perjantai 11. kesäkuuta 2010

Ksenometriikkaa - Turkkilaiset ovat muukalaisia

Ranskan edellinen presidentti Jacques Chirac muistetaan monesta asiasta. Minä muistan hänen presidenttikautensa ennen muuta näistä:

Chirac oli se Ranskan presidentti joka pokkana käski puolalaisia ”pitämään suunsa kiinni” (se taire) kun nämä rohkenivat asettua poikkiteloin Ranskan kanssa. Samainen Chiracin Jaska kertoi tilaisuuden tullen myös mielellään mitä Baltian nuorten tasavaltojen rauhaan kuuluu ja asettui empimättä venäläisten puolelle kaikissa näiden ja balttien välisissä kiistoissa; edelleen Monsieur le President oli sitä mieltä, että Ranskan ja Turkin välillä vallitsee ”kohtalon yhteys” (communauté de destin) ja että Turkin EU-jäsenyyden vastustajat olivat vähintäänkin populistisia ksenofobeja ellei jotain pahempaakin (voiko toisaalta tuon pahempaa ollakaan?!)

Chiracia voisi ruotia moneltakin kannalta, mutta keskitytään tässä nyt yhteen asiaan, nimittäin hänen ksenofiliaansa. Edellä olen pohdiskellut länsimaisten kulttuurien itsevihaa ja sitä vastaavaa muukalaisihailua (ks. kirjoitus Mea culpa, mea maxima culpa,). Chiracissa olisi helppo nähdä melkein parodian asteelle laajennettu esimerkki länsimaisen intellektuellin sisimpään tehokkaasti ehdollistetusta vaatimuksesta aina ja kaikessa asettua toisen puolelle ja omia vastaan. Tämä ajatus kyllä kaatuu siihen, että Chirac puolusti joka käänteessä isänmaansa Ranskan etuja parhaan ymmärryksensä mukaan (eikä tällaisesta voi sinänsä ketään syyttää). Sen sijaan tapa, jolla hän kohteli vaikkapa puolalaisia yhtäältä ja turkkilaisia toisaalta, kertoo erehtymättömällä tarkkuudella siitä, että edelliset ovat eurooppalaisia (omia, meikäläisiä) ja että jälkimmäiset eivät sitä ole.

Vaikka kuinka hoetaan turkkilaisten olevan meikäläisiä ja että heidät pitäisi mitä pikimmin hyväksyä Unioniin (or else…!), turkkilaisten muukalaisuus ja vieraus ilmenee paljastavammin juuri siinä äärimmäisessä varovaisuudessa jolla heitä ja heidän mimoosanherkkiä kansallisia ja uskonnollisiakin tunteitaan länsimaisessa (poliittisesti korrektissa) julkisuudessa kohdellaan. Yksikään länsimainen johtaja ei missään tilanteessa rohkenisi sanoa Turkille, että tämä menetti hyvän ”tilaisuuden pitää päänsä kiinni” (une bonne occasion de se taire). Näin tylysti ei toiselle puhuta, ei sittenkään vaikka toinen (tässä tapauksessa Turkki) olisi moista ripitystä ansainnut. Näin voidaan puhua vain meikäläisille, oman perheen jäsenille. Kuten nyt vaikkapa puolalaisille.

Turkkilaiset ovat keskiaasialaislähtöisiä, islaminuskoisia muukalaisia. He eivät ole meikäläisiä eikä heistä sellaisia tule. Tämän faktan voi todistaa vielä yhdellä tavalla. Tiennette, että Bosporin salmessa olevaa ikivanhaa kaupunkia kutsutaan Istanbuliksi. Kaupungin oikea nimi on suomeksi kuitenkin Konstantinopoli. Tavallisesti sanotaan, että kaupungin nimi muutettiin 1920-luvulla. Ei muutettu. Tosiasiassa turkkilaiset valloittajat alkoivat kutsua Konstantinopolia Istanbuliksi heti sen porteille saavuttuaan; ”Istanbul” on yksinkertaisesti Konstantinopolin nimi turkiksi. Joskus 1920-luvulla Kemal Atatürkin nationalistit sitten alkoivat vaatia, että kaikkien muidenkin pitäisi alkaa käyttää Konstantinopolista sen turkkilaista nimeä. Ja voi: näin tapahtuikin.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan että turkkilaiset kutsuvat kaupunkia omalla kielellään; enhän minäkään ruotsia puhuessani vaadi keskustelukumppaniani sanomaan Ruotsin pääkaupunkia ”Tukholmaksi”; Stockholm sen kaupungin nimi ruotsiksi on. Samoin Saksan ja Ranskan rajalla on monia kaupunkeja, joiden nimet vaihtelevat rajan molemmin puolin. Mutta asianomaiset ymmärtävät tämän täysin, eikä kenenkään saksalaisen päähän juolahtaisi suuttua ranskalaisille siitä että nämä omalla kielellä puhuessaan viittaavat saksalaisten Aachenina tuntemaan kaupunkiin nimellä Aix-la-Chappelle.

Tuodaan kysymys lähemmäs omia rajojamme. Suomi menetti viime sodissa Karjalan. Siellä oli mm. ihana Terijoki kauniine hiekkarantoineen ja huviloineen. Venäjäksi Terijoen nimi on Zelenogorsk. Olkoon. Minä en kuulu Karjalanpalauttajiin enkä rajojensiirtelijöihin muutenkaan (myöskään ryssäviha ei ole minun juttuni, minä noin yleisesti ottaen pidän venäläisistä), mutta vähän ottaa aivoon, kun paikkakuntaan jolla on vakiintunut suomalainen nimi, viitataan suomalaisessakin kirjoittelussa joskus sen venäläisellä nimellä. Tällaista on ollut tapana kutsua suomettumiseksi.

Mutta Turkin suhteen koko Eurooppa näkyy olevan suomettunut. Jos turkkilaiset tahtovat kutsua Konstantinopolia Istanbuliksi, kutsukoot. Me muut kutsukaamme Konstantinopolia sen eurooppalaisella nimellä, siis Constantinople, Constaninopel, ja mitä näitä variantteja nyt onkaan. Jos turkkilaiset siitä vetävät herneen nenäänsä, vetäkööt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti