sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Yhdet kuninkaalliset häät (ja monet hautajaiset)

Länsinaapurissa valmistaudutaan kuninkaallisiin häihin. Tämä suuri mediaspektaakkeli lienee heilauttanut Ruotsissa monarkian suosiota hetkellisesti ylöspäin – ehkä viimeistä kertaa, sillä tämän instituution suosio on sielläkin tasaisesti laskenut. Ja totta kai myös Suomessa vouhkataan asiasta jonkinlaisen atavistisen kiihkon vallassa. Meillähän kuninkaallisten edesottamukset tunnetusti kiinnostavat erityisesti naisväkeä.

Oma mielipiteeni prinsessa Victorian ja hänen kuntosaliyrittäjäsulhonsa (mikä sen hemmon nimi nyt oli?) häiden herättämästä innostuksesta lienee tullut selväksi jo tuosta noista ensimmäisen kappaleen kärttyisistä riveistä. Monarkiat ovat nykyoloissa nolo vitsi. Ja sanon tämän miehenä, joka on kaikilta syvimmiltä vaistoiltaan monarkisti. Juuri siitä ihailusta ja kunnioituksesta, jota tunnen Euroopan vanhoja jo sammuneita kristillisiä monarkioita kohtaan, johtuu se inho, jota tunnen näitä nykyisiä naistenlehdille jutunaihetta tuottavia pellemonarkkeja kohtaan; tuleva Länsi-Göötanmaan herttua on siis – kuntosaliyrittäjä. Kuntosaliyrittäjä! Mutta eipä ole kyllä tarkemmin ajatellen morsiamenkaan tausta paljon kummempi.

Ancien régimen Ranskassa oli monen sortin aatelisia. Kaikkein alhaisimpaan kastiin kuuluvista käytettiin pilkallista nimitystä hobereau. Sana merkitsee ”nuolihaukkaa”, joka on jaloista petolinnuista pienin ja mitättömin. Useimmat ”nuolihaukat” eivät käytännössä olleet paljon muuta kuin ylimitoitetulla egolla varustettuja talonjusseja. Monet suvut ajautuivat aikaisemmin halveksittuihin vapaisiin ammatteihin kuten asianajajiksi. Yhteen tällaisista aateluuden rajamailla horjuvista lakimiessuvuista kuului myös palkkasoturi Jean-Baptiste Bernadotte. Hän oli sotilaallisesti kyvykäs mies ja hänestä tuli yksi Napoleonin marsalkoista. Vallananastaja Buonaparte jakoi rosvoamansa Euroopan hoveja ja tyhjentyneitä valtaistuimia sukulaisilleen ja suosikeilleen. Bernadottesta tuli ensin Ponte Corvon herttua ja sen jälkeen Ruotsin kuningas. Ruotsin laillinen hallitsija Kustaa IV Aadolf (myös meidän esi-isiemme kuningas, viimeinen sellainen) oli syrjäytetty vallankaappauksessa, lähinnä Napoleon-vastaisuutensa vuoksi (no, kieltämättä hänen mielenterveytensäkin jätti vähän toivomisen varaa…)

Bernadotte (hallitsijanimeltään muistaakseni Oskar I, en viitsi tarkistaa) oli kyllin viisas kääntääkseen Napoleonille nopeasti selkänsä. Näin hän sai vakiinnutettua valtaistuimensa ja perustettua kestävän dynastian. Mutta monessa suhteessa kunniaton oli siis tämän hallitsijasuvun alku. Ylipäätään on suurta symboliikkaa siinä, että Bernadottet nousivat kuninkaallisten rankiin Napoleonin vanavedessä. Ranskan vallankumous olisi ehkä voitu padota syntysijoilleen ilman tämän korsikalaisen kondottieerin rikollista neroutta. Napoleonin jäljiltä ei mikään ollut Euroopassa ennallaan, eivät myöskään monarkiat. Kuningashuoneet tosin näyttivät olevan voimissaan vielä täyden vuosisadan, mutta se oli jonkinlaista epätodellista varjoelämää, jolle ensimmäinen maailmansota ja uusien vallankumousten aalto pani lopullisesti pisteen.

Oikeastaan vain Britanniassa on näihin päiviin saakka kukoistanut järjestelmä, joka ansaitsee monarkian nimen. Britit ovat olleet oikeutetun ylpeitä omasta kuningashuoneestaan ja katsoneet pienempiä vielä jäljellä olevia hoveja yhtä oikeutetun halveksivasti. Mutta Britanniassakin tilanne on peruuttamattomasti muuttunut viimeistään prinsessa Dianan kuoleman jälkeen.

”Sydänten prinsessa” ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, ja hänen kieltämättä traagisesta kuolemastaan on jo kulunut sen verran aikaa, että rohjennee kutsua häntä aikojemme yliarvostetuimpiin kuuluvaksi julkisuuden hahmoksi. Dianan käytös vielä hänen elossa ollessaan teki Britannian monarkialle hirveätä vahinkoa. Hänen kuolemansa ei parantanut tilannetta. Vasta viime aikoina minulle on selvinnyt miten ankarassa paineessa kuningatar Elisabeth joutui noina päivinä toimimaan. Populistinen tabloidilehdistö syytti häntä ”kylmyydestä”; sellaiseksi arvokkuus ja pidättyvyys tunteiden osoittamisessa väistämättä tulkitaan kun eletään siinä sentimentaalisten ja lyhytjännitteisten infantiilien hallitsemassa maailmassa jota moderniksi demokratiaksi kutsutaan.

Hiljattain nähtiin Suomessakin BBC:n laatudraama Kuningatar, jossa Elisabethia näytteli upeasti Helen Mirren. Draama keskittyi suurelta osin juuri Dianan kuoleman ja hautajaisten päiviin. Jos Helen Mirrenin piirtämässä muotokuvassa oli edes puolet totta (ja aivan varmasti siinä oli paljon enemmän), kuningatar Elisabeth II kuuluu aikojemme suurimpiin valtionpäämiehiin; aikojemme suurin monarkki hän on itsestään selvästi. Ja luultavasti viimeinen lajissaan. Sillä juuri Dianan kuoleman ja hautajaisten aikaansaama hulabaloo osoittaa, kuinka huonosti monarkia ja populistinen demokratia sopivat yhteen jopa Britannian kaltaisessa maassa.

Aika on ajanut monarkioiden ohi, aivan kuten se on ajanut klassisen kristinuskon ohi. Se on sääli.

4 kommenttia:

  1. "Aika on ajanut monarkioiden ohi, aivan kuten se on ajanut klassisen kristinuskon ohi. Se on sääli."

    Olen tuosta viimeisestä eri mieltä. Ajat toki ovat vaikeat, mutta niin ne ovat olleet ennenkin. Itse en näe, että katolinen ja ortodoksinen kirkko olisivat ytimeltään mitenkään maailmallistuneet tai muuttuneet ja protestanttisissakin kirkoissa on vastustusta "maailman nuoleskelua" - erään papin sanonta - kohtaan.

    VastaaPoista
  2. Tarkoitin lähinnä sitä, että maanosamme suuret massat ovat de facto luopuneet kristillisyydestä; tässä suhteessa ei ole suuria eroja tunnustuntien välillä. Samaa mieltä olen siitä, että vanhat katoliset kirkot niin idässä kuin lännessä ovat pysyneet uskollisena isien perinnölle. (Itse olen aktiivinen katolilainen ja rakastan kirkkoani.)

    Mutta fakta on, että kirkot ovat tyhjiä tai ainakin puolityhjiä melkein kaikkialla. Se on noin yleisesti ottaen sääli, vaikka tietysti siinäkin voi nähdä hyviä puolia; taisi olla paavi Benedictus XVI (vai oliko kyseessä vielä kardinaali Ratzinger, en ole aivan varma), joka sanoi, että tässäkin asiassa laatu on tärkeämpää kuin määrä...

    VastaaPoista
  3. "Tarkoitin lähinnä sitä, että maanosamme suuret massat ovat de facto luopuneet kristillisyydestä; tässä suhteessa ei ole suuria eroja tunnustuntien välillä"

    Tuo on kyllä totta.

    Esimerkiksi Belgiassa muutos on kuulemma parin sukupolven aikana ollut todella järisyttävä.

    Toisaalta tuo voi muuttua nopeastikin, jos itse usko ja sen opetus säilyy. Itse olen uusi katolilainen, käännynnäiset ovat pahimpia kiihkoilijoita ;), ja todella toivoisin kristinuskon palaavan yleisesti kristillisen tradition kunnioitukseen ja välttävän tuota "maailman nuoleskelua".

    VastaaPoista
  4. "Tarkoitin lähinnä sitä, että maanosamme suuret massat ovat de facto luopuneet kristillisyydestä; tässä suhteessa ei ole suuria eroja tunnustuntien välillä."

    Eurooppa oli ennen kristillinen, nyt se on pakanallinen, tulevaisuudessa se on islamilainen. Se mitä tällä hetkellä elämme ja mitä liberaalit pitävät ikuisena vapautumisena uskontojen kahleista, on vain ohimenevä välivaihe. Liberaalit ajattelevat, että islam on jotain samaa kuin wiccalaisuus tai nykykristillisyys, johon ei oikeasti uskota ja joka ei oikeasti vaikuta mihinkään. He luulevat, että historia on loppunut. Ei se siihen lopu, että yksi osapuolista omavaltaisesti viheltää pelin poikki muita kuulematta.

    VastaaPoista