keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Rikos ja rangaistus

Ruukinmatruuna on parissa tuoreessa Takkirauta-bloginsa kirjoituksessa käsitellyt rikoksen ja rangaistuksen tematiikkaa eri näkökulmista. Nämä ovat tärkeitä ja vaikeita teemoja, eivätkä ainakaan vähiten kristityille.

Ympäri laajan kristikunnan on eri aikoina suhtauduttu hyvin vaihtelevasti rikoksiin ja niiden ajallisiin rangaistuksiin. Erityisesti joissakin fundamentalistisissa lahkolaispiireissä on pitkään ollut vallitsevana suorastaan vanhatestamentillinen kovuus ja ankaruus. Nykyään lienee yleisempää kuitenkin pikemminkin vastuuttomuutta hipova pehmeys ja hyväuskoisuus. Minusta aidosti kristillinen ratkaisu on jossakin keskivälillä.

Ihmisyksilön luonne on yleensä valmis aikuisuuden kynnyksellä eikä se siitä enää useimmiten muuksi muutu. Varsinaisten kliinisten psykopaattien kohdalla ei ole vähäisintäkään toivoa muuttumisesta; he ovat ja pysyvät pahoina. Miksi näin on, sitä ei kai kukaan tiedä. Tavanomaisempien rikollisten kohdalla toki on todisteita vankilavuosien tai ylipäätään ikääntymisen mukana tapahtuneesta persoonallisuuden pehmenemisestä ja vilpittömästä katumuksesta. Myös aitoja uskoontuloja kiistatta tapahtuu, vaikka niiden suhteen onkin näissä tapauksissa syytä olla erityisen skeptinen.

Jokin aika sitten tuli YLEn en muista miltä kanavalta tosipohjainen draama sadisti Myra Hindleystä, joka miehensä kanssa syyllistyi moneen toinen toistaan perverssimpään murhaan 60-luvun Britanniassa. Pariskunta jäi kiinni ja tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Hindleystä kiinnostui lordi Longford, tunnettu parlamenttimies ja kristitty filantrooppi, joka harrasti mm. vankilavierailuja. Hindley vedätti vanhaa miestä niin kuin tahtoi saaden tämän vakuuttuneeksi vilpittömästä katumuksestaan ja ”uskoontulostaankin”. Psykopaatin kiikarissa oli tietenkin armahdus ja se oli vähällä onnistuakin. Longfordin kannalta tapaus oli nolo.

Yhdysvalloissa, jonka monessa osavaltiossa tunnetusti on edelleen voimassa kuolemanrangaistus, kuolemanselleissä tapahtuneet ”uskoontulot” ovat myös hyvin yleisiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tieto tällaisesta ”kääntymyksestä” leviää julkisuuteen, ilmestyy vankilan ulkopuolelle kristittyjen kynttiläkulkueita vaatimaan rikollisen armahtamista tai ainakin kuolemantuomion muuttamista lievemmäksi; ”Kumbayah, my Lord, kumbayah…” Eli aika noloa on tuollainenkin, vaikka sinänsä en tietenkään kuolemantuomiota kannatakaan.

Kaiken kaikkiaan idealistiset toiveet raakojen väkivaltarikollisen parantumisesta yhteiskuntakelpoisiksi ovat lähes aina katteettomia. Mutta tuo pienikin muutoksen mahdollisuus on kristillisestä näkökulmasta painavin argumentti kuolemantuomiota vastaan.

Katolinen kirkko on näkyvästi kampanjoinut kuolemantuomiota vastaan erityisesti Yhdysvalloissa. Myös muut valtalinjan kirkkokunnat ainakin länsimaissa ovat yleisesti ottaen sitä mieltä, että ilman näin lopullista toimenpidettä tullaan nykyisissä oloissa vallan hyvin toimeen. Ja niin tietysti tullaankin. Mutta on erehdys luulla, että kirkko tuomitsisi kuolemanrangaistuksen ehdottomasti ja kaikissa olosuhteissa. Tässä painaa ns. pienimmän pahan periaate, mikä käy kyllä jo ihan maalaisjärkeenkin: jos kuolemantuomiolla voidaan ehkäistä jokin sitä itseään suurempi paha, turvauduttakoon siihen.

Siitä on vierähtänyt jo tovi, kun istuin oikeustieteen perusteiden luennolla (eikä muistiinpanojakaan ole säilynyt), mutta jotain sentään muistan. Moderni oikeusfilosofia arvioi erilaisia rangaistusmuotoja erityisesti sen mukaan miten ne suoriutuvat rangaistukselle yleensä annetuista tehtävistä. Rangaistuksen tehtävistä ilman muuta poissuljettu on primitiivinen kosto. Sen sijaan rikollisen kuntouttaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi on eräs rangaistuksen keskeinen tehtävä; siitähän meillä olikin jo puhetta. Mutta tässä yhteydessä mielenkiintoisin oikeudelliselle sanktiolle annettu tehtävä on sen vaikutus rikosten ehkäisemiseen eli estävyyteen. Estävyyttä ajatellaan olevan kahta lajia, nimittäin 1) erityisestävyys ja 2) yleisestävyys.

Ensimmäinen tarkoittaa tietenkin rangaistavaa itseään. Kuolemantuomio on vaikutuksiltaan ylivoimainen mitä tulee sen erityisestävyyteen: tämän äärimmäisen rangaistuksen kärsineiden rikollisten joukossa rikosten uusijoita on pyöreät nolla prosenttia. Lähes sama erityisestävyyden taso tosin saavutetaan myös pitämällä rikollinen lukkojen takana koko elinaikansa. Tuo ”lähes” viittaa tietenkin vankilan sisäisen rikollisuuden mahdollisuuteen. Siviiliyhteiskunnan näkökulmasta tämä on kuitenkin jokseenkin yhdentekevää; elinkautisvanki muodostaa siis potentiaalisen vaaran vain toisille kaltaisilleen ja mahdollisesti vanginvartijoille, jotka ovat valinneet ammattinsa sen riskit tietäen.

Yleisestävyydellä puolestaan tarkoitetaan sanktion estävyysvaikutusta muiden kuin rangaistavan itsensä käyttäytymiseen; käytännössä puhutaan siis rangaistuksen muodostamasta pelotevaikutuksesta. On tutkittu tosiasia, ettei kuolemantuomiolla ole mainittavaa pitkän aikavälin yleisestävää vaikutusta rikollisuuden volyymiin tai laatuun. Kylmäverisiä psykopaatteja ei pelota mikään, ja impulsiiviset väkivaltarikolliset (Suomen tapauksessa useimmiten vieläpä viinan hullaannuttamat) eivät tekonsa hetkellä osaa ajatella sekuntiakaan kauemmaksi eteenpäin eivätkä siis myöskään harkita tekonsa rangaistusseuraamuksia.

Sen sijaan on jonkin verran näyttöä siitä, että lyhyellä aikavälillä kuolemanrangaistus vaikuttaa kuin vaikuttaakin yleisestävästi. Ellen nyt aivan erehdy, niin tässä tulee kyseeseen ennen muuta jokin yhteiskunnallinen poikkeustila, yleisen järjestyksen kertakaikkinen romahtaminen, jolloin esivallan on pakko turvautua drastisiin toimenpiteisiin. Käsittääkseni juuri tästä oli kyse esimerkiksi jatkosodan viimeisinä kuukausina Suomen rintamilla koetussa kaaoksessa. Sotaväen rikoslakia jouduttiin epidemiaksi yltyneen karkuruuden hillitsemiseksi soveltamaan ankarimman mukaan. Muutamia kymmeniä suomalaissotilaita kuoli oman armeijan teloituskomennuskunnan luoteihin. Ja kaikesta päätellen armoton toimenpide osaltaan vähensikin karkuruutta ainakin niiden osalta, jotka suunnittelivat käpykaartiin lähtöä kylmäverisesti ja pelkästä mukavuudenhalusta; täysin hermonsa menettäneet ovat tietysti oma lukunsa.

(Pieni syrjähyppy aiheesta: Jotta kuolemanrangaistuksen yleisestävyys toteutuisi, rangaistus on tietenkin pantava toimeen julkisesti, raa’asti ja näyttävästi sekä muutenkin pidettävä huoli siitä että asia leviää mahdollisimman monen potentiaalisen rikollisen tietoon. Tästä syystä muutama vuosi sitten puhuttanut mätäkuunjuttu Lappeenrannassa kesällä -44 muka toimineesta salaisesta kenttäoikeudesta ja Huhtiniemen joukkohautaan muka haudatuista sadoista teloitetuista olisi pitänyt heti osata nähdä urbaanilegendaksi; tuollaisessa toiminnassa ei näet olisi rikosoikeudellisessa mielessä järjen rahtuakaan.)

Jos kuolemanrangaistus todella auttaa hillitsemään rikollisuutta lyhyellä aikavälillä, se ilmeisesti on kuin onkin pienempi paha ainakin vakavan yhteiskunnallisen kriisin ja yleisen epäjärjestyksen aikana. Kuolemanrangaistuksella on siis sijansa poikkeustilalainsäädännössä mutta vain siinä. Tällaista tilannetta ei ole edes näköpiirissä missään kehittyneessä länsimaassa. Normaalioloissa on kaikki syyt pitää sietämättömänä sellaista tilannetta, jossa valtio tieten tahtoen tappaa puolustuskyvyttömiä kansalaisiaan – viis siitä miten hirveitä heidän rikoksensa lienevätkin. Normaalioloissa kuolemanrangaistuksen ainoa funktio onkin yleisen mielipiteen ja varsinkin rikollisen uhrien omaisten kostonhimon tyydyttäminen; nämä viimeksi mainituthan istuvat usein yleisönä amerikkalaisissa teloituksissa. Heidän halunsa saada todellista tai kuviteltua hyvitystä voi olla inhimillisesti ymmärrettävä, mutta ei se muuksi muuta sitä, että kyseessä on kosto. Eikä kostolla pitäisi olla sijaa modernissa oikeudenkäytössä.

Suomessahan kuolemanrangaistus ei olekaan millään lailla ajankohtainen juttu, sillä en tiedä ketään vakavasti otettavaa maanmiestä, joka edes haaveilisi sen palauttamisesta lakiin; nettifoorumeilla silloin tällöin ryöpsähtelevät verenhimon purkaukset ja Timo T. A. Mikkonen ovat oma lukunsa…

Mutta vapausrangaistuksia olisi varaa reilusti koventaa. Oikeastaan riittäisi että tuomarit alkaisivat hyödyntää jo olemassa olevaa rangaistusasteikkoa myös sen yläpäästä. Tavaksi muodostuneesta käytännöstä myöntää elinkautisvangille armahdus kymmenen tai viimeistään viidentoista vuoden kakun jälkeen olisi niin ikään luovuttava; elinkautinen olkoon lähtökohtaisesti nimensä mukainen rangaistus ja armahdettakoon (tai päästettäköön ehdolliseen vapauteen) vanki ainoastaan silloin kun on todella perusteltuja syitä uskoa aidon muutoksen tapahtuneen. Tämä lisää Suomen vankimäärää, joka onkin vuosikausien ajan ollut keinotekoisen matala. Suurempi vankimäärä tietysti maksaa, mutta maksakoon.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Romantiikka on myrkkyä

Aate- ja kulttuurihistorian keskeisiin käsitteisiin kuuluva romantiikka on vaikeasti määriteltävissä. Pahimmassa tapauksessa käsite laajenee niin kattavaksi, ettei se selitä enää oikeastaan mitään. Ahtaimmin ymmärretty romantiikka on lähinnä 1800-luvun alun saksalaiseen filologiaan erikoistuneiden oppineiden heiniä. Ytimekkäitä kärjistyksiä rakastanut Egon Friedell taisi todeta, että samoin kuin oikein ymmärrettyä renessanssia ei tavata muualla kuin tre- ja quattrocenton Italiassa on myös romantiikka puhtaasti saksalainen ilmiö. Voi olla. Kärjistäen voitaneen sanoa, että tyypillisesti ranskalainen valistus sai vastapainokseen ja haastajakseen saksalaisen romantiikan.

Jo kauan on tosin tiedetty, että valistuksen ja romantiikan välinen ero ei ole likimainkaan niin selvä kuin useimmissa oppikirjoissa on tapana esittää. Jean-Jacques Rousseaun lukeminen valistuksen leiriin perustuu lähinnä kronologiaan, ehkä myös hänen äidinkieleensä. Kuitenkin Rousseaun kaikissa keskeisissä teemoissa on vahva romantiikkaa ennakoiva juonne. Myöskään 1800-luvun alun täysromantiikka ei seiso niin yksiselitteisesti poliittisen ”taantumuksen”, tai asiallisemmin sanottuna restauraation, taustalla kuin moni mielellään uskoo. Pidettäköön mielessä, että ranskalaisvastainen ylioppilasliikehdintä Saksassa oli omalla tavallaan vahvasti vallankumouksellista sekin. Romantiikan helmoissa syntyi moderni nationalismi, jonka luen yhdeksi totalitarismin muodoksi (vaikkakin niistä lievimmäksi).

Romantiikka ei ollut eikä ole terveessä mielessä konservatiivinen suuntaus. Romantiikan paljon mainostettu uskonnollisuuskin oli pitkälti epäaitoa ja sentimentaalista fiilistelyä. Erityisesti katolilaisten on syytä olla varuillaan romantiikan kanssa. On kohtuullista ja oikein tuntea epäluuloa 1700-luvun valistusta kohtaan, mutta sen vastustaminen romantiikan avulla on verratavissa Pirun karkottamiseen Belsebubilla. Yleisesti ottaen olen vahvasti sitä mieltä, että romantiikka kaikissa muodoissaan on myrkkyä.

Kuten totesin, romantiikan rajaaminen on vaikeata. Goethen Nuorta Wertheriä pidetään toisinaan eräänä romanttisen genren aloittajana. En ole tätä mieltä. Siitä on pitkä aika kuin luin Wertherin, mutta traagisen sankarin taitavasti kuvattu kipuilu lemmentuskansa kanssa ei hevin unohdu. Käsittääkseni kyseessä olikin avainromaani, jossa nuori Goethe kirjoitti itsensä vapaaksi onnettomasta rakkaudestaan.

Wertherin tarina on sinänsä universaali ja ajaton; nuori mies rakastuu saamatta vastakaikua ja epätoivoisena päätyy itsemurhaan. Ratkaisua voi ulkopuolisesta näkökulmasta pitää naurettavana ja ylimitoitettuna mutta ei sittenkään pohjaltaan epäterveenä. Sen sijaan varsinainen romantiikka on kauttaaltaan morbidia, sairasta ja perverssiä. Tämä tosiasia tulee selväksi kun verrataan Wertheriä Chateaubriandin luomaan Réneen, joka oli yksi ensimmäisiä romanttisia sankareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Yritän selventää asiaa seuraavassa. Katkelma on siivu eräästä toistaiseksi julkaisemattomasta tekstistäni. (Irrallaan yhteydestä reväistynä sen alaviitteet eivät paljoa kertoisi, joten olen poistanut ne. Mutta muuten en ole toimittanut tekstiä mitenkään.) Erityinen pointtini on yrittää alleviivavat sitä tosiasiaa, ettei romantiikalla ole mitään yhteistä klassisen kristinuskon kanssa. 



* * *

Kristillisyys varsinkin katolisessa muodossaan oli restauraation vuosina jälleen chic, ja monia näyttäviä kääntymyksiä tapahtui. Tämän muodikkaan uususkonnollisuuden ja samalla koko restauraation hengen tunnetuimpia kirjallisia esityksiä on Chateaubriandin Génie du christianisme (1802). Siitä tuli myyntimenestys jo Napoleonin aikana ja se jätti vahvan jälkensä varsinaisen restauraation vuosina vallalla olleeseen uskonnollisuuteen; on mahdollista että Chateaubriandin kirjan henki vaikutti tässä suhteessa pitkälle 1800-puoliväliin saakka ja sen ylikin. Millainen oli tuo henki? Se oli sanalla sanoen romanttinen.
    Génien julkilausuttu tarkoitus on osoittaa kristinuskon ylemmyys edellisinä vuosikymmeninä ihailtuun antiikin mytologiaan verrattuna. Mutta Chateaubriandin todistelu ei vetoa järkeen vaan tunteisiin ja jopa aisteihin. Teoksessa on itse asiassa aimo annos vanhaa rousseaulaista henkeä ja sen ajama kristillisyys on runollisen hämärärajaista ja sentimentaalista, mahdollisesti jopa kätketyn panteististä.
    Chateaubriand oli romanttinen etsijä, jonka mielenmaisemaa hallitsi ennui, pysyvä ikävä vailla parannuskeinoa. Ennui tuli muotiin jo rokokoon päivinä, mutta Chateaubriandin kohdalla on selvästi kyse tunteesta, joka muistuttaa pikemminkin saksalaisen romantiikan hellimää Sehnsucht-mentaliteettia. Sehnsucht on eräänlainen itse itseään ruokkiva kaipaus, jolla ei ole selvää kohdetta ja joka ei halua sellaista edes löytää. Sehnsucht-tunteen kanssa on sopusoinnussa se tosiasia, että Chateaubriand oli koko ikänsä koditon vaeltelija, Wandervogel, sanan sekä kirjaimellisessa että erityisesti kuvaannollisessa merkityksessä. Sanottu pätee myös Chateaubriandin uskonnollisiin näkemyksiin.
    Päällisin puolin tarkastellen Chateaubriandin suhde uskontoon muuttui vuosien myötä. Vielä 1797 ilmestyneessä Essai sur les révolutions –teoksessaan hän käytännössä tunnustautuu ateistiksi ja antiklerikaaliksi. Muistelmissaan Chateaubriand kuvaa Génien kirjoittamiseen johtanutta kääntymystään kristinuskoon varsin tunteikkaasti: ”Vakaumukseni kohosi sydämestä; itkin - ja uskoin” ([M]a conviction est sortie du cœur; j’ai pleuré et j’ai cru). Kääntymyksen aitoutta epäilivät jo monet Chateaubriandia vähänkään tuntevat aikalaiset . Nähdäkseni epäilykset ovat perusteltuja.
    Alun perin Génien yhteydessä julkaistun Renén nimihenkilö on kirjoittajansa poeettinen alter ego, olkoonkin että hän myöhemmin sanoutui hahmosta irti. René on periromanttinen sankari, yksi varhaisimpia lajissaan. Hän on täynnä mal de siècle –tunnetta. Renén uskonnollisuuskin on tämän sentimentin läpitunkemaa:

Hélas ! j’étais seul, seul sur la terre ! Une langueur secrète s’emparait de mon corps. Ce dégoût de la vie que j’avais ressenti dès mon enfance revenait avec une force nouvelle. Bientôt mon cœur ne fournit plus d’aliment à ma pensée, et je ne m’apercevais de mon existence que par un profond sentiment d’ennui.
Je luttai quelque temps contre mon mal, mais avec indifférence et sans avoir la ferme résolution de le vaincre. Enfin, ne pouvant trouver de remède à cette étrange blessure de mon cœur, qui n’était nulle part et qui était partout, je résolus de quitter la vi 
Prêtre du Très-Haut, qui m’entendez, pardonnez à un malheureux que le ciel avait presque privé de la        raison. J’étais plein de religion, et je raisonnais en impie ; mon cœur aimait Dieu, et mon esprit le méconnaissait ; ma conduite, mes discours, mes sentiments, mes pensées, n’étaient que contradiction, ténèbres, mensonges. Mais l’homme sait-il bien toujours ce qu’il veut, est-il toujours sûr de ce qu’il pense ?

(Voi! Olin ypöyksin maailmassa. Salainen tuska ahdisti sydäntäni. Tuo lapsuudestani saakka tuntemani inho koko elämää kohtaan kävi kimppuuni uudella voimalla. Sydämestäni ei noussut enää ainoatakaan ajatusta, ja pian pohjaton ikäväntunne oli kaikki mikä vielä osoitti minun elävän. / Toisinaan yritin taistella pahaa oloani vastaan, mutta taistelin välinpitämättömästi ja ilman aitoa voitontahtoa. Kun lopulta ymmärsin, että sydämeni outoon haavaan, joka ei sijainnut missään ja joka sijaitsi kaikkialla, ei ollut lääkettä, päätin lopettaa elämäni. / Oi, korkeimman Jumalan pappi, antakaa anteeksi onnettomalle, jonka kaitselmus on syössyt hulluuden rajoille! Olin täynnä uskontoa, mutta ajatukseni olivat jumalattomia; sydämeni rakasti Jumalaa, mutta henkeni ei häntä tuntenut; käytökseni, puheeni, tunteeni ja ajatukseni olivat täynnä ristiriitoja, pimeyttä ja valhetta. Mutta tietääkö ihminen aina mitä tahtoo ja ymmärtääkö hän aina omia ajatuksiaankaan? [käännös minun])


Aivan kertomuksen viime sivuilla Chateaubriand tosin antaa Renén kuulla kunniansa abbé Souëlin tälle pitämän, klassisen kristinuskon ideaaleja mukailevan, ankaran nuhdesaarnan muodossa. Vuosia myöhemmin Chateaubriand väitti myös katuvansa koko Renén kirjoittamista ja ilmaisi peräti halunsa tuhota koko teos, jos se vain olisi mahdollista. Kaikesta huolimatta hän näyttää sisimmässään pitäneen loppuun saakka kiinni nuoren Renén jokseenkin nihilistisestä credosta. Mikä tärkeintä, Renén sinänsä fiktiivisessä hahmossa ruumiillistuu jotakin hyvin olennaista aikakauden hengestä..
     Chateaubriandin usko näyttäisi olleen eräänlaista metauskontoa, hän siis uskoi pikemminkin uskontoon kuin sen kohteeseen. Tässä suhteessa Chateaubriand oli romantiikan aikakauden tyypillisistä tyypillisin edustaja, sillä jos jokin yhdistää niitä 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa vaikuttaneita eurooppalaisia, joita yleisesti pidetään romantikkoina, se on julkilausuttu vastenmielisyys ranskalaisen klassismin clartéta ja valistuksen selkeärajaista rationalismia kohtaan. Vierastettiin lukkoon löytyjä totuuksia jopa uskonnossa.
      Katolisuutta on tapana pitää romantiikalle omimpana kristillisyyden muotona, ja sitä Chateaubriandikin Génie-teoksessaan enimmäkseen ajattelee kristinuskosta puhuessaan. Romantikkojen tulkinta katolisuudesta oli kuitenkin varsin erikoinen. Käytännössä ihailtiin mystiikkaa ja ylevää liturgiaa mutta implisiittisesti tai eksplisiittisesti väheksyttiin dogmaa. Romantiikan uskonnollinen ajattelu siis oli sentimentaalista, jopa sensuaalista. Génie on tästä erinomainen esimerkki. Kirjassaan Chateaubriand käsittelee kristinuskoa ja sen hyvää tekevää vaikutusta mitä moninaisimmista näkökulmista mutta välttelee opillisia kysymyksiä ilmeisen tietoisesti. Minusta näyttää, että Génie on monessa suhteessa Rousseaun ”savoijilaisen apulaispapin” uskontunnustuksen jatko ja laajennus.
     Teoksessaan Émile eli kasvatuksesta (1762) Rousseau esitteli lukevalle yleisölle tämän ehkä osaksi todelliseen esikuvaan pohjautuvan pappinsa, jonka credo on samanaikaisesti sekä valistushenkisen ”järkevä” että tunnekylläinen ja äärimmäisen subjektiivinen. Apupapin usko on dogmitonta ”luonnollista uskontoa” ja hänen Jumalansa ”Korkein Olento”, josta ei voida paljoa tietää ja jonka omistamiseen millään kirkko- tai uskontokunnalla ei ole yksinoikeutta. Ranskan vallankumous tunnetusti omaksui nämä teemat melkein sellaisenaan. Mutta ne omaksui myös romantiikka, vaikkakin hieman toisenlaisin painotuksin.
     Génien kirjoittaja arvostaa Rousseaun korkealle ja pitää tätä positiivisena poikkeuksena kylmän järjen hallitsemien 1700-luvun filosofien joukossa. Erityisen merkityksellisenä nyt käsillä olevan aiheen kannalta pidän sitä, että Chateaubriand sisällytti teoksensa liitteisiin apupapin kaunopuheisen selostuksen siitä kuinka tämä viettää messua. Kuvauksesta tekee mielenkiintoisen se, että pappi, joka ei sydämessään usko dogmeihin, ilmoitukseen eikä ihmeisiin (siis ei kaikesta päätellen myöskään transsubstantiaatioon), viettää sakramenttia hartaasti ja tunteella, ikään kuin kaikesta huolimatta niihin uskoisi. Génie du christianisme –teosta vähänkään tarkemmin lukiessa ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että yllä kuvattu asenne vastasi myös Chateaubriandin omia sisimpiä tuntoja. Ja siitä, että nämä tunnot puolestaan vastasivat aikakauden henkeä, todistaa Génien valtava myyntimenestys.
     Juuri tiukka pitäytyminen perinteisiin muotoihin ilman perinteistä uskoa olikin nähdäkseni se, mikä romantiikan suosiman uskontulkinnan varsinaisesti erottaa klassisesta kristinuskosta. Useimpien romantikkojen kohdalla usko ei välttämättä ole kovin kaukana radikaalien vallankumouksellisten käsityksistä, olkoonkin että viimeksi mainitut yrittivät antaa ”luonnolliselle uskonnolle” myös radikaalisti uudet muodot, mikä kokeilu kyllä jäi lyhyeksi välivaiheeksi .
     Yhtä kaikki, valistukseen nojaavan vallankumouksen aatemaailma yhtäällä ja romantiikkaan tukeutuvan restauraation aatemaailma toisaalla eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ainakin yleistajuisissa historiantulkinnoissa on tapana asia esittää. Olennaista on nähdäkseni se, että klassisen kristinuskon alasajo alkoi juuri näinä vuosina. Romantikkojen takertumisessa uskon muotoihin on jotakin kouristuksenomaista ja epäaitoa.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Epäkorrekti Solzhenitsyn

Kun Solzhenitsyn kuoli loppukesällä 2008, olin Pariisissa. Tapahtuma uutisoitiin Ranskassa todella näyttävästi niin lehdissä kuin sähköisissäkin tiedotusvälineissä. Solzhenitsyn-teema hallitsi päiväkausia lehtien kulttuurisivuja ja useat tv-kanavat pistivät nopeasti ohjelmatietonsa uusiksi. Solzhenitsynin ystävää todella hemmoteltiin mielenkiintoisilla dokumenteilla ja vanhoilla haastatteluilla. Luonnollisesti myös kirjakaupat pistivät edesmenneen mestarin teoksia näyttävästi esille, ja minäkin sain tilaisuuden täydentää Solzhenitsyn-kokoelmaani muutamilla harvinaisuuksilla.

Juolahtihe siinä mieleeni, että onneksi satuin olemaan silloin juuri Ranskassa, todellisessa kulttuurimaassa. Olin nimittäin varma siitä, että Suomessa tapahtumaa hädin tuskin noteerattiin. Kun sitten myöhään syksyllä palasin kotimaahan ja aloin käydä läpi eteiseni lattialle kolmen kuukauden ajalta kasaantuneita lehtiä, aavistukseni osoittautui ainakin paperimedian osalta jokseenkin paikkansa pitäväksi. Suomalaiset eivät ole koskaan tajunneet Solzhenitsynistä tuon taivaallista.

 
Tämän päivän Hesarin kulttuurisivujen Sivuääniä-palstan toimittaja osoittaa lehdelle ominaista syvällistä kulttuurintuntemusta ja historiantajua kysymällä ”Mitä Solzhenitsyniä halutaan kunnioittaa?” Jutusta selviää, että Pariisi aikoo nimetä Solzhenitsynille aukion, samoin se että eräs pienempi ranskalaiskaupunki on näin jo tehnyt. Sen sijaan että toimittaja antaisi näille ranskalaisille kulttuuriteoille niiden ansaitseman kiitoksen, hän alkaa kitistä Solzhenitsynin poliittisten näkemysten epäkorrektisuudesta; kirjailijalla on kuulemma ”imago-ongelma”. Kuinka?

No, saamme tietää, että Solzhenitsyn ei ollut ainoastaan neuvostosysteemin ja ”läntisen elämäntavankin terävä kriitikko” vaan ”vanhemmiten myös hurmosmainen nationalisti ja antisemiitti” [korostus minun]. Jassoo. Voi päätellä, että arvon kulttuuritoimittaja joko ei ole lukenut Solzhenitsyniä tai sitten ei ole ymmärtänyt lukemastaan mitään. Solzhenitsynin väitetty antisemitismi on sinänsä vanha juttu lännen oikeinajattelevan intelligentsian parissa. Se on myös moneen kertaan osoitettu täysin virheelliseksi oletukseksi, joka perustuu kirjailijan tekstien tietoisen pahansuopaan tulkintaan. Aika pitkälle saman voi sanoa hänen nationalisminsa väitetystä "hurmosmaisuudesta". Siltä se tietysti voi vaikuttaa sellaisesta, joka lähtökohtaisesti suhtautuu vakaumukselliseen patriotismiin torjuvasti.   

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Yhdet kuninkaalliset häät (ja monet hautajaiset)

Länsinaapurissa valmistaudutaan kuninkaallisiin häihin. Tämä suuri mediaspektaakkeli lienee heilauttanut Ruotsissa monarkian suosiota hetkellisesti ylöspäin – ehkä viimeistä kertaa, sillä tämän instituution suosio on sielläkin tasaisesti laskenut. Ja totta kai myös Suomessa vouhkataan asiasta jonkinlaisen atavistisen kiihkon vallassa. Meillähän kuninkaallisten edesottamukset tunnetusti kiinnostavat erityisesti naisväkeä.

Oma mielipiteeni prinsessa Victorian ja hänen kuntosaliyrittäjäsulhonsa (mikä sen hemmon nimi nyt oli?) häiden herättämästä innostuksesta lienee tullut selväksi jo tuosta noista ensimmäisen kappaleen kärttyisistä riveistä. Monarkiat ovat nykyoloissa nolo vitsi. Ja sanon tämän miehenä, joka on kaikilta syvimmiltä vaistoiltaan monarkisti. Juuri siitä ihailusta ja kunnioituksesta, jota tunnen Euroopan vanhoja jo sammuneita kristillisiä monarkioita kohtaan, johtuu se inho, jota tunnen näitä nykyisiä naistenlehdille jutunaihetta tuottavia pellemonarkkeja kohtaan; tuleva Länsi-Göötanmaan herttua on siis – kuntosaliyrittäjä. Kuntosaliyrittäjä! Mutta eipä ole kyllä tarkemmin ajatellen morsiamenkaan tausta paljon kummempi.

Ancien régimen Ranskassa oli monen sortin aatelisia. Kaikkein alhaisimpaan kastiin kuuluvista käytettiin pilkallista nimitystä hobereau. Sana merkitsee ”nuolihaukkaa”, joka on jaloista petolinnuista pienin ja mitättömin. Useimmat ”nuolihaukat” eivät käytännössä olleet paljon muuta kuin ylimitoitetulla egolla varustettuja talonjusseja. Monet suvut ajautuivat aikaisemmin halveksittuihin vapaisiin ammatteihin kuten asianajajiksi. Yhteen tällaisista aateluuden rajamailla horjuvista lakimiessuvuista kuului myös palkkasoturi Jean-Baptiste Bernadotte. Hän oli sotilaallisesti kyvykäs mies ja hänestä tuli yksi Napoleonin marsalkoista. Vallananastaja Buonaparte jakoi rosvoamansa Euroopan hoveja ja tyhjentyneitä valtaistuimia sukulaisilleen ja suosikeilleen. Bernadottesta tuli ensin Ponte Corvon herttua ja sen jälkeen Ruotsin kuningas. Ruotsin laillinen hallitsija Kustaa IV Aadolf (myös meidän esi-isiemme kuningas, viimeinen sellainen) oli syrjäytetty vallankaappauksessa, lähinnä Napoleon-vastaisuutensa vuoksi (no, kieltämättä hänen mielenterveytensäkin jätti vähän toivomisen varaa…)

Bernadotte (hallitsijanimeltään muistaakseni Oskar I, en viitsi tarkistaa) oli kyllin viisas kääntääkseen Napoleonille nopeasti selkänsä. Näin hän sai vakiinnutettua valtaistuimensa ja perustettua kestävän dynastian. Mutta monessa suhteessa kunniaton oli siis tämän hallitsijasuvun alku. Ylipäätään on suurta symboliikkaa siinä, että Bernadottet nousivat kuninkaallisten rankiin Napoleonin vanavedessä. Ranskan vallankumous olisi ehkä voitu padota syntysijoilleen ilman tämän korsikalaisen kondottieerin rikollista neroutta. Napoleonin jäljiltä ei mikään ollut Euroopassa ennallaan, eivät myöskään monarkiat. Kuningashuoneet tosin näyttivät olevan voimissaan vielä täyden vuosisadan, mutta se oli jonkinlaista epätodellista varjoelämää, jolle ensimmäinen maailmansota ja uusien vallankumousten aalto pani lopullisesti pisteen.

Oikeastaan vain Britanniassa on näihin päiviin saakka kukoistanut järjestelmä, joka ansaitsee monarkian nimen. Britit ovat olleet oikeutetun ylpeitä omasta kuningashuoneestaan ja katsoneet pienempiä vielä jäljellä olevia hoveja yhtä oikeutetun halveksivasti. Mutta Britanniassakin tilanne on peruuttamattomasti muuttunut viimeistään prinsessa Dianan kuoleman jälkeen.

”Sydänten prinsessa” ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, ja hänen kieltämättä traagisesta kuolemastaan on jo kulunut sen verran aikaa, että rohjennee kutsua häntä aikojemme yliarvostetuimpiin kuuluvaksi julkisuuden hahmoksi. Dianan käytös vielä hänen elossa ollessaan teki Britannian monarkialle hirveätä vahinkoa. Hänen kuolemansa ei parantanut tilannetta. Vasta viime aikoina minulle on selvinnyt miten ankarassa paineessa kuningatar Elisabeth joutui noina päivinä toimimaan. Populistinen tabloidilehdistö syytti häntä ”kylmyydestä”; sellaiseksi arvokkuus ja pidättyvyys tunteiden osoittamisessa väistämättä tulkitaan kun eletään siinä sentimentaalisten ja lyhytjännitteisten infantiilien hallitsemassa maailmassa jota moderniksi demokratiaksi kutsutaan.

Hiljattain nähtiin Suomessakin BBC:n laatudraama Kuningatar, jossa Elisabethia näytteli upeasti Helen Mirren. Draama keskittyi suurelta osin juuri Dianan kuoleman ja hautajaisten päiviin. Jos Helen Mirrenin piirtämässä muotokuvassa oli edes puolet totta (ja aivan varmasti siinä oli paljon enemmän), kuningatar Elisabeth II kuuluu aikojemme suurimpiin valtionpäämiehiin; aikojemme suurin monarkki hän on itsestään selvästi. Ja luultavasti viimeinen lajissaan. Sillä juuri Dianan kuoleman ja hautajaisten aikaansaama hulabaloo osoittaa, kuinka huonosti monarkia ja populistinen demokratia sopivat yhteen jopa Britannian kaltaisessa maassa.

Aika on ajanut monarkioiden ohi, aivan kuten se on ajanut klassisen kristinuskon ohi. Se on sääli.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Ksenometriikkaa - Turkkilaiset ovat muukalaisia

Ranskan edellinen presidentti Jacques Chirac muistetaan monesta asiasta. Minä muistan hänen presidenttikautensa ennen muuta näistä:

Chirac oli se Ranskan presidentti joka pokkana käski puolalaisia ”pitämään suunsa kiinni” (se taire) kun nämä rohkenivat asettua poikkiteloin Ranskan kanssa. Samainen Chiracin Jaska kertoi tilaisuuden tullen myös mielellään mitä Baltian nuorten tasavaltojen rauhaan kuuluu ja asettui empimättä venäläisten puolelle kaikissa näiden ja balttien välisissä kiistoissa; edelleen Monsieur le President oli sitä mieltä, että Ranskan ja Turkin välillä vallitsee ”kohtalon yhteys” (communauté de destin) ja että Turkin EU-jäsenyyden vastustajat olivat vähintäänkin populistisia ksenofobeja ellei jotain pahempaakin (voiko toisaalta tuon pahempaa ollakaan?!)

Chiracia voisi ruotia moneltakin kannalta, mutta keskitytään tässä nyt yhteen asiaan, nimittäin hänen ksenofiliaansa. Edellä olen pohdiskellut länsimaisten kulttuurien itsevihaa ja sitä vastaavaa muukalaisihailua (ks. kirjoitus Mea culpa, mea maxima culpa,). Chiracissa olisi helppo nähdä melkein parodian asteelle laajennettu esimerkki länsimaisen intellektuellin sisimpään tehokkaasti ehdollistetusta vaatimuksesta aina ja kaikessa asettua toisen puolelle ja omia vastaan. Tämä ajatus kyllä kaatuu siihen, että Chirac puolusti joka käänteessä isänmaansa Ranskan etuja parhaan ymmärryksensä mukaan (eikä tällaisesta voi sinänsä ketään syyttää). Sen sijaan tapa, jolla hän kohteli vaikkapa puolalaisia yhtäältä ja turkkilaisia toisaalta, kertoo erehtymättömällä tarkkuudella siitä, että edelliset ovat eurooppalaisia (omia, meikäläisiä) ja että jälkimmäiset eivät sitä ole.

Vaikka kuinka hoetaan turkkilaisten olevan meikäläisiä ja että heidät pitäisi mitä pikimmin hyväksyä Unioniin (or else…!), turkkilaisten muukalaisuus ja vieraus ilmenee paljastavammin juuri siinä äärimmäisessä varovaisuudessa jolla heitä ja heidän mimoosanherkkiä kansallisia ja uskonnollisiakin tunteitaan länsimaisessa (poliittisesti korrektissa) julkisuudessa kohdellaan. Yksikään länsimainen johtaja ei missään tilanteessa rohkenisi sanoa Turkille, että tämä menetti hyvän ”tilaisuuden pitää päänsä kiinni” (une bonne occasion de se taire). Näin tylysti ei toiselle puhuta, ei sittenkään vaikka toinen (tässä tapauksessa Turkki) olisi moista ripitystä ansainnut. Näin voidaan puhua vain meikäläisille, oman perheen jäsenille. Kuten nyt vaikkapa puolalaisille.

Turkkilaiset ovat keskiaasialaislähtöisiä, islaminuskoisia muukalaisia. He eivät ole meikäläisiä eikä heistä sellaisia tule. Tämän faktan voi todistaa vielä yhdellä tavalla. Tiennette, että Bosporin salmessa olevaa ikivanhaa kaupunkia kutsutaan Istanbuliksi. Kaupungin oikea nimi on suomeksi kuitenkin Konstantinopoli. Tavallisesti sanotaan, että kaupungin nimi muutettiin 1920-luvulla. Ei muutettu. Tosiasiassa turkkilaiset valloittajat alkoivat kutsua Konstantinopolia Istanbuliksi heti sen porteille saavuttuaan; ”Istanbul” on yksinkertaisesti Konstantinopolin nimi turkiksi. Joskus 1920-luvulla Kemal Atatürkin nationalistit sitten alkoivat vaatia, että kaikkien muidenkin pitäisi alkaa käyttää Konstantinopolista sen turkkilaista nimeä. Ja voi: näin tapahtuikin.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan että turkkilaiset kutsuvat kaupunkia omalla kielellään; enhän minäkään ruotsia puhuessani vaadi keskustelukumppaniani sanomaan Ruotsin pääkaupunkia ”Tukholmaksi”; Stockholm sen kaupungin nimi ruotsiksi on. Samoin Saksan ja Ranskan rajalla on monia kaupunkeja, joiden nimet vaihtelevat rajan molemmin puolin. Mutta asianomaiset ymmärtävät tämän täysin, eikä kenenkään saksalaisen päähän juolahtaisi suuttua ranskalaisille siitä että nämä omalla kielellä puhuessaan viittaavat saksalaisten Aachenina tuntemaan kaupunkiin nimellä Aix-la-Chappelle.

Tuodaan kysymys lähemmäs omia rajojamme. Suomi menetti viime sodissa Karjalan. Siellä oli mm. ihana Terijoki kauniine hiekkarantoineen ja huviloineen. Venäjäksi Terijoen nimi on Zelenogorsk. Olkoon. Minä en kuulu Karjalanpalauttajiin enkä rajojensiirtelijöihin muutenkaan (myöskään ryssäviha ei ole minun juttuni, minä noin yleisesti ottaen pidän venäläisistä), mutta vähän ottaa aivoon, kun paikkakuntaan jolla on vakiintunut suomalainen nimi, viitataan suomalaisessakin kirjoittelussa joskus sen venäläisellä nimellä. Tällaista on ollut tapana kutsua suomettumiseksi.

Mutta Turkin suhteen koko Eurooppa näkyy olevan suomettunut. Jos turkkilaiset tahtovat kutsua Konstantinopolia Istanbuliksi, kutsukoot. Me muut kutsukaamme Konstantinopolia sen eurooppalaisella nimellä, siis Constantinople, Constaninopel, ja mitä näitä variantteja nyt onkaan. Jos turkkilaiset siitä vetävät herneen nenäänsä, vetäkööt.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Politika-julkaisu ja klassiset ideologiat

Olemme saamassa uuden verkkolehden nimeltä Politika. Hankkeen taustalla näkyy olevan Mitzner-niminen herra, joka ilmeisesti on myös vastaava päätoimittaja. Avustajina ainakin ensimmäisen numeron osalta on mielenkiintoista väkeä; silmiini osuivat mm. Timo Vihavaisen ja Sampo Terhon nimet. Pidän kovasti molempien teksteistä, viimeksi mainittua myös äänestin viime EU-vaaleissa. No, on siellä vähän ikävämpääkin väkeä, Markku Ruotsilan kaltainen monomaani esimerkiksi. Hän on eräs syy siihen, miksi olisin mieluummin anti- kuin proamerikkalainen, jos näiden kahden äärimmäisyysasenteen väliltä pitäisi valita; onneksi ei tarvitse.

Politika näkyy jo herättäneen jonkin verran hämmennystä verkkokeskustelussa. ”Enemmän oikealle kuin muualle” oman ilmoituksensa mukaan suuntautuva lehti hämmentää ”liberalismin” ja ”konservatismin” käsitteitä. Hyvä niin. Niitä sietääkin hämmentää.

Otetaan aluksi vaikka tuo ”liberalismi”. Sehän voi merkitä käytännössä kahta toiselleen täysin vastakkaista asiaa riippuen siitä keneltä kysyy. Uusliberalismi on vasurien kirosana kaikkialla; USA:n sydänmaiden punaniskat taas kiroavat ”itärannikon liberaalit” alimpaan helvettiin. On helppo nähdä, että arvoliberalismi on eri asia kuin klassinen taloudellinen liberalismi. Konservatismi ja liberalismi eivät ole toistensa vastakohtia vaan käytännössä enemmän tai vähemmän toisiinsa kietoutuneita länsimaisia perusaatteita.

Oliko Margaret Thatcher liberaali vai konservatiivi? Hän nousi Ison-Britannian pääministeriksi Conservative Partyn listoilta. Rautarouvan agendassa oli joitakin aspekteja, jotka klassinen konservatiivikin voisi hyväksyä, mutta yleisesti ottaen hän oli puhtaaksi viljelty 1800-liberaali, ei missään tapauksessa aito tory. En ole koskaan pitänyt Thatcherista, joka pisti Isänmaansa kansallisomaisuuden kylmästi myyntiin.

Sen sijaan pidän suuressa arvossa Edmund Burkea, jonka mittava Reflections on the Revolution in France (n. 1790) oli ensimmäinen kunnollinen aikalaistulkinta siitä, mitä todella tapahtui vallankumouksen riepottelemassa Ranskassa. Burke näki vallankumouksen todellisen olemuksen ennen kuin oikeastaan kukaan muu; vielä 1790 Englannissa oltiin ihastuneita siitä, että ”vapaus” ja ”edistys” olivat vihdoinkin saapuneet takapajuiseen Ranskaankin. Burke oli mentaalisessa mielessä konservatiivi ja osasi jo vallankumouksellisten ensimmäistä julistuksista nähdä, mitä tuleman piti.

Mutta kaikesta huolimatta Burke oli – whig. Whig-puoluetta on perustellusti pidetty tulevan liberaalipuoleen (jonka paikan Britannian sisäpolitiikassa sittemmin otti Labour) edeltäjänä. Toryja vastaan Burke toimi monessa yhteydessä. Silti häntä pidetään yhtenä modernin konservatismin perustajista.

Kuinka lieneekin, huomaamme että nämä ovat hyvin monimutkaisia kysymyksiä. Politika-julkaisu saattaa tuoda tilanteeseen selvyyttä. Vaikka tuskinpa tuo. (Tuskinpa julkaisu edes elää kovin kauaa…)

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Mea culpa, mea maxima culpa!

Viimeisintä Gaza-jupakkaa en viitsi ryhtyä yksityiskohtaisemmin kommentoimaan. Sen sijaan tämä hulabaloo on herättänyt muutamia yleisemmän tasoisia ajatuksia.

On aivan ilmeistä, että Israelin kansainvälisessä uutisoinnissa saama kritiikki on ollut kohtuuttoman kovaa, mutta niinhän se aina. Sionistit (niin juutalaiset kuin muut) kernaasti pistävät tämän ylikriittisyyden antisemitismin piikkiin. Tuollainen puhe on joko vainoharhaista pötyä tai kyynistä ja tietoista yritystä manipuloida omantunnonaran länsimaisen yleisön mieliä.

Ei Israel ole länsimaisten intellektuellien hampaissa siksi, että se on juutalainen valtio, vaan siksi että se on kaikessa oleellisessa länsimainen valtio. Israel toisin sanoen tunnistetaan omaan sivilisatoriseen perheeseen kuuluvaksi samalla tavoin kuin aikoinaan koettiin buurien hallitsema Etelä-Afrikka ja sammalla tavoin kuin edelleen koetaan Amerikan Yhdysvallat. Näitä valtioita kohtaan tunnettu rabies theologorum on ennen muuta länsimaisen elämänmuodon kritiikkiä, mikä on viimeistään Voltairesta lähtien ollut intellektuellin velvollisuus numero yksi. Vierasta, toista, kohtaan ollaan sitten sitäkin ymmärtäväisempiä.

Kulttuurinen itsekritiikki, omien vikojen armoton ruotiminen ja lakkaamaton mea culpa, on länsimaisen sivilisaation ainutlaatuinen ominaispiirre. Se on aivan selvästi kristinuskon perintöä, oltiin siitä tietoisia tai ei. Saksan monikymmenvuotinen katumuksenteko toisen maailmansodan synneistä itse asiassa noudattaa melko tarkasti ripin kaavaa. Kirkollisessa ripissä eli parannuksen sakramentissa on kolme osaa, nimittäin sydämen katumus (compunctio cordis), suun tunnustus (confessio oralis) ja hyvitysteko (satisfactio operis). Kaikki nämä ovat nähtävissä myös Saksan tapauksessa, ja maa onkin yleisesti ottaen saanut absoluutionsa (synninpäästön). Ja hyvä niin.

Saksaa kannattaa verrata Japaniin, joka myös oli toisen maailmansodan ”pahoja poikia”. Keisarillisen armeijan sotarikokset ovatkin kiistattomia ja lukuisia. Mutta entä katumus? Vielä mitä! Siinä missä Saksa on pukeutunut säkkiin ja tuhkaan japanilaiset ovat kunnioittaneet rikollisiaan palvomalla näiden muistoa temppeleissään. Olisivatko ne kaksi atomipommia syynä siihen, että jos Japani ylipäätään muistelee sotaa, se muistaa sitä oman uhriutensa kautta? Mutta yhtä hyvin saksalaiset voisivat viitata Hampuriin, Dresdeniin ja muihin terroripommitusten kohteeksi joutuneisiin kaupunkeihinsa yrittäen mitätöidä näillä oman syyllisyytensä. Näin ovat kuitenkin Saksassa menetelleet vain pienet äärioikeiston ryhmät.

Todellisena syynä Saksan ja Japanin tahoillaan harjoittamien menneisyyspolitiikkojen erilaisuuteen on siinä, että Nousevan Auringon valtakunta ei kuulu länsimaisen kulttuurin piiriin ja siten siltä puuttuu katumuksen perinne. Länsimaisissa yhteiskunnissa ensi sijaisena sosiaalistamisen välineenä on kristinuskon vaikutuksesta toiminut syyllistäminen. Japanissa (kuten muuallakin Itä-Aasiassa) samaa tehtävää on hoitanut kasvojen menetyksestä seuraava häpeä; ei ihmekään että tv:n erilaisten nolaamisohjelmien perusformaatti on lähtökohdiltaan yhtä japanilainen kuin karaoke.

Minä en näe syyllistämisessä ja syyllisyydentunteessa yksilötasolla mitään ongelmaa. Olen kristitty, tiedän olevani syyllinen ja jatkuvassa parannuksen teon tarpeessa. On hengellisesti terveellistä pitää itseään pyhän Paavalin tapaan ”syntisistä ensimmäisenä” (vaikkei se objektiivisesti ajatellen olisikaan totta). Mutta jos sama periaate nostetaan kollektiiviselle, ehkä peräti kansainvälisen politiikan tasolle, saattaa tulla ongelmia. Ja aivan varmasti tulee ongelmia silloin, jos vastapuolella on sellainen valtio tai muu yhteisö jolla ei ole pienintäkään halua katsoa peiliin ja miettiä omia syntejään.

Eurooppa on tällä hetkellä hitaan mutta varman islamilaisen invaasion kohteena. Mikä tahansa muu sivilisaatio olisi ajat sitten ryhtynyt asianmukaisiin toimiin. Mutta ne toimet ovat sellaisia, ettei kristillistaustainen – vaikka pitkälti maallistunutkin – sivilisaatio voi niitä edes ajatella. Islamilaisella maahantunkeutujalla ei ole itsekritiikkiä eikä moraalisia epäilyksiä omasta arvostaan. Ei ole ainoatakaan sellaista lännen ja islamin välistä konfliktitilannetta, jossa viimeksi mainittu osapuoli olisi valmis tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti. Täten se viime kädessä voittaa aina.

Niin että kusessa ollaan.

Pari uutista

Suosikkiministerini Tuija Brax on sitä mieltä, että äänioikeusikärajan voisi ainakin kunnallisvaaleissa laskea kuuteentoista vuoteen. Aivan "kylmiltään" Brax ei päästäisi 16-kesäisiä uurnille vaan antaisi näille ensin "demokratiaopetusta". Kuinkahan tämä tulisi ymmärtää? Onko aikomus opettaa teineille valtio-opin ja politilogian alkeita tai Suomen valtiosääntöä vai mitä? Voitte olla varmat siitä, että Braxilla on mielessään lähinnä poliittinen korrektiuskasvatus; nuorison keskuudessa nimittäin esiintyy hälyttävän paljon muukalaisvastaisuutta yms. väärinajattelua.

Itse olen sitä mieltä, että äänioikeusikärajaa saisi nostaa jonnekin tuonne 25 ikävuoden tienoille... 

*  *  *

Asiasta toiseen. Kuten kaikki tiedätte, Halla-aho on tänään ollut juttunsa kanssa Hovissa. Valtamedian raportointi asiasta on ollut odotetun kaltaista. Typeryydellään loisti MTV3:n melkein reaalikaikainen verkkouutisointi, jossa toimittaja meni lähes henkilökohtaisuuksiin; vihaisen palautteen takia uutista kyllä siivottiin melko pian. 

-"Kiinan suuri muuri on ainoa ihmisluomus, jonka voi havaita Kuusta paljaalla silmällä";
-"Homoja on kymmenen prosenttia väestöstä";
-"Täysissä taisteluvarusteissaan keskiaikainen ritari painoi niin paljon, että hänet piti nostaa hevosen selkään vintturilla".

Siinä muutama esimerkki väitteistä, joiden virheellisyyden luulisi jokaisen tajuavan mutta jotka kaikesta huolimatta elävät omaa elämäänsä eri yhteyksissä.
     Nyt alkaa näyttää siltä, että tähän sarjaan voidaan lisätä seuraava virke:
-"Jussi Halla-aho on faktana sanonut, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen ovat somalien geneettinen erityispiirre."
    No, jos tätä nyt ei voikaan niin sanoakseni deduktiivisesti havaita epätodeksi, olisi ainakin erittäin helposti tarkistettavissa, onko Halla-aho todella sanonut näin. Mutta se on turha toivo.   

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Degrowth-liike rantautuu Suomeen

Tämän päivän Hesarin taloussivuilla oli juttu Suomeenkin rantautuneesta degrowth-liikkeestä; samasta aiheesta puhuttiin illan pääuutislähetyksessä. Degrowth on – ut ex nomen apparet - perinteisen talouskasvuajattelun haastava ideologia, joka ei siis tyydy nollakasvuun vaan vaatii suorastaan kasvulukujen kääntämistä miinusmerkkisiksi. Liikkeen perimmäiset motiivit ovat selvästi vihertäviä, vaikka mitään kiilusilmäisiä penttilinkoloita tai unabombereita joukkoon ei näyttäisi kuuluvankaan.

Mitä konservatiivin pitäisi tästä ajatella? Monet meilläkin mieltänevät ”konservatiivit” ahneiksi, rajoittamattoman yksityisomistuksen kannattajiksi ja citymaastureilla kaahaaviksi öykkärimäisiksi ilmastoskeptikoiksi. Käsitys ei välttämättä olekaan väärä; varsinkaan jos se perustetaan USA:n poliittiseen kenttään. Siellähän ”konservatiiveista” käyvät (onneksi sentään varustettuna selventävällä neo-etuliitteellä) Paul Wolfowitzin kaltaiset maailmanvalloittajat tai Rush Limbaughn kaltaiset räyhäävät plebeiji-demagogit. Amerikkalaiset ovat juuriltaan vallankumouksellinen kansakunta eikä Yhdysvalloissa oikeita klassisia konservatiiveja käytännössä olekaan (joku Patrick C. Buchanan on ehkä nähtävä virkistävänä poikkeuksena tästä säännöstä ja hänkin vain joiltakin osin); siksi degrowth-ideologia nähtäneen siellä radikaalivasemmistolaiseksi ja epäamerikkalaiseksi.

Mutta väittäisin, että traditionaalisen eurooppalaisen konservatismin näkökulmasta kyseessä ei ole lainkaan hassumpi juttu. Degrowth-ajattelun voi nähdä kuuluvaan samaan kategoriaan vaikkapa slow food –liikkeen kanssa, joka tavoittelee elämänlaatua muualta kuin määrästä ja tehokkuudesta. Itse asiassa klassisen taloustieteen keskeisiin käsitteisiin kuuluva marginaalihyötyteoria osoittaa melko selvästi, että aineellisen vaurauden ja ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin välisellä, sinänsä todellisella, korrelaatiolla on rajansa. En viitsi ryhtyä virittelemään tähän käyriä joilla asia oppikirjoissa poikkeuksetta kuvataan. Sen sijaan havainnollistan teoriaa hyvin arkisella ja nyt ajankohtaisellakin esimerkillä.

Ajatelkaa, että kesäkuumalla mielenne alkaa äkkiä tehdä jäätelöä. Tyydytätte mielitekonne ja ostatte tuutin. Se maksaa sanokaamme yksinkertaisuuden vuoksi yhden euron. Se maistuu todella hyvälle ja on ehdottomasti hintansa väärti. Ostatte toisen samanlaisen, joka tietysti maksaa saman verran. Sekin on hyvää, mutta jostain kumman syystä ei aivan yhtä hyvää kuin ensimmäinen. Otatte vielä kolmannen, ja kas kummaa, se ei enää maita juuri nimeksikään. Jos ostaisitte neljännen, teitä luultavasti alkaisi etoa, ja viisaasti jätättekin jäätelönsyönnin siltä päivältä.

Epäilemättä ymmärrätte kuvion. Ensimmäisen tuutin tuottama marginaalihyöty, siis kustannuksen ja hyödyn vastaavuus, oli suuri; seuraavissa tuuteissa kustannus pysyy samana, mutta hyöty (nautinto) pienenee pienenemistään ja lopulta kääntyy negatiiviseksi. Myös monet kvalitatiiviset tapaustutkimukset vahvistavat sen itse asiassa jo maalaisjärjelle selvän asian, että tietyn säädyllisen aineellisen elintason saavuttamisen jälkeen ihmisen subjektiivinen onnen tunne ei enää kasva, vaikka vaurautta kertyisikin aina vain lisää.

Amerikkalaisessa kulttuurissa on vuosisatojen ajan isketty yhtäläisyysmerkit onnen ja omaisuuden välille. Fortune on mielenkiintoinen englanninkielen sana. Nykyään se merkitsee paitsi omaisuutta myös ”onnea” merkityksessä ”hyvä tuuri”. Varhemmin se on kuitenkin merkinnyt myös onnellisuutta. USA:n itsenäisyysjulistuksessa on kaikkien tuntema muotoilu, jonka mukaan rapakon takaiset serkkumme pitävät peräti ”itsestään selvänä” sitä "totuutta", että jokaisella on ”oikeus onnen tavoitteluun”. Itsenäisyysjulistuksen varhaisissa versioissa ilmaisu kuului englanninkielellä ”pursuit of fortune”. Ilmeisesti se alkoi vaikuttaa liian karkean materialistiselta ja muutettiin muotoon ”pursuit of happiness”. Joka tapauksessa omaisuuden lakkaamaton kasvattaminen ymmärretään Amerikassa edelleen ihmisen myötäsyntyiseksi oikeudeksi ja siksi globaaliakin talouskasvua pidetään siellä normaalina ja tavoiteltavana. ”Konservatiiveilla” ja ”liberaaleilla” ei tässä liene merkittävää eroa.

Mutta me emme onneksi ole amerikkalaisia. Degrowth-liikkeen vihertävää sävyä on turha konservatiivinkaan säikkyä. Eurooppalaisesta, kristillis-konservatiivisesta näkökulmasta on todella perusteltua kysyä, onko jokaisella oltava oikeus esimerkiksi omaan autoon? Tai tietokoneeseen? Tai edes kännykkään? Onko hirveäkin ihmisoikeusrikos, jos kaikki (tai edes useimmat) eivät pääse matkustamaan kerran vuodessa Etelään? Degrowth-aatteelle pitää toivoa menestystä. Mutta on eri asia, kuinka realistisia liikkeen tavoitteet loppujen lopuksi ovat. Epäilen, ettei väkeä saada vapaaehtoisesti luopumaan yhdestäkään saavutetusta edusta. Ainakaan demokratian vallitessa.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Suomi on Euroopan tulevaisuus

Perjantain Hesarista poimittua:

”Suomi on jättäytynyt EU:n avioeroja koskevan yhteistyön ulkopuolelle. Oikeusministeri Tuija Braxin (vihr) mukaan Suomi jäi pois 14 maan yhteistyöryhmästä, koska ei halua joutua noudattamaan suomalaiselle kulttuurille vieraita piirteitä avioerotapauksissa.
EU:n oikeusministerit sopivat yhteistyöryhmän muodostamisesta perjantaina kokouksessaan Luxemburgissa.
Braxin mukaan yhteistyö olisi saattanut pakottaa suomalaiset oikeusistuimet siirtymään vuosikymmeniä ajassa taaksepäin.
"Oikeusistuimissa olisi saatettu joutua kuulemaan todistajia ja arvioimaan, kenen syy oli, että avioliitto hajosi. Suomessa tällaisesta on luovuttu jo kymmeniä vuosia sitten", Brax sanoi STT:lle.
Myös muut pohjoismaat jäivät samoista syistä yhteistyön ulkopuolelle.
Suomi on perinteisesti ollut innolla mukana kaikessa EU-yhteistyössä. Braxin mukaan avioeroyhteistyöstä poisjättäytyminen ei merkitse muutosta Suomen EU-politiikassa, sillä kyseessä on hyvin poikkeuksellinen asia.” [korostus Michelange]

Tässä minua ei ensi sijassa kiinnosta Braxin ilmaisema mieletön avioeroliberalismi; siinähän ei ole mitään yllättävää. Sen sijaan olen jossain määrin ällistynyt ministerin ilmaiseman edistysmielisyyden äärimmäisestä, joskin ilmeisesti tiedostamattomasta, omahyväisyydestä. Tällainen ”me olemme maailman valo” –messianismi on perinteisesti ollut ruotsalaisten heiniä. Muu Eurooppa on siis ”vuosikymmeniä” ajasta jäljessä, Suomi on nyt astunut muiden Pohjoismaiden rinnalle näyttämään tietä koko maailmalle…

torstai 3. kesäkuuta 2010

Mummot

Babushka Antonovan karkotuspäätöstä sitten lykättiin. Eveline-rouva puolestaan on saanut turvaa jonkun vantaalaisen kirkon tiloista nyttemmin Suomen evl.-kirkkoonkin omaksutun sanctuaire-periaatteen nojalla. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Näiden mummojen tapaus riipaisee sydäntä. Riipaisee ajatella, että vanhat, sairaat ihmiset lähetetään pakolla kauas läheisistään. Se riipaisee minua siitä huolimatta, että sama asia näkyy riipaisevan myös tarjahalosia ja muita inhoamiani vasemmistolaisia maailmanhalaajia. Elämässä asiat ovat harvoin mustavalkoisia.

Jotenkin Eveline Fadayelin tuleva kohtalo arveluttaa eniten. Irina Antonova tosin on pyörätuolipotilas, mutta Venäjä on silti suhteellisen vakaa ja turvallinen maa. Samaa ei voi sanoa Egyptistä, varsinkaan rouva Fadayelin tapauksessa. Eveline Fadayel on näet kopti, siis kristitty. Ehkä noin kuusimiljoonainen (tarkkaa dataa ei ole saatavissa) koptiväestö on aikoinaan elellyt suhteellisen rauhallista joskin tietysti alistettua elämää dhimmi-statuksensa turvin. Kaikkialla Lähi-idässä tilanne on viime vuosina kuitenkin muuttunut vanhojen kristittyjen vähemmistöjen kannalta radikaalisti huonompaan suuntaan. Egypti ei ole poikkeus. Kopteja vastaan on tehty lukuisia kuolonuhrejakin vaatineita hyökkäyksiä eikä mikään viittaa siihen että tilanne näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa helpottuisi; todennäköisemmältä näyttää tilanteen paheneminen.

Pitäisikö mummojen jääminen maahan mahdollistaa lakimuutoksella? Ei missään nimessä! Voisin tukea ajatusta vain jos olisi mahdollista räätälöidä lakia niin, että se rajaisi ulkopuolelleen erään nimeltä mainitsemattoman seemiläisen, monoteistisen, ei-juutalaisen ja ei-kristillisen maailmanuskonnon kannattajien keskuudessa yleiset suurperheet. Mutta tietenkään näin ei voi menetellä. Erilaiset perheenyhdistämiskikkailut tuovat meille jo nykyisessä tilanteessa jos jonkinlaista ”lähisukulaista” eräästä nimeltä mainitsemattomasta Afrikan sarven maasta. Sekä Antonova että Fadayel käsittääkseni tulisivat Suomessa toimeen työssäkäyvien omaistensa tuella eivätkä siis mainittavasti rasittaisi suomalaista hyvinvointivaltiota. Samaa ei voi sanoa siitä väestöstä, jota mahdollisen lakimuutoksen myötä alkaisi virrata tänne entisten elättien lisäksi.

Ergo: valitan mummokullat, valitan vilpittömästi ja ilman mitään kyynistä ivailua, mutta teidän on lähdettävä.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Ensimmäinen kirjaus.


Minä olen siitä omituinen maahanmuuttokriittinen ja anti-islamilainen kristillis-konservatiivi, että en varsinaisesti rakasta Israeliakaan. Useamman kuin yhden muuten arvostamani nettikirjoittelijan blogin syrjässä komeilee "Proud friend of Israel" -tagi; tällä sivustolla ette tule moista näkemään.

Mitä tulee Lähi-idän Israel-Palestiina -ikuisuuskiistaan olen ehdottoman puolueeton ja inhoan ennakkoluulottomasti ja tasapuolisesti kiistan kumpaakin osapuolta. Tunneperäisestä inhosta huolimatta toki voin tietyssä mielessä ymmärtää sekä sionistien että palestiinalaisten kantoja.

En ole holokaustinkieltäjä enkä mielestäni sen vähättelijäkään (vaikka en pidäkään sitä minään pahuuden absoluuttisena mittatikkuna enkä edes mitenkään ainutlaatuisena rikoksena muuten kuin murhakoneiston ennen näkemättömän tehokkuuden osalta). Juutalaisten näkökulmasta oli kyseessä oli tietenkin katastrofi vailla vertaa, eikä tarvitse ihemetellä sitä, että he halusivat luoda olosuhteet, joissa vastaava ei enää voisi toistua. Paras keino siihen on oma valtio, ja holokaustin myötä sionistien sinänsä vanha agenda tuli toteuttamiskelpoiseksi. Aikaisemmin sionistit olivat olleet juutalaistenkin joukossa marginaali-ilmilö. Yhtä kaikki, juutalaiset saivat valtionsa ja sille kansainvälisen tunnustuksen. Isrealilla on oikeus olemassaoloon.

Ymmärrän kyllä palestiinalaisiakin, sillä heidän näkökulmastaan on kyseessä aivan selvä anastus. Miksi heidän pitäisi maksaa kansallissosialistien rikoksista? Ei luulisi olevan kovin vaikeata asettua heidän asemaansa yksinkertaisesti muutettavat muuttamalla.

Ymmärrän siis kiistan kumpaakin osapuolta vaikka en heistä erityisemmin pidäkään. Sen sijaan en kertakaikkiaan voi sietää näiden riitapukareiden länsimaisia ystäviä. Palestiinalaishuiviset vasemmistoaktivistit ovat joko tietoisia terroristien tukijoita tai hölmöjä myötäjuoksijoita. Juuri tätä joukkoa oli ilmeisesti tuon "Gaza-flotillan" laivoissakin. Onko Henning Mankell fellow-traveller vai terrorismin ihailija? En tiedä, vasuri-intellektuelli hän on joka tapauksessa, ja sellaisena tietenkin pro-palestiinalainen, viis siitä millaiset verenhimoiset kurkunleikkaajat Palestiinalaisalueilla ovat vallassa.


Mutta kristittyjä sionistejamme en sulata senkään vertaa. On käsittämätöntä, että niistä piireistä löytyy varauksetonta tukea esimerkiksi Länsirannan laittomille (siis kaikille) juutalaissiirtokunnille. Länsirannan arabeista huomattava osa on perinteisesti ollut kristittyjä. Nyt heidän lukumääränsä alkaa olla prosenttiluokkaa. Nämä ikivanhat kristilliset yhteisöt jauhautuvat tomuksi sionistisen vasaran ja ääri-islamilaisen alasimen välissä. Lännestä löytyy juutalaislobbyja ja jos jonkinlaista Palestiinan ystävyysseuraa, mutta kuka ottaisi erityiseksi sydämenasiakseen nimenomaan palestiinan kristityt? Eivät ainakaan kristityt sionistit; palestiinan kristityt kun eivät taida olla niitä "uudestisyntyneitä"...