriand väitti myös katuvansa koko Renén kirjoittamista ja ilmaisi peräti halunsa tuhota koko teos, jos se vain olisi mahdollista. Kaikesta huolimatta hän näyttää sisimmässään pitäneen loppuun saakka kiinni nuoren Renén jokseenkin nihilistisestä credosta. Mikä tärkeintä, Renén sinänsä fiktiivisessä hahmossa ruumiillistuu jotakin hyvin olennaista aikakauden hengestä..
     Chateaubriandin usko näyttäisi olleen eräänlaista metauskontoa, hän siis uskoi pikemminkin uskontoon kuin sen kohteeseen. Tässä suhteessa Chateaubriand oli romantiikan aikakauden tyypillisistä tyypillisin edustaja, sillä jos jokin yhdistää niitä 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa vaikuttaneita eurooppalaisia, joita yleisesti pidetään romantikkoina, se on julkilausuttu vastenmielisyys ranskalaisen klassismin clartéta ja valistuksen selkeärajaista rationalismia kohtaan. Vierastettiin lukkoon löytyjä totuuksia jopa uskonnossa.
      Katolisuutta on tapana pitää romantiikalle omimpana kristillisyyden muotona, ja sitä Chateaubriandikin Génie-teoksessaan enimmäkseen ajattelee kristinuskosta puhuessaan. Romantikkojen tulkinta katolisuudesta oli kuitenkin varsin erikoinen. Käytännössä ihailtiin mystiikkaa ja ylevää liturgiaa mutta implisiittisesti tai eksplisiittisesti väheksyttiin dogmaa. Romantiikan uskonnollinen ajattelu siis oli sentimentaalista, jopa sensuaalista. Génie on tästä erinomainen esimerkki. Kirjassaan Chateaubriand käsittelee kristinuskoa ja sen hyvää tekevää vaikutusta mitä moninaisimmista näkökulmista mutta välttelee opillisia kysymyksiä ilmeisen tietoisesti. Minusta näyttää, että Génie on monessa suhteessa Rousseaun ”savoijilaisen apulaispapin” uskontunnustuksen jatko ja laajennus.
     Teoksessaan Émile eli kasvatuksesta (1762) Rousseau esitteli lukevalle yleisölle tämän ehkä osaksi todelliseen esikuvaan pohjautuvan pappinsa, jonka credo on samanaikaisesti sekä valistushenkisen ”järkevä” että tunnekylläinen ja äärimmäisen subjektiivinen. Apupapin usko on dogmitonta ”luonnollista uskontoa” ja hänen Jumalansa ”Korkein Olento”, josta ei voida paljoa tietää ja jonka omistamiseen millään kirkko- tai uskontokunnalla ei ole yksinoikeutta. Ranskan vallankumous tunnetusti omaksui nämä teemat melkein sellaisenaan. Mutta ne omaksui myös romantiikka, vaikkakin hieman toisenlaisin painotuksin.
     Génien kirjoittaja arvostaa Rousseaun korkealle ja pitää tätä positiivisena poikkeuksena kylmän järjen hallitsemien 1700-luvun filosofien joukossa. Erityisen merkityksellisenä nyt käsillä olevan aiheen kannalta pidän sitä, että Chateaubriand sisällytti teoksensa liitteisiin apupapin kaunopuheisen selostuksen siitä kuinka tämä viettää messua. Kuvauksesta tekee mielenkiintoisen se, että pappi, joka ei sydämessään usko dogmeihin, ilmoitukseen eikä ihmeisiin (siis ei kaikesta päätellen myöskään transsubstantiaatioon), viettää sakramenttia hartaasti ja tunteella, ikään kuin kaikesta huolimatta niihin uskoisi. Génie du christianisme –teosta vähänkään tarkemmin lukiessa ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että yllä kuvattu asenne vastasi myös Chateaubriandin omia sisimpiä tuntoja. Ja siitä, että nämä tunnot puolestaan vastasivat aikakauden henkeä, todistaa Génien valtava myyntimenestys.
     Juuri tiukka pitäytyminen perinteisiin muotoihin ilman perinteistä uskoa olikin nähdäkseni se, mikä romantiikan suosiman uskontulkinnan varsinaisesti erottaa klassisesta kristinuskosta. Useimpien romantikkojen kohdalla usko ei välttämättä ole kovin kaukana radikaalien vallankumouksellisten käsityksistä, olkoonkin että viimeksi mainitut yrittivät antaa ”luonnolliselle uskonnolle” myös radikaalisti uudet muodot, mikä kokeilu kyllä jäi lyhyeksi välivaiheeksi .
     Yhtä kaikki, valistukseen nojaavan vallankumouksen aatemaailma yhtäällä ja romantiikkaan tukeutuvan restauraation aatemaailma toisaalla eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ainakin yleistajuisissa historiantulkinnoissa on tapana asia esittää. Olennaista on nähdäkseni se, että klassisen kristinuskon alasajo alkoi juuri näinä vuosina. Romantikkojen takertumisessa uskon muotoihin on jotakin kouristuksenomaista ja epäaitoa.

2 kommenttia:

  1. Oletko tutustunut siihen mitä Carl Schmitt kirjoittaa "poliittisesta romantiikasta" samannimisessä teoksessaan?

    VastaaPoista
  2. Enpä ole Carl Schmittiä lukenut. Eikös hän ollut se Kolmannenn valtakunnan oikeusfilosofiaa kehitellyt juristi?

    VastaaPoista