sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Degrowth-liike rantautuu Suomeen

Tämän päivän Hesarin taloussivuilla oli juttu Suomeenkin rantautuneesta degrowth-liikkeestä; samasta aiheesta puhuttiin illan pääuutislähetyksessä. Degrowth on – ut ex nomen apparet - perinteisen talouskasvuajattelun haastava ideologia, joka ei siis tyydy nollakasvuun vaan vaatii suorastaan kasvulukujen kääntämistä miinusmerkkisiksi. Liikkeen perimmäiset motiivit ovat selvästi vihertäviä, vaikka mitään kiilusilmäisiä penttilinkoloita tai unabombereita joukkoon ei näyttäisi kuuluvankaan.

Mitä konservatiivin pitäisi tästä ajatella? Monet meilläkin mieltänevät ”konservatiivit” ahneiksi, rajoittamattoman yksityisomistuksen kannattajiksi ja citymaastureilla kaahaaviksi öykkärimäisiksi ilmastoskeptikoiksi. Käsitys ei välttämättä olekaan väärä; varsinkaan jos se perustetaan USA:n poliittiseen kenttään. Siellähän ”konservatiiveista” käyvät (onneksi sentään varustettuna selventävällä neo-etuliitteellä) Paul Wolfowitzin kaltaiset maailmanvalloittajat tai Rush Limbaughn kaltaiset räyhäävät plebeiji-demagogit. Amerikkalaiset ovat juuriltaan vallankumouksellinen kansakunta eikä Yhdysvalloissa oikeita klassisia konservatiiveja käytännössä olekaan (joku Patrick C. Buchanan on ehkä nähtävä virkistävänä poikkeuksena tästä säännöstä ja hänkin vain joiltakin osin); siksi degrowth-ideologia nähtäneen siellä radikaalivasemmistolaiseksi ja epäamerikkalaiseksi.

Mutta väittäisin, että traditionaalisen eurooppalaisen konservatismin näkökulmasta kyseessä ei ole lainkaan hassumpi juttu. Degrowth-ajattelun voi nähdä kuuluvaan samaan kategoriaan vaikkapa slow food –liikkeen kanssa, joka tavoittelee elämänlaatua muualta kuin määrästä ja tehokkuudesta. Itse asiassa klassisen taloustieteen keskeisiin käsitteisiin kuuluva marginaalihyötyteoria osoittaa melko selvästi, että aineellisen vaurauden ja ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin välisellä, sinänsä todellisella, korrelaatiolla on rajansa. En viitsi ryhtyä virittelemään tähän käyriä joilla asia oppikirjoissa poikkeuksetta kuvataan. Sen sijaan havainnollistan teoriaa hyvin arkisella ja nyt ajankohtaisellakin esimerkillä.

Ajatelkaa, että kesäkuumalla mielenne alkaa äkkiä tehdä jäätelöä. Tyydytätte mielitekonne ja ostatte tuutin. Se maksaa sanokaamme yksinkertaisuuden vuoksi yhden euron. Se maistuu todella hyvälle ja on ehdottomasti hintansa väärti. Ostatte toisen samanlaisen, joka tietysti maksaa saman verran. Sekin on hyvää, mutta jostain kumman syystä ei aivan yhtä hyvää kuin ensimmäinen. Otatte vielä kolmannen, ja kas kummaa, se ei enää maita juuri nimeksikään. Jos ostaisitte neljännen, teitä luultavasti alkaisi etoa, ja viisaasti jätättekin jäätelönsyönnin siltä päivältä.

Epäilemättä ymmärrätte kuvion. Ensimmäisen tuutin tuottama marginaalihyöty, siis kustannuksen ja hyödyn vastaavuus, oli suuri; seuraavissa tuuteissa kustannus pysyy samana, mutta hyöty (nautinto) pienenee pienenemistään ja lopulta kääntyy negatiiviseksi. Myös monet kvalitatiiviset tapaustutkimukset vahvistavat sen itse asiassa jo maalaisjärjelle selvän asian, että tietyn säädyllisen aineellisen elintason saavuttamisen jälkeen ihmisen subjektiivinen onnen tunne ei enää kasva, vaikka vaurautta kertyisikin aina vain lisää.

Amerikkalaisessa kulttuurissa on vuosisatojen ajan isketty yhtäläisyysmerkit onnen ja omaisuuden välille. Fortune on mielenkiintoinen englanninkielen sana. Nykyään se merkitsee paitsi omaisuutta myös ”onnea” merkityksessä ”hyvä tuuri”. Varhemmin se on kuitenkin merkinnyt myös onnellisuutta. USA:n itsenäisyysjulistuksessa on kaikkien tuntema muotoilu, jonka mukaan rapakon takaiset serkkumme pitävät peräti ”itsestään selvänä” sitä "totuutta", että jokaisella on ”oikeus onnen tavoitteluun”. Itsenäisyysjulistuksen varhaisissa versioissa ilmaisu kuului englanninkielellä ”pursuit of fortune”. Ilmeisesti se alkoi vaikuttaa liian karkean materialistiselta ja muutettiin muotoon ”pursuit of happiness”. Joka tapauksessa omaisuuden lakkaamaton kasvattaminen ymmärretään Amerikassa edelleen ihmisen myötäsyntyiseksi oikeudeksi ja siksi globaaliakin talouskasvua pidetään siellä normaalina ja tavoiteltavana. ”Konservatiiveilla” ja ”liberaaleilla” ei tässä liene merkittävää eroa.

Mutta me emme onneksi ole amerikkalaisia. Degrowth-liikkeen vihertävää sävyä on turha konservatiivinkaan säikkyä. Eurooppalaisesta, kristillis-konservatiivisesta näkökulmasta on todella perusteltua kysyä, onko jokaisella oltava oikeus esimerkiksi omaan autoon? Tai tietokoneeseen? Tai edes kännykkään? Onko hirveäkin ihmisoikeusrikos, jos kaikki (tai edes useimmat) eivät pääse matkustamaan kerran vuodessa Etelään? Degrowth-aatteelle pitää toivoa menestystä. Mutta on eri asia, kuinka realistisia liikkeen tavoitteet loppujen lopuksi ovat. Epäilen, ettei väkeä saada vapaaehtoisesti luopumaan yhdestäkään saavutetusta edusta. Ainakaan demokratian vallitessa.

3 kommenttia:

  1. Itse kirjoitin näemmä tästä samasta aiheesta vasta tänään. Degrowthin väite - että nyt, vuonna 2010 meillä länsimaiden ihmisillä, on riittävän korkea elintaso, ja että jos se tästä vielä kasvaa, niin me emme saa enää yhtä isoa marginaalihyötyä kuin mitä siirto on ollut vaikkapa 80-luvulta nykypäivään - on tolkuttoman ylimielinen, mutta niinhän nuo kaikki vasurien opit tuppaavat olemaan. Samalla tavalla muinaiset kreikkalaiset tai nabatealaiset ovat varmaan tyytyväisenä patsastelleet kivetyillä kaduillaan iloisena elämänsä yltäkylläisyydestä. Näistä maailmanlopun profetioista, jollainen degrowthkin ytimessään on, tulee aina mieleen se Usan patenttiviraston pääjohtajan kuolematon lausahdus vuodelta 1900, että kaikki keksimisen arvoinen on jo keksitty ja viraston voi lopettaa.

    VastaaPoista
  2. "Näistä maailmanlopun profetioista, jollainen degrowthkin ytimessään on, tulee aina mieleen se Usan patenttiviraston pääjohtajan kuolematon lausahdus vuodelta 1900, että kaikki keksimisen arvoinen on jo keksitty ja viraston voi lopettaa"

    Kaikki todella keksimisen arvoinen oli varmasti keksitty jo kauan ennen 1900-lukua. Uusien tarpeettomienkin keksintöjen tekemistä ei valitettevasti voi pysäyttää. Paitsi Pohjois-Korean kaltaisissa yhteiskunnissa.

    VastaaPoista
  3. Amerikkalaisten Degrowth on katumaasturi, joka on täytetty teellä.

    http://riknik.weebly.com/1/post/2010/10/tea-party-and-constitution1.html

    VastaaPoista