sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Epäkorrekti Solzhenitsyn

Kun Solzhenitsyn kuoli loppukesällä 2008, olin Pariisissa. Tapahtuma uutisoitiin Ranskassa todella näyttävästi niin lehdissä kuin sähköisissäkin tiedotusvälineissä. Solzhenitsyn-teema hallitsi päiväkausia lehtien kulttuurisivuja ja useat tv-kanavat pistivät nopeasti ohjelmatietonsa uusiksi. Solzhenitsynin ystävää todella hemmoteltiin mielenkiintoisilla dokumenteilla ja vanhoilla haastatteluilla. Luonnollisesti myös kirjakaupat pistivät edesmenneen mestarin teoksia näyttävästi esille, ja minäkin sain tilaisuuden täydentää Solzhenitsyn-kokoelmaani muutamilla harvinaisuuksilla.

Juolahtihe siinä mieleeni, että onneksi satuin olemaan silloin juuri Ranskassa, todellisessa kulttuurimaassa. Olin nimittäin varma siitä, että Suomessa tapahtumaa hädin tuskin noteerattiin. Kun sitten myöhään syksyllä palasin kotimaahan ja aloin käydä läpi eteiseni lattialle kolmen kuukauden ajalta kasaantuneita lehtiä, aavistukseni osoittautui ainakin paperimedian osalta jokseenkin paikkansa pitäväksi. Suomalaiset eivät ole koskaan tajunneet Solzhenitsynistä tuon taivaallista.

 
Tämän päivän Hesarin kulttuurisivujen Sivuääniä-palstan toimittaja osoittaa lehdelle ominaista syvällistä kulttuurintuntemusta ja historiantajua kysymällä ”Mitä Solzhenitsyniä halutaan kunnioittaa?” Jutusta selviää, että Pariisi aikoo nimetä Solzhenitsynille aukion, samoin se että eräs pienempi ranskalaiskaupunki on näin jo tehnyt. Sen sijaan että toimittaja antaisi näille ranskalaisille kulttuuriteoille niiden ansaitseman kiitoksen, hän alkaa kitistä Solzhenitsynin poliittisten näkemysten epäkorrektisuudesta; kirjailijalla on kuulemma ”imago-ongelma”. Kuinka?

No, saamme tietää, että Solzhenitsyn ei ollut ainoastaan neuvostosysteemin ja ”läntisen elämäntavankin terävä kriitikko” vaan ”vanhemmiten myös hurmosmainen nationalisti ja antisemiitti” [korostus minun]. Jassoo. Voi päätellä, että arvon kulttuuritoimittaja joko ei ole lukenut Solzhenitsyniä tai sitten ei ole ymmärtänyt lukemastaan mitään. Solzhenitsynin väitetty antisemitismi on sinänsä vanha juttu lännen oikeinajattelevan intelligentsian parissa. Se on myös moneen kertaan osoitettu täysin virheelliseksi oletukseksi, joka perustuu kirjailijan tekstien tietoisen pahansuopaan tulkintaan. Aika pitkälle saman voi sanoa hänen nationalisminsa väitetystä "hurmosmaisuudesta". Siltä se tietysti voi vaikuttaa sellaisesta, joka lähtökohtaisesti suhtautuu vakaumukselliseen patriotismiin torjuvasti.   

1 kommentti:

  1. "Kun Solzhenitsyn kuoli loppukesällä 2008, olin Pariisissa. Tapahtuma uutisoitiin Ranskassa todella näyttävästi niin lehdissä kuin sähköisissäkin tiedotusvälineissä."

    Suomessa kuoli samana vuonna Paavo Haavikko. Haavikon poismeno jäi Suomessa käytännössä lähestulkoon huomiotta (aivan toisin kuin Solzhenitsynin kuolema Venäjällä ja muissa sivistysmaissa); kaikkien aikojen suurin suomalainen kirjailija kuoli itse asiassa unohdettuna niin kuin aikoinaan Aleksis Kivi. Se osoittaa että Suomen kulttuurielämä on jälleen samassa pisteessä kuin 1870-luvulla: Suomea ei ole.

    Solzhenitsynin väitetty antisemitismi kummittelee jopa suomalaisten (vale)konservatiivien puheissa. Solzhenitsyn kirjoitti ja julkaisi viimeisinä vuosinaan kirjan joissa kuvasi juutalaisten ja venäläisten yhteistä historiaa viime vuosisatojen aikoina. Siinä Solzhenitsyn joutui myöskin käsittelemään juutalaisten suhteellista yliedustusta Venäjän vallankumouksellisten ja etenkin bolsevikkien joukossa. Miksi hän ei olisi saanut kirjoittaa siitä, kun kerran kyseessä on tosiasia? Joka tapauksessa tähän kysymykseen kajoaminen merkitsi Solzhenitsynin lopullista tuomitsemista myöskin läntisissä Amerikkaan ja Israeliin päin kallellaan olevissa neokonservatiivipiireissä.

    Solzhenitsyn ei ollut venäläinen nationalisti vaan venäläinen patriootti. Hän nimenomaan alleviivasi ja korosti kaiken aikaa tätä eroa, jota suomalainen Hesari-tasoinen kommentointi on tietysti kyvytön ymmärtämään tai edes hyväksymään.

    VastaaPoista