keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Rikos ja rangaistus

Ruukinmatruuna on parissa tuoreessa Takkirauta-bloginsa kirjoituksessa käsitellyt rikoksen ja rangaistuksen tematiikkaa eri näkökulmista. Nämä ovat tärkeitä ja vaikeita teemoja, eivätkä ainakaan vähiten kristityille.

Ympäri laajan kristikunnan on eri aikoina suhtauduttu hyvin vaihtelevasti rikoksiin ja niiden ajallisiin rangaistuksiin. Erityisesti joissakin fundamentalistisissa lahkolaispiireissä on pitkään ollut vallitsevana suorastaan vanhatestamentillinen kovuus ja ankaruus. Nykyään lienee yleisempää kuitenkin pikemminkin vastuuttomuutta hipova pehmeys ja hyväuskoisuus. Minusta aidosti kristillinen ratkaisu on jossakin keskivälillä.

Ihmisyksilön luonne on yleensä valmis aikuisuuden kynnyksellä eikä se siitä enää useimmiten muuksi muutu. Varsinaisten kliinisten psykopaattien kohdalla ei ole vähäisintäkään toivoa muuttumisesta; he ovat ja pysyvät pahoina. Miksi näin on, sitä ei kai kukaan tiedä. Tavanomaisempien rikollisten kohdalla toki on todisteita vankilavuosien tai ylipäätään ikääntymisen mukana tapahtuneesta persoonallisuuden pehmenemisestä ja vilpittömästä katumuksesta. Myös aitoja uskoontuloja kiistatta tapahtuu, vaikka niiden suhteen onkin näissä tapauksissa syytä olla erityisen skeptinen.

Jokin aika sitten tuli YLEn en muista miltä kanavalta tosipohjainen draama sadisti Myra Hindleystä, joka miehensä kanssa syyllistyi moneen toinen toistaan perverssimpään murhaan 60-luvun Britanniassa. Pariskunta jäi kiinni ja tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Hindleystä kiinnostui lordi Longford, tunnettu parlamenttimies ja kristitty filantrooppi, joka harrasti mm. vankilavierailuja. Hindley vedätti vanhaa miestä niin kuin tahtoi saaden tämän vakuuttuneeksi vilpittömästä katumuksestaan ja ”uskoontulostaankin”. Psykopaatin kiikarissa oli tietenkin armahdus ja se oli vähällä onnistuakin. Longfordin kannalta tapaus oli nolo.

Yhdysvalloissa, jonka monessa osavaltiossa tunnetusti on edelleen voimassa kuolemanrangaistus, kuolemanselleissä tapahtuneet ”uskoontulot” ovat myös hyvin yleisiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tieto tällaisesta ”kääntymyksestä” leviää julkisuuteen, ilmestyy vankilan ulkopuolelle kristittyjen kynttiläkulkueita vaatimaan rikollisen armahtamista tai ainakin kuolemantuomion muuttamista lievemmäksi; ”Kumbayah, my Lord, kumbayah…” Eli aika noloa on tuollainenkin, vaikka sinänsä en tietenkään kuolemantuomiota kannatakaan.

Kaiken kaikkiaan idealistiset toiveet raakojen väkivaltarikollisen parantumisesta yhteiskuntakelpoisiksi ovat lähes aina katteettomia. Mutta tuo pienikin muutoksen mahdollisuus on kristillisestä näkökulmasta painavin argumentti kuolemantuomiota vastaan.

Katolinen kirkko on näkyvästi kampanjoinut kuolemantuomiota vastaan erityisesti Yhdysvalloissa. Myös muut valtalinjan kirkkokunnat ainakin länsimaissa ovat yleisesti ottaen sitä mieltä, että ilman näin lopullista toimenpidettä tullaan nykyisissä oloissa vallan hyvin toimeen. Ja niin tietysti tullaankin. Mutta on erehdys luulla, että kirkko tuomitsisi kuolemanrangaistuksen ehdottomasti ja kaikissa olosuhteissa. Tässä painaa ns. pienimmän pahan periaate, mikä käy kyllä jo ihan maalaisjärkeenkin: jos kuolemantuomiolla voidaan ehkäistä jokin sitä itseään suurempi paha, turvauduttakoon siihen.

Siitä on vierähtänyt jo tovi, kun istuin oikeustieteen perusteiden luennolla (eikä muistiinpanojakaan ole säilynyt), mutta jotain sentään muistan. Moderni oikeusfilosofia arvioi erilaisia rangaistusmuotoja erityisesti sen mukaan miten ne suoriutuvat rangaistukselle yleensä annetuista tehtävistä. Rangaistuksen tehtävistä ilman muuta poissuljettu on primitiivinen kosto. Sen sijaan rikollisen kuntouttaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi on eräs rangaistuksen keskeinen tehtävä; siitähän meillä olikin jo puhetta. Mutta tässä yhteydessä mielenkiintoisin oikeudelliselle sanktiolle annettu tehtävä on sen vaikutus rikosten ehkäisemiseen eli estävyyteen. Estävyyttä ajatellaan olevan kahta lajia, nimittäin 1) erityisestävyys ja 2) yleisestävyys.

Ensimmäinen tarkoittaa tietenkin rangaistavaa itseään. Kuolemantuomio on vaikutuksiltaan ylivoimainen mitä tulee sen erityisestävyyteen: tämän äärimmäisen rangaistuksen kärsineiden rikollisten joukossa rikosten uusijoita on pyöreät nolla prosenttia. Lähes sama erityisestävyyden taso tosin saavutetaan myös pitämällä rikollinen lukkojen takana koko elinaikansa. Tuo ”lähes” viittaa tietenkin vankilan sisäisen rikollisuuden mahdollisuuteen. Siviiliyhteiskunnan näkökulmasta tämä on kuitenkin jokseenkin yhdentekevää; elinkautisvanki muodostaa siis potentiaalisen vaaran vain toisille kaltaisilleen ja mahdollisesti vanginvartijoille, jotka ovat valinneet ammattinsa sen riskit tietäen.

Yleisestävyydellä puolestaan tarkoitetaan sanktion estävyysvaikutusta muiden kuin rangaistavan itsensä käyttäytymiseen; käytännössä puhutaan siis rangaistuksen muodostamasta pelotevaikutuksesta. On tutkittu tosiasia, ettei kuolemantuomiolla ole mainittavaa pitkän aikavälin yleisestävää vaikutusta rikollisuuden volyymiin tai laatuun. Kylmäverisiä psykopaatteja ei pelota mikään, ja impulsiiviset väkivaltarikolliset (Suomen tapauksessa useimmiten vieläpä viinan hullaannuttamat) eivät tekonsa hetkellä osaa ajatella sekuntiakaan kauemmaksi eteenpäin eivätkä siis myöskään harkita tekonsa rangaistusseuraamuksia.

Sen sijaan on jonkin verran näyttöä siitä, että lyhyellä aikavälillä kuolemanrangaistus vaikuttaa kuin vaikuttaakin yleisestävästi. Ellen nyt aivan erehdy, niin tässä tulee kyseeseen ennen muuta jokin yhteiskunnallinen poikkeustila, yleisen järjestyksen kertakaikkinen romahtaminen, jolloin esivallan on pakko turvautua drastisiin toimenpiteisiin. Käsittääkseni juuri tästä oli kyse esimerkiksi jatkosodan viimeisinä kuukausina Suomen rintamilla koetussa kaaoksessa. Sotaväen rikoslakia jouduttiin epidemiaksi yltyneen karkuruuden hillitsemiseksi soveltamaan ankarimman mukaan. Muutamia kymmeniä suomalaissotilaita kuoli oman armeijan teloituskomennuskunnan luoteihin. Ja kaikesta päätellen armoton toimenpide osaltaan vähensikin karkuruutta ainakin niiden osalta, jotka suunnittelivat käpykaartiin lähtöä kylmäverisesti ja pelkästä mukavuudenhalusta; täysin hermonsa menettäneet ovat tietysti oma lukunsa.

(Pieni syrjähyppy aiheesta: Jotta kuolemanrangaistuksen yleisestävyys toteutuisi, rangaistus on tietenkin pantava toimeen julkisesti, raa’asti ja näyttävästi sekä muutenkin pidettävä huoli siitä että asia leviää mahdollisimman monen potentiaalisen rikollisen tietoon. Tästä syystä muutama vuosi sitten puhuttanut mätäkuunjuttu Lappeenrannassa kesällä -44 muka toimineesta salaisesta kenttäoikeudesta ja Huhtiniemen joukkohautaan muka haudatuista sadoista teloitetuista olisi pitänyt heti osata nähdä urbaanilegendaksi; tuollaisessa toiminnassa ei näet olisi rikosoikeudellisessa mielessä järjen rahtuakaan.)

Jos kuolemanrangaistus todella auttaa hillitsemään rikollisuutta lyhyellä aikavälillä, se ilmeisesti on kuin onkin pienempi paha ainakin vakavan yhteiskunnallisen kriisin ja yleisen epäjärjestyksen aikana. Kuolemanrangaistuksella on siis sijansa poikkeustilalainsäädännössä mutta vain siinä. Tällaista tilannetta ei ole edes näköpiirissä missään kehittyneessä länsimaassa. Normaalioloissa on kaikki syyt pitää sietämättömänä sellaista tilannetta, jossa valtio tieten tahtoen tappaa puolustuskyvyttömiä kansalaisiaan – viis siitä miten hirveitä heidän rikoksensa lienevätkin. Normaalioloissa kuolemanrangaistuksen ainoa funktio onkin yleisen mielipiteen ja varsinkin rikollisen uhrien omaisten kostonhimon tyydyttäminen; nämä viimeksi mainituthan istuvat usein yleisönä amerikkalaisissa teloituksissa. Heidän halunsa saada todellista tai kuviteltua hyvitystä voi olla inhimillisesti ymmärrettävä, mutta ei se muuksi muuta sitä, että kyseessä on kosto. Eikä kostolla pitäisi olla sijaa modernissa oikeudenkäytössä.

Suomessahan kuolemanrangaistus ei olekaan millään lailla ajankohtainen juttu, sillä en tiedä ketään vakavasti otettavaa maanmiestä, joka edes haaveilisi sen palauttamisesta lakiin; nettifoorumeilla silloin tällöin ryöpsähtelevät verenhimon purkaukset ja Timo T. A. Mikkonen ovat oma lukunsa…

Mutta vapausrangaistuksia olisi varaa reilusti koventaa. Oikeastaan riittäisi että tuomarit alkaisivat hyödyntää jo olemassa olevaa rangaistusasteikkoa myös sen yläpäästä. Tavaksi muodostuneesta käytännöstä myöntää elinkautisvangille armahdus kymmenen tai viimeistään viidentoista vuoden kakun jälkeen olisi niin ikään luovuttava; elinkautinen olkoon lähtökohtaisesti nimensä mukainen rangaistus ja armahdettakoon (tai päästettäköön ehdolliseen vapauteen) vanki ainoastaan silloin kun on todella perusteltuja syitä uskoa aidon muutoksen tapahtuneen. Tämä lisää Suomen vankimäärää, joka onkin vuosikausien ajan ollut keinotekoisen matala. Suurempi vankimäärä tietysti maksaa, mutta maksakoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti