keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Hyvää joulua!



"Kauneimmat joululaulut" ovat taas hiljattain vetäneet suomalaisiakin kirkkoja täyteen. Makuasioista ei voi kiistellä. Ei siis kiistellä siitäkään, mille laululle kuuluu kaikkien aikojen kauneimman joululaulun titteli, tottakai  se kuuluu tälle! Oheisen videon tuubiin pistänyt henkilö tosin näkyy tehneen pienen sijamuotovirheen tuossa laulun nimessä, oikeasti se on tietenkin Adeste fideles. Yhtä kaikki, laulun myötä hyvää joulua! Minä keskityn nyt nuhakuumeen sairastamiseen ja toivon toipuvani jouluyön messuun mennessä jotakuinkin säädylliseen kuntoon.

Transparenssi, aikamme epäjumala

Australian pusikoissa kasvaneen maailmanparantaja-anarkisti Julian Assangen ulkonäkö antoi minulle ensivaikutelman narsistisesta primadonnasta. Vaikutelma on osoittautunut todenmukaiseksi. 

Mitä lienee tapahtunut Assangen Ruotsin vierailun aikana, en tiedä. Mihinkään CIA:n salaliittoon en usko mutta en välttämättä suoranaiseen raiskaukseenkaan. Todennäköisimmältä tuntuu se, että Assange on käyttäytynyt naisseurassa törkeästi ja tavalla, joka tulee sen verran lähelle ahdistelua, että naiset ovat nähneet siinä tilaisuuden rahastukseen. Mutta kuinka lieneekin näiden syytteiden totuudenmukaisuuden kanssa, varmaa on, että Assangen WikiLeaksin toiminta on ehdottoman tuomittavaa, täysin vastuutonta. 

Mamukriittisen liikehdinnän libertaarisiivessä moni näkyy olevan odotetun ihastunut Assangesta. Joku ehdotti Hommafoorumissa enemmän kuin puoliksi vakavissaan, että Suomen pitäisi myöntää oikein turvapaikka tälle "läpinäkyvyyden" ja sananvapauden ritarille. Järkevämpää settiä on luettavissa vaikkapa <Rioufolin> blogissa. Tuossa parin viikon takaisessa bloggauksessaan R. näkee Assangen petaamassa "transparenssin tyranniassa" totalitarismin elementtejä. Jokseenkin samoilla linjoilla on myös <Dalrymple>

***
Luen parasta aikaa Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissaa (Il Gattopardo). Kirjan sisilialaisista sielunmaisemista ja Assange-kohusta tulee mieleeni, että omertà ei loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi juttu. Ainakaan se ei ole niin paha asia kuin mitä meillä, lähinnä huonojen mafiaelokuvien vaikutuksesta, yksiulotteisesti ja tendenssimäisesti ymmärretään. Kunniakkaan vaikenemisen merkityksestä voisi joskus puhua enemmänkin, mutta nyt ei jaksa, kuume painaa päälle.         

tiistai 21. joulukuuta 2010

Mutkan kautta pakkoruotsista - historiallisia paralleeleja

Puolalaista Wilnon kaupunkia 1920-luvun alussa. Nykyisin kaupungin nimi on Vilnius ja 
se on Liettuan pääkaupunki. Kuvan ottamishetkellä kaupungissa ei liettuaa juuri kuullut. 


Kannanpa tässä minäkin korteni kekoon käynnissä olevaan keskusteluun ns. pakkoruotsista. Lähestyn aihetta tapani mukaan melkoisen mutkan kautta. Tulkoon kuitenkin heti alussa sanotuksi, että olen ruotsin vapaaehtoiseksi muuttamisen kannalla, vaikkakin hyvin, hyvin pitkin hampain. ”Pakkoruotsin” poistaminen nyt vain näyttää nykyisessä tilanteessa pienimmän pahan vaihtoehdolta, mutta silti toivon mahdollisimman monen suomenkielisen koululaisen jatkossa valitsevan ruotsin kielen vapaaehtoisestikin.

Ja sitten siihen mutkaan. Se vie meidät Liettuaan, eli maahan jota suomalaiset ilmeisesti tuntevat kaikista naapurimaistaan huonoiten.

***

Lähinnä runoilijana meritoitunut vuoden 1980 kirjallisuuden nobelisti Czesław Miłosz kirjoitti myös hyvää proosaa. Oma suosikkini on Kirsti Sirasteen suomentama Issan laakso (Dolina Issy, 1955). Se on vahvasti omaelämäkerrallinen nuoren pojan kasvukertomus 1900-luvun alun Liettuassa.

Miłosz kuului Liettuan puolankieliseen pienaateliin. Tästä joukosta on tullut lukuisia Puolan historian merkkihenkilöitä, sellaisia kuin - vain muutamia mainitakseni - Tadeusz Kościusko, Adam Mickiewicz (jolle Miłosz oli melko läheistä sukuakin) ja Józef Piłsudski. He kaikki olivat säädyltään siis alhaisaatelia (szlachta) sekä toimenkuvaltaan jonkinlaisia vapaustaistelijan, kansallisromanttisen runoilijan ja valtiomiehen risteytymiä. Ja mikä tärkeintä, kaikki he pitivät itseään sekä liettualaisina että puolalaisina. Se, kumpi puoli heidän identiteetissään korostui, riippui tilanteesta. Ollessaan Puolan (hyvänsuopana) diktaattorina Piłsudski melko usein menetti malttinsa ministeriensä kanssa ja saattoi silloin tiuskia, että ”te puolalaiset ette ymmärrä valtion asioista mitään, meidän liettualaisten täytyy hoitaa kaikki”. Puolan kansalliseepos, Mickiewiczin Pań Tadeusz, alkaa sanoilla ”Oi Liettua, synnyinmaamme…”

Puolan kansalliselle identiteetille Liettualla (johon tulee lukea myös nykyinen Valko-Venäjä) on siis ollut korvaamattoman suuri rooli. Äkkiseltään voisi tulla mieleen verrata tätä suhdetta rajantakaisen Karjalan merkitykseen Suomen identiteetin kehitykselle, mutta tämä vertauskohta ei kanna pitkälle. Paljon osuvampaa on verrata Puolan ja Liettuan keskinäisiä kohtaloita Ruotsin ja Suomen väliseen historialliseen yhteyteen. Itse asiassa paralleelit ovat suorastaan ilmeisiä, ja niihin on kiinnitetty huomiota sekä suomenruotsalaisella että puolanliettualaisella puolella (suomensuomalaisista, ruotsinruotsalaisista, liettuanliettualaisista ja puolanpuolalaisista en tiedä). Miłoszin mainitussa romaanissa sen pieni päähenkilö joutuu vasten tahtoaankin törmäämään identiteettiongelmiin, ja niiden tiimoilta kirjan kaikkitietävä kertoja tarkastelee liettuanpuolalaisten asemaa eri puolilta, ja ainakin kerran nostetaan eksplisiittisesti esiin suomenruotsalaisten vastaava asema Suomessa. Vilkaistaan Issan laakso –romaania hieman tarkemmin.     

***

Miłoszin kirjallinen alter ego Tomasz Surkont viettää idyllistä lapsuuttaan 1900-luvun alkupuolella Liettuan syvällä maaseudulla isovanhempiensa kanssa näiden vaatimattomassa herraskartanossa. Hänen sukunsa äidinkieli on lukemattomien sukupolvien ajan ollut puola, mutta hänen juurensa ovat kiistattoman liettualaiset; tosin Tomasz ei pikkupoikana uhraa ajatustakaan koko identiteettikysymykselle eikä taida olla siitä tietoinenkaan. Hän on sujuvan kaksikielinen ja vaihtaa kieltä lähes huomaamatta aina keskustelukumppanin mukaan. Hänen pieneen ystävä- ja tuttavapiiriinsä kuuluu sekä puolan- että liettuankielistä väkeä.

Kun kansallisuuskysymys I maailmansodan ja keisarikuntien hajoamisen seurauksena lopulta väistämättä nousee esiin ja kärjistyy, Tomasz vaistomaisesti kieltäytyy samaistumasta yksipuolisesti sen enempää puolalaisiin kuin liettualaisiinkaan. Sekä puolalainen ylimielisyys, jota edustaa varsinkin Tomaszin Misia-mummi, että liettualaisten kaunaisen antipuolalainen nationalismi, joka henkilöityy erityisesti herravihassaan fanaattisen opettaja Jozef Czarnyn hahmossa, ovat pojan näkökulmasta yhtä luotaantyöntäviä.   

Czarnyssa Miłosz piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alkupuolen välieurooppalaisesta pienvaltionationalistista; hyvin vähäisin muutoksin hänen kaltaisensa tyypin voisi sijoittaa myös saman ajan suomalaiseen Suomeen. Czarny oli kohtalaisen älykäs mutta itseoppinut mies:

Hän asui veljensä luona ja auttoi tätä viljelemään maata mutta harrasti samalla mitä moninaisimpia asioita. Hän sai jostakin kirjoja, kuivatti kasveja sanomalehtien välissä [--] kirjoitti ihmisten puolesta kirjeitä ja puhui politiikkaa. Hän oli aikanaan istunut vankilassa politiikkansa vuoksi ja työskennellyt monessa kaupungissa mutta ei silti pukeutunut kaupunkilaisittain vaan käytti kirjailtuja paitoja talonpoikaisuutensa merkiksi. Hän kuului heimoon jonka aikamme kronikoitsijat ovat ristineet nationalisteiksi, eli hän halusi palvella Nimen kunniaa. Ja siinä olikin hänen pulmansa, hänen surujensa syy. Sillä tärkein hänelle oli tietysti Liettua, mutta Tomaszille hänen oli opetettava ennen muuta puolaa. Surkontit olivat hänestä pettureita pitäessään itseään puolalaisina, sillä liettualaisempaa nimeä oli vaikea löytää.

Vuosisadan takainen liettualainen kielinationalismi erosi samanaikaisesta suomalaisesta vastineestaan ainakin sikäli, että edelliseen ei sisältynyt ”rodullisia” antipatioita. Jopa Czarnyn kaltainen autodidakti on selvillä siitä, että liettuanpuolalaisten suuri enemmistö ei polveutunut muukalaisista valloittajista vaan omasta väestä joka oli vaihtanut kieltä.

Mutta myös Misia-mummin puolalainen vastanationalismi on yhtä hölmöä:

Mummi oli perin tyytymätön [Czarnyn Tomaszille antamiin] tunteihin ja veljeilyyn ”tolvanoiden” kanssa, hän ei hyväksynyt liettualaisten olemassaoloa vaikka hänen oma valokuvansa olisi kelvannut kirjaan malliksi Liettuaa vuosisatoja asuttaneista ihmisistä. [--] Tomasz ei moisia [--] jännitystiloja ymmärtänyt, ymmärrettyäänkin hän piti niitä poikkeusilmiöinä. Jos hän olisi tavannut pienen Irlannissa elävän englantilaisen tai Suomessa asuvan ruotsalaisen, hän olisi keksinyt paljon samankaltaisuuksia [--].

Myös 1800-luvun suomalaisissa kieliriidoissa monen kiihkeän svekomaanin pintaa raaputtamalla olisi saattanut helposti löytää hyvinkin "turaanilaisia" piirteitä. Irlannin englantilaisten rinnastaminen on niin ikään osuvaa. Taisi olla Wellington, joka tultuaan kohdelluksi irlantilaisena huomautti happamasti, että "ei tarvitse olla hevonen vaikka olisikin sattunut syntymään tallissa"... 

***

Itse en ole ruotsinkielinen, mutta pelkkä ajatuskin siitä että ruotsinkieli katoaisi Suomesta saa voimaan pahoin. Ruotsinkieli on yhtä oleellinen osa historiallista suomalaisuutta kuin puola on liettualaisuutta. Olen toisaalla tehnyt tiettäväksi mielipiteeni, jonka mukaan Suomeen kuuluu kristillisyys niin oleellisena osana, että jos se katoaa, ei Suomi ole enää Suomi. Sama pätee jossain määrin myös ruotsinkieleen. 

Niistä uusista aitosuomalaisista, hurri- ja herravihan sokaisemista kämyistä, joita mesoaa eri puolella internettiä mm. pakkoruotsia vastaan, huomattavan moni näkyy olevan myös uusateisti, ellei peräti Lallin nimeen vannova uuspakana; he siis viljelevät harhaisen anakronistista historiannäkemystä jostakin muinoin muka olemassa olleesta itsenäisestä ja pakanallisesta Suomesta, jonka ruotsalaiset "valloittivat" ja "pakkokäännyttivät" kristinuskoon. Oi voi, kokonaista tuhat vuotta on sorron yötä pian kestänyt mutta jo koittaa uusi huomen...  

Pakkoruotsin poistaminen saattaa kaikesta huolimatta olla realistisin vaihtoehto, sillä valitettavan paljon on niitä, joilla ei kerta kaikkiaan riitä motivaatio sen opiskeluun. Usein kuulee sanottavan, että ruotsin pakollisuudesta luopuminen vapauttaisi aikaa ja energiaa jonkin suuren maailmankielen opiskeluun. Varmistuttakoon, että jos tai kun ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sen tilalle tulee joku vapaaehtoisesti valittava kieli; sietämätön olisi tilanne, jossa äidinkielen lisäksi ei osattaisi muuta kuin kehnoa englantia. Itäsuomalaisten osoittama kiinnostus venäjää kohtaan on rohkaiseva signaali – edellyttäen että kiinnostus on aito. 

tiistai 14. joulukuuta 2010

Nomen est omen - Identiteettipolitiikkaa

Hommaforumissa on osio nimeltä Standardiargumentteja. Siinä setvitään monikulttuurisuusintoilijoiden väsyneimpiä argumentteja avosydämisen maahanmuuton puolesta, vaikkapa sellaisia kuin ”onhan meiltäkin muutettu [sotalapseksi Ruotsiin jne.]”.

Ranskalaisilla mokuttajilla on omat argumenttinsa. Epäiltäessä muslimiväestön kykyä assimiloitua ranskalaiseen kulttuuriin saadaan helposti vastaukseksi viittaus varhaisempiin siirtolaisryhmiin, joiden sopeutumiskyky on myös aikanaan herättänyt epäilyä mutta joiden myöhemmät sukupolvet ovat osoittaneet epäilyt aiheettomiksi. Tässä ajatellaan erityisesti puolalaisia (1800–1900 –lukujen vaihde), italialaisia (1900-luvun alku) ja portugalilaisia (1950- ja -60 –luvut). Nämä ryhmät ovatkin sopeutuneet suuremitta ongelmitta, ja varsinkin portugalilaisista moni on kovalla työllä vaurastuttuaan myös palannut synnyinmaahansa.

Mikä tässä argumentissa mättää? Monikin asia. Muslimisiirtolaisten ensimmäinen aalto tuli suunnilleen yhtä aikaa tai vain hieman myöhemmin kuin portugalilaiset. Silti näiden kahden ryhmän assimilaatioasteesta ei voi puhua samana päivänäkään. Myönnettäköön, että muslimeja on selvästi enemmän kuin portugalilaisia koskaan, ja siten on suurempi todennäköisyys täysislamilaisten enklaavien syntymiseen, ikään kuin valtioiksi valtiossa. Asian kvantitatiivinen ulottuvuus on kuitenkin toissijainen. Kyse on siitä yksinkertaisesta vaikkakin poliittisesti epäkorrektista faktasta, että muslimit nimenomaan muslimeina ovat kristittyihin portugalilaisiin nähden sekä kyvyttömämpiä että haluttomampia sopeutumaan kulttuuriin, joka on juuriltaan (ellei enää käytännöiltään) kristillinen. Tämän tosiasian voisi vahvistaa monellakin objektiivisella indikaattorilla. Ajatellaanpa vaikka sellaista asiaa kuin ihmisten nimet.

Erityisesti etunimi kertoo paljon kantajansa identiteetistä. Kuvitelkaa olevanne vaikkapa syntyperäinen ruotsalainen. Isänmaahanne on kohdistunut useiden vuosisatojen ajan tasainen maahanmuuttovirta. Maanmiehinänne tallustelee mm. henkilöitä nimeltä Ramsay, Guillou ja Pohjanen. Kaikki ovat selvästi ei-ruotsalaisia sukunimiä, mutta jos näiden henkilöiden ristimännimet ovat normiruotsalaisia – kuten ne käytännössä jokaisella vähintään toisen polven siirtolaiselle noissa yllämainituissa tapauksissa ovat – tuskin koette suuria vaikeuksia pitää heitä maanmiehinänne. Sen sijaan joku Taimur Abdulwahab saattaa jo tuottaa hieman ongelmia, myönsitte sitä julkisesti tai ette. No, tämä Tukholman pommimies oli ensimmäisen polven maahanmuuttaja, muualla syntynyt, joten hän ei kelpaa esimerkiksi. Mutta ikävä kyllä muslimien kohdalla sattuu olemaan niin, että toisen, kolmannen, neljännen ja nähtävästi vielä kymmenennen polven siirtolaiset sitkeästi pitäytyvät muukalaiseen nimikäytäntöönsä. Tämä nimiasia saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta se kertoo paljon muslimien halusta sulautua.

Palataan Ranskaan. Otetaan Pariisin puhelinluettelo. Portugalilaiset vierastyöläiset siis tulivat Ranskaan suunnilleen yhtä aikaa kuin maghrebilaisten muslimien ensimmäinen aalto. Katsotaan portugalilaisten sukunimien kohdalta millaisia etunimiä löytyy. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen sukunimi Oliveira. Avataan asianmukainen sivu. Sieltähän niitä löytyy, Oliveiroja. On mm. Adriana ja Abel, jotka kumpikin ovat yleiskristillisiä nimiä, vaikka aavistuksen verran harvinaisia noin nykyranskalaisesta näkökulmasta. Ainoa A-kirjaimen kohdalta löytämäni kiistatta oudonniminen Oliveira on Acyr, mihin nimeen törmäänkin tässä muistaakseni ensimmäistä kertaa. Sen sijaan kaikki muut nimet ovat tuttuja ja turvallisia, taustaltaan yleiseurooppalaisia ja kirjoitusasultaan umpiranskalaisia, sellaisia kuin Adélaïde, Adèle ja Alain. Nämä Oliveirat ovat kaikesta päätelleen assimiloituneet Ranskaan hyvin.

Vilkaistaan myös puolalaisia sukunimiä. Kowalski on hyvin yleinen nimi, ja heitä löytyy mm. etunimillä Alexandra, Alexandre, Andréa, Birgit, Catherine, Cécile ja niin edespäin. Täytyy plärätä melko kauan ennen kuin tulee vastaan kiistatta epäranskalainen etunimi ja se on Lev. Mutta myös Lev on eurooppalainen nimi, tarkemmin sanoen itäslaavilainen variantti nimestä Leo(n), joten tämän nimen kantaja lienee venäläinen tai ukrainalainen. Joka tapauksessa ilman pienintäkään epäilystä Pariisin Kowalskien valtaenemmistö on läpikotaisin ranskalaistunut.

Ja sitten ne muslimit. Otetaan esille yleisin musliminimi, joka toimii paitsi etu- myös sukunimenä. Avaamme katalogin kohdalta Mohammed. Mohammedeja löytyy mm. tämän nimisinä: Abdul Kala, Amr, Azharulz, Bahezuddin, Basith Alam, ja sitä rataa, loputtomiin. Silmiin ei ainakaan kursorisella selaamisella osu ainoatakaan nimeä, jota kukaan muu kuin aivopestyin monikulttuurisuusintoilija voisi pitää ranskalaisena.                
      
Taimur Abdulwahhab kuulemma oli vaikuttanut hyvin assimiloituneelta. Ruotsin kieltäkin kuuluu puhuneen ihan mukavasti. Jassoo. Muistatteko viiden vuoden takaiset Lontoon metro- ja bussi-iskut? Niiden tekijäthän olivat Britanniassa syntyneitä ja päällisin puolin erittäin hyvin assimiloituneita; Brittejä järkyttikin erityisesti jihadistien itsemurhaviesteiltä kuuluva harvinaisen puhdas birminghamilaismurre. Mutta mitkä olivatkaan näiden poikien nimet?

maanantai 13. joulukuuta 2010

Järjestys ja epäjärjestys, osa II


Universumia, kuten kaikkia suljettuja järjestelmiä, tunnetusti hallitsee kiihtyvä entropia eli taipumus kohti aina vain suurempaa epäjärjestystä. Kaikesta huolimatta alkuperäisen järjestyksen merkit ovat selvästi nähtävissä. Kaikki suuret sivilisaatiot ovat olleet siitä tietoisia ja pyrkineet myös antamaan tietoisuudelleen taiteellisia ilmaisuja. Ajasta ja paikasta riippumatta havaittava huomattava samankaltaisuus kaikissa aidosti korkeakulttuurisissa taidepyrkimyksissä on eräs merkki järjestyksen ikuisuudesta ja universaalisuudesta. Tätä aihetta on monipuolisesti ja asiantuntevasti käsitellyt Kari Rydman omassa <blogissaan>.   

Sellaiset ihmissilmää miellyttävät mittasuhdesäännöt kuin vaikkapa kultainen leikkaus ilmaantuvat aitoihin taideteoksiin lähes vaistomaisesti, vaikka taiteilija olisi joka suhteissa itseoppinut eikä olisi koskaan tällaisista ”leikkauksista” kuullutkaan. Siellä, missä kokeellisuuden tai ennakkoluulottomuuden nimissä tyrkytetään taiteena silkkaa kaaosta ja kakofoniaa, on kyse joko lahjattomuuden kätkemisestä humpuukiin tai jostain vielä paljon pahemmasta. Mitä jälkimmäiseen vaihtoehtoon tulee, ajattelen lähinnä sitä enemmän tai vähemmän tietoista ja tarkoituksellista hyökkäystä normaaliutta vastaan, joka leimaa suurta osaa - joskaan ei kaikkea - avantgardismia. Ns. postmodernismin kohdalla ei enää tarvita varauksia, se on läpikotaisin turmeltunutta.

C. S. Lewisin Ransom-trilogian viimeinen osa That Hideous Strength käsittelee kaunokirjallisesti samaa teemaa kuin hänen esseistinen puheenvuoronsa The Abolition of Man, johon olen edellä viitannut (ks. bloggaus ”Ei mitään rajaa, eli ihmisen lakkauttaminen”). Romaanissa joukko ”edistyksellisiä” yhteiskuntatieteilijöitä ponnistelee kohti uutta ihmistä pyrkien hävittämään synnynnäisen järjestyksentajun rippeetkin. Erityisen puhutteleva on kohtaus, jossa ryhmän jäseneksi pyrkivä mies joutuu osana eräänlaista initaatioseremoniaa astumaan huoneeseen, jonka kaikki mittasuhteet on tietoisesti vääristelty; tarkoitus on tietenkin "puhdistaa" adeptin mieli normaaliuden illuusiosta osoittamalla kaiken suhteellisuus. Todellisuuden dekonstruktio tässä on kyseessä, vaikka termiä ei tietysti eksplisiittisesti käytetäkään. Todellisuus, totuudesta puhumattakaan, on pelkkä sovinnainen ennakkoluulo. Anything goes, olisi Feyerabend asian ilmaissut.    

Lewisin piirtämä kuva 20. vuosisadan kulttuurivallankumouksesta olisi ilman kristillisen toivon ulottuvuutta varsin lohduton mutta hyvin totuudenmukainen. Vallankumous alkoi kuitenkin aiemmin. Esteettisessä mielessä syyttävä sormi osoittaa erityisesti 1800-luvun alun romantiikkaan, joka kaikessa hämäryydessään ja epämääräisyydessäänkin on vallankumouksellinen eikä suinkaan traditionaalinen suuntaus. Epäjärjestys kaikkinensa kiehtoi romantikkoja ja he taisivatkin olla eurooppalaisen kulttuurin valtavirrassa ensimmäisiä, jotka ohjelmallisesti käänsivät selkänsä klassisille selkeyden ihanteille. Tiedostamaton, hallitsematon ja kaoottinen tulivat romantikkojen mukana pysyvästi salonkikelpoiseksi osaksi kulttuuriamme. Henkilökohtaisesti minua sapettaa romantikoissa eniten heidän jälkimaineensa syvähenkisinä kristittyinä. Sitä he eivät olleet. Parhaimmissakin tapauksissa he olivat panteisteja, pahimmillaan yksinkertaisesti satanisteja. Useimmat romantikot eivät edes yrittäneet esiintyä oikeaoppisina, mutta nekin jotka ehkä yrittivät tunsivat epäilyttävää viehtymystä yöhön ja usvaan. Heidän kristinuskossaan on surkean degeneroitunut leima, ja heidän jäljiltään tämä leima istuu valitettavan sitkeästi.  

Ensimmäisessä kappaleessa esitin, että tietoisuutta universaalista järjestyksestä esiintyy kaikkialla. Se saa eri kulttuureissa hieman toisistaan poikkeavia muotoja. Ranskalaisen hengen panos universaaliin järjestyksen kaipuuseen saa loisteliaimman ilmaisunsa clarté-ideaalissa. Sanahan tarkoittaa selkeyttä, selvyyttä, toki myös kirkkautta. Erityisesti 1600-luku oli clartén kulta-aikaa, mutta se on hallinnut gallialaista mielenmaisemaa meidän päiviimme saakka. Myös ranskalainen uskonnollisuus on parhaimmillaan clartén sävyttämää. Jean Racine (1639–1699) oli grand sièclen ranskalaisen klassismin suuria runoilijoita. Racine tunnetaan ennen kaikkea komealla klassisella aleksandriinilla sepitetyistä tragedioistaan mutta hän oli myös erinomainen lyyrikko. Ja suurenmoinen, selväjärkinen kristitty. Ajattelin yrittää suomentaa Racinen lyriikkaa, mutta se on toivoton yritys ja luovuin siitä suosiolla. Pistän kuitenkin tähän loppuun ranskantaitoisten iloksi näytteen clartén läpäisemästä 1600-luvun kristillisyydestä.          


Samedi, à Laudes


L'aurore brillante et vermeille
Prépare le chemin au soleil qui la suit;
Tout rit aux premiers traits du jour qui se réveille
Retirez-vous, démons, qui volez dans la nuit.

Fuyez, songes, troupe menteuse,
Dangereux ennemis par la nuit enfantés,
Et que fuie avec vous la mémoire honteuse
Des objets qu'à nos sens vous avez présentés.

Chantons l'auteur de la lumière,
Jusqu'au jour où son ordre a marqué notre fin,
Et qu'en le bénissant notre aurore dernière
Se perdre en un midi sans soir et sans matin.

Gloire à toi, Trinité profonde,
Père, Fils, Esprit saint: qu'on t'adore toujours,
Tant que l'astre des temps éclairera le monde,
Et quand les siècles même auront fini leurs cours !

perjantai 10. joulukuuta 2010

Järjestys ja epäjärjestys, osa I



Mitä on synti? Laittomuutta, vastaa apostoli ja evankelista Johannes (1 Joh. 3: 4). Tämän kylmän juridiselta kalskahtavan määritelmän vastapainoksi kirkossa on aina viljelty myös sielunhoidollisesti lohdullisempia, etten sanoisi terapeuttisempia definitioita. Erityisesti kristillisessä Idässä on syntiä pidetty lähinnä sielun sairautena. Edellisessä tapauksessa Jumala nähdään ennen muuta tuomarina, jälkimmäisessä enemmän lääkärinä.

Mutta tietenkin juridinen ja terapeuttinen lähtökohta ovat molemmat yhtä oikeita ja itse asiassa ne täydentävät toinen toisiaan siten, että ihanteellisessa tilassa niiden välillä vallitsee täydellinen tasapaino. Käytännössä kuitenkin vaaka yleensä heilahtaa hieman liikaa jompaankumpaan suuntaan. Myöhäiskeskiajan kirkossa juridinen näkökulma syntiin oli kiistatta liian vahva. Suurin osa tuon ajan paaveistakin oli koulutukseltaan juristeja. (Kyseisen ammattikunnan edustajien pesiytymisen minkään toimialan kärkipaikoille pitäisi panna hälytyskellot soimaan…) Nykyään vaaka on heilahtanut toiseen laitaan ja terapeuttinen näkökulma vallitsee melkein kaikkialla. Jumalallisen vihan ulottuvuus on kadonnut monien kristittyjen näköpiiristä. Antinomismi ei kuitenkaan ole yhtään legalismia terveempi näkökanta syntiin.

Tasapainon löytyminen voi helpottua, jos jatketaan synti-käsitteen purkamista edelleen. Sekä laittomuus että sairaus ovat siis tietty näkökulma ongelmaan, ne eivät kumpikaan itsessään ole tyhjentäviä määreitä. Kysymme siis, mistä perimmältään on kysymys yhtäältä laittomuudessa ja toisaalta sairaudessa? Vastaus ei ole vaikea. Laittomuus on tietenkin epäjärjestystä juridisessa mielessä, sairaus puolestaan on epäjärjestystä orgaanisessa mielessä. Synti on siis syvimmältä olemukseltaan juuri epäjärjestystä. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”, mutta me olemme kaikki enemmän tai vähemmän epäjärjestyksessä, kukin omalla tavallamme. Emme tosin ole niin epäjärjestyksessä, ettemme olisi ainakin hämärästi selvillä myös järjestyksestä. Epäjärjestyksen näkeminen järjestyksenä, sairauden näkeminen terveytenä, rikoksen näkeminen oikeamielisyytenä jne. edellyttää tietoista silmien sulkemista totuudelta.  

***  

Idän muinaisten erämaakilvoittelijoiden sielunhoidollisessa kielenkäytössä oli keskeinen sija käsitteellä ”järjestyksen vastaiset himot”. ”Himosta” tullee nykylukijalle ensimmäisenä mieleen koko joukko seksuaalisia tai muuten lihallisia mielitekoja. Tämä on kuitenkin yksipuolinen tulkinta, sillä kreikankielen ”pathos” (lat. ”passio”) viittaa mihin tahansa ulkopäin tulevaan yllykkeeseen joka suistaa sielun epäjärjestyksen tilaan. Myös viha ja ylpeys ovat tässä mielessä ”himoja” ja juuri nämä itse asiassa askarruttivatkin vanhoja kilvoittelijoita eniten. Lihan syntien merkitystä ei klassisessa kristinuskossa ole mitenkään ylikorostettu, vaikka toisenlaista usein kuulee väitettävän.

Nyt kovasti tapetilla oleva homoseksuaalisuus on objektiivista epäjärjestystä. Niin ovat toki myös uskottomuus heteroseksuaalisessa avioliitossa, esiaviollinen seksi, masturbaatio ja muut sellaiset, eikä ole syytä pitää homoutta näitä muita kovin paljon pahempana syntinä. Mutta homous on näistä ainoa, jota nyt vaaditaan oikein kirkossa siunattavaksi. Jos klassiseen moraaliteologiaan sitoutuneet kristityt vaikuttavat olevan pakkomielteen omaisen homofobian vallassa, se johtuu vain siitä että nykykulttuuri on itse homofolian vallassa; älköön syytettäkö peiliä jos naama on vino. Yritettäessä kiistää homoseksuaalisen käytöksen järjestyksen vastainen luonne tosiasiassa väitetään kieroa suoraksi ja mustaa valkoiseksi. Paljon puhutun ”heteronormin” rikkominen on yksi räikeimpiä esimerkkejä postmodernista anything goes –asenteesta. Pohjalla on pyrkimys kulttuurin yleiseen rapauttamiseen, dekonstruktioon.

***       

Yleisen epäjärjestyksen ja synnin välinen suhde ei ole nykyisin kovinkaan populaari teema. Vaikka huono käytös, huolimaton pukeutuminen, julkea hierarkioista piittaamattomuus, epäsointuinen ”musiikki” jne. eivät ehkä sinänsä olekaan syntiä, ne ovat sille kuitenkin läheistä sukua. Täysin tietoiseksi synnin ja epäjärjestyksen liitto tulee niiden intellektuellien hahmoissa, jotka häpeämättä julistavat olevansa ajattelijoina kiinnostuneita nimenomaan kaaoksesta, rikoksesta, pimeydestä, hulluudesta. Ja tätä lajiahan meillä riittää: Nietzsche, Bergson, Sartre, Genet, Bataille, Foucault… Eikö olekin niin, että juuri näiden filosofien kaoottisuus on se joka lukevaa yleisöä heissä kiehtoo? Epäjärjestyksen julistamisessa tavoiteltavaksi on epäsovinnaista ja rohkeata, jotakin ihqun kapinallista suorastaan.     

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Ei mitään rajaa, eli Ihmisen lakkauttaminen

Hommaforumissa on lyhyeksi jäänyt ketjunnysä nimeltä <Miksi ihmiset saavat liikkua vapaasti mutta tavara ei?>. En mene ko. ketjun topiikkiin enkä sisältöön tässä sen tarkemmin, toteanpa vain, että sen otsikossa tiivistyy hyvin liberalismin olemus: arvoliberaali on närkästynyt kun ihmiset eivät saa linnun lailla tulla ja mennä niin kuin tahtovat ja talousliberaalia sapettaa kun rahan ja tavaran liikkeitä säännellään. Minä puolestani ihmettelen, miksi sen enempää finanssien kuin ihmistenkään pitäisi saada liikkua vapaasti?  

Minä pidän rajoista, sekä fyysisistä että moraalisista rajoista. Tämä siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että rajat nimensä mukaisesti rajoittavat elämistämme ja olemistamme, syvimmiltään ne rajoittavat vapauttamme. Ja sitähän sietääkin rajoittaa. Se, mikä varsinaisesti erottaa meidät impulssiensa ja aistillisten mielihalujensa ohjailemista eläimistä, on juuri kykymme rajoittaa, hillitä, kahlita ja säännellä omaa olemistamme, olla tekemättä kaikkea, minkä voisimme tehdä, olla toteuttamatta jokaista mielitekoa. Ihanteena on tietenkin itserajoitus, mutta koska meitä sittenkin niin usein hallitsee eläimellinen vimma ”itsetyydytykseen” (termin mahdollisimman laajassa merkityksessä), tarvitaan myös ulkoa päin asetettuja rajoja.    

Joitakin lajitovereita kaikenlaiset rajat, rajoitukset, säännöt siis kovasti ahdistavat. Pahimmillaan kyse näyttää olevan kypsymättömistä, leikkikehänsä kaltereille kiukuttelevista lapsista. Sellaisia on tietysti ollut aina, mutta tuskin koskaan sitten Rooman valtakunnan loistonpäivien heihin suhtaudutaan niin ymmärtäväisesti. Kaikenlaisista rajoista piittaamattomuus onkin modernismin sisin olemus. Mutta rajat ovat ihmisen parhaaksi, myös moraaliset ja eettiset rajat joihin tässä varsinaisesti keskitytäänkin.

***

Rajoja rikkovista tieteellisistä innovaatioista intoilevat tiedemiehet ovat välillä pohtivinaan keksintöjensä eettisiä seurauksia. Mutta riippumatta siitä, miten vilpittömiä he tietoisella tasolla ovat, tämä ”pohdiskelu” on silti silkkaa silmänpalvontaa. Sillä kuka on koskaan kuullut tiedemiehestä, joka olisi vapaaehtoisesti rajoittanut omaa luovuuttaan?

Tri. Faustus... korjaan, Michio Kaku
Lyhyen ajan sisällä on Ylen kanavilla näytetty pariinkin otteeseen kolmiosainen tiededokumentti, joka käsittelee lähitulevaisuudessa koettavia suuria luonnontieteellisiä läpimurtoja. Sarjan juonsi hilpeästi hymyilevä mielipuolinen nero nimeltä tri. Michio Kaku. Tämä amerikanjapanilainen fyysikko tunnetaan paitsi rajoja rikkovasta tutkimuksestaan mm. supersäieteorian parissa myös melkein Isaac Asimovin veroisena tieteen popularisoijana. Seurasin kummallakin kerralla sarjan kaikki osat jokseenkin masokistisin tuntein, puoliksi lumoutuneena, puoliksi pahoinvoivana. Tekijöiden ja haastateltujen asiantuntijoiden hillityn pinnan alla oli helposti aistittavissa hurmiota aivan käsillämme olevasta mahtavasta läpimurrosta ja sen mahdollistamasta uljaasta uudesta maailmasta. Siinä missä ohjelman tekijät näkevät Ihmisyyden täydellistymisen minä en voi nähdä mitään muuta kuin painajaisen. Jotakin tällaista aavisteli C.S. Lewis melkein seitsemänkymmentä vuotta sitten kirjassa The Abolition of Man; juuri siihen tämä rajojen rikkominen päätyy, ”ihmisen lakkauttamiseen”.

Tri. Kakun japanilaiset juuret näkyvät hänen hilpeässä amoralismissaan. Japanilaisten edistyneisyyttä mm. bioteknisessä ja tekoälytutkimuksessa on selitetty sillä, että he shintolaisina ovat vapaita perinteisesti kristittyjen kansakuntien potemasta Frankenstein-kompleksista. Varmaan näin. Sillä tuskinpa missään muualla tiedemies saattaisi tyynesti ja kenenkään asiaa paheksumatta rakentaa ihmisenmuotoisen robotin, jolla on hänen oman teini-ikäisen tyttärensä piirteet. 

Mutta takaisin tuohon sarjaan ja Michio Kakuun. Sarjan viimeisessä osassa keskityttiin kuoleman ja vanhenemisen voittamiseen. Ratkaisu tähänkin "ongelmaan" näyttäisi olevan pian käsillä. Kaku oli vakavasti pohtivinaan eliniän radikaalin pidentämisen etiikkaa, mutta jakson ja koko sarjan viimeinen repliikki paljasti näiden fundeerausten arvon. Kaku esitti retorisen kysymyksen: valitsisiko hän, Michio Kaku, vuosisatojen tai -tuhansien mittaisen elämän, jos se tulisi mahdolliseksi? Iänikuinen hymy buddhannaamallaan Kaku oli hetken aikaa miettivinään mutta sanoi sitten täysin odotetusti: "No, tottakai valitsisin."

Kaikkien organismien solut rappeutuvat ja lopulta kuolevat. Eri lajeilla rappeutumisen vauhti vaihtelee suuresti. Ihmisen kohdalla noin sata vuotta on ehdoton yläraja. Ja se raja on hyvä, kuten Jumalan piirtämät rajat poikkeuksetta ovat. Sitä rajaa ei pitäisi ylittää vaikka se osoittautuisi mahdolliseksikin. Jokaisen ateistinkin luulisi ymmärtävän, miksi ei.              

***
Paratiisissa oli yksi puu, jonka hedelmien syöminen oli kiellettyä. Mutta tietenkin siitä puusta syötiin. Käärme oli pelkkä tekosyy, sillä kiellettyä hedelmää syötiin yksinkertaisesti siksi, että sitä voitiin syödä.

Atomipommi oli mahdollista rakentaa, siksi se myös rakennettiin; kun se oli rakennettu, sitä oli mahdollista käyttää ja siksi sitä myös käytettiin. Oppenheimerin ja parin muun Los Alamosin ydinfyysikon myöhään herännyt omantunnonarkuus oli yhtä tyhjän kanssa. 

Ihmisen eliniän rajoja on mahdollista venyttää satoihin tai tuhansiin vuosiin, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ihmisen kloonaaminen on mahdollista, siksi näin tullaan myös tekemään (ellei ole jo tehty…).

Ihmisen geeniperimää on mahdollista manipuloida rajattomasti, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ihmisen ja koneen välistä rajaa on mahdollista hämärtää ja ehkä häivyttää se kokonaan, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ja niin edespäin. Kunnes ihmisestä on jäljellä muisto vain. 

maanantai 22. marraskuuta 2010

Onko paavi liian varovainen islamin uhan edessä?

Muutamassa edellisessä postauksessa käsittelemiäni topiikkeja sivuaa Figaro-lehden blogisti Ivan Rioufol uusimmassaan. Käännän ja tiivistän tähän jutun tärkeimmät pointit. Alkuteksti on luettavissa <täällä>.


"Voiko paavi Benedictuksen osoittamaa varovaisuutta radikaalin islamin [--] edessä verrata Pius XII:n varovaisuuteen natsien suuntaan? [--] 
Muslimienemmistöisissä maissa asuvien arabikristittyjen tilanne vaikeutuu päivä päivältä, heidän asemansa alistettuna dhimmi-kansana pakottaa heitä kasvavassa määrin muuttamaan maasta. Kristittyjen ahdinko selvästikin ohjaa Vatikaania varovaisuuteen solidaarisuuden osoituksissaan ja kristianofobian tuomitsemissa. Paikallisiin kristittyihin suunnatun koston mahdollisuus on todellinen. Paavilla ei ole mitään harhakuvitelmia radikaalin islamin luonteesta, hän tietää sen vaarallisuuden. Mutta huoli kristittyjen turvallisuudesta pakottaa hänet myönnytyksiin, kuten vaikkapa puolustamaan oikeutta käyttää burkhaa Euroopassa. Vastaavasti Johannes Paavali II ilmaisi arvostavansa Koraania suuresti. Tällaisen strategian riski on siinä, että se voidaan ymmärtää Kirkon antautumiseksi uhkailujen edessä."

Dilemma on sotkuinen. Näköpiirissä olevat vaihtoehdot ovat kaikki huonoja.

Onkohan Lähi-Idässä viidenkymmenen vuoden päästä enää kristittyjä? Siitä ei ole epäilystkään, että Euroopassa on viidenkymmenen vuoden päästä monin verroin enemmän muslimeja kuin nyt. Ja heidän röyhkeytensä ei tunne enää mitään rajoja.  
      

torstai 18. marraskuuta 2010

Maahanmuuttokritiikin sisäisiä jakolinjoja

Maahanmuuttokritiikiksi kutsutun ilmiön todellisuudesta ei ole epäilystä. Minä en pidä termistä, ja tiedän monen muun jakavan käsitykseni sen epäonnistuneisuudesta. Luonnehtisin itseäni mieluummin monikulttuurisuus- kuin maahanmuuttokriittiseksi; tässäkään suhteessa en ole yksin, sillä kukapa täysijärkinen nyt maahanmuuttoa sinänsä vastustaisi? Termi on kuitenkin vakiintunut keskusteluun, joten olkoon, olen mamukriitikko.

Vaikka ilmiö siis kaikessa epämääräisyydessäänkin on todellinen, on kyseenalaista, onko olemassa mitään kovin koherenttia maahanmuuttokriittistä ideologiaa, jostakin yhden katon alle ryhmittyneestä liikkeestä puhumattakaan. Käytettäköön tässä nyt vaikka termiä mamukriittinen liikehdintä. Siinä on kyse yksinkertaisesti laajalle levinneestä tunteesta, että viimeisen kymmenen vuoden aikana maahanmuuttopolitiikkamme on karannut käsistä. Näin ajattelee muissa suhteissa hyvin kirjava joukko ihmisiä. Näiden ”muiden suhteiden” mukaisesti voidaan vetää useita, ehkä hyvinkin syviä jakolinjoja maahanmuuttokriittisen liikehdinnän sisälle. Juuri ne ovat tietenkin syynä siihen, että yhtenäisestä liikkeestä on turha haaveilla.

Vallinnee tietty konsensus siitä, että hallitsemattoman humanitaarisen maahanmuuton erityinen ydinongelma on islam. Ja nimenomaan se, miksi islam koetaan ongelmalliseksi, muodostaa erään minua kiinnostavan jakolinjan.

Linjan yhdellä puolen on arvoliberaali siipi. Sieltä löytyy mm. libertaareja, taistelevia ateisteja, kannabiksen vapauttajia, sukupuolineutraalin avioliiton puoltajia ja sananvapauden ritareita. Islamin rantautuminen koetaan näissä piireissä uhkana ennen muuta siksi, että sen nähdään vaarantavan Euroopan melkein loppuun viedyn maallistumiskehityksen sekä lisäävän kaikenlaista ”ahdasmielisyyttä” ja ”epädemokraattisuutta” ynnä muuta kauhistuttavaa. Aika moni tästä joukosta antanee tulevissa vaaleissa äänensä Muutos 2011 –puolueen ehdokkaille. Myös ns. piraattiliikkeen agenda saattaa olla lähellä monien sydäntä.

Linjan toisella puolen on sitten arvokonservatiivinen siipi. Arvokonservatiiveiksi itsensä tunnistavat ovat useimmiten enemmän tai vähemmän kristittyjä. Konservatiivisessa kristityssä islamin leviäminen ei voi herättää mitään muuta kuin levottomuutta. Syyt tähän antipatiaan tosin ovat koko lailla toiset kuin arvoliberaaleilla mamukriitikoilla.

***   

Itse en olisi demonisoimassa islamia. On siinä yhtä ja toista hyvääkin. Esimerkiksi islamilainen perhe- ja seksuaalisuuskäsitys kokonaisuudessaan ovat huomattavan tervehenkisiä verrattuna postmodernissa Euroopassa yleisesti vallitsevaan anything goes –mentaliteettiin. Ajattelen tässä tietenkin islamilaista de facto –perhekäsitystä. Islamilaisen lain mahdollistama polygamia on jokseenkin harvinaista ja yksiavioisuus käytännössä sääntönä, ehkä jopa suuremassa määrin sääntönä kuin läpimaallistuneiden, promiskuiteetin mädättämien eurooppalaisten keskuudessa. Edelleen, naisten (ja miesten!) siististä, siveästä ja provosoimattomasta pukeutumisesta voi lähtökohtaisesti sanoa pelkkää hyvää. Vaikea on pitää pahana sitäkään, että muslimiteinit normaalisti tulevat säädyllisiin aikoihin kotiin ja ovat usein täysraittiita.

Kaatokännissä puolenyön aikaan kaupungilla konttaileva puolialaston han-suomalainen 13-vuotias pissaliisa vs. samanikäinen kotona viihtyvä (tai ainakin kotona pysyvä) muslimityttö; käsivartensa sinisiksi tatuoinut ja lävistyksin kasvonsa runnellut raaka ja rivosuinen suomalainen uusbarbaari vs. siististi pukeutunut ja muutenkin normaalilta ihmiseltä vaikuttava nuori muslimimies. Siinä pari tarkoituksellisen kärjistettyä mutta totuudenmukaista dikotomiaa. Ette yllättyne kun paljastan, että kummassakin tapauksessa myötätuntoni on yksiselitteisesti muslimin puolella. Mutta totta kai tässä kuviossa on iso mutta.      

Ikävä kyllä islamilainen laki mahdollistaa sinänsä terveiden yhteiskunta- ja moraalifilosofisten lähtökohtien tulkinnan tavalla, joka parhaimmillaankin on kasuistisesti ajatellen naurettavaa liioittelua ja pahimmillaan silkkaa julmuutta. Aivan mieletöntä liioittelua tietenkin on naisen pukeminen käveleväksi jätesäkiksi. Olkoot täyspeittävät burkhat meillä toistaiseksi kuinka harvinaisia hyvänsä, ei ole mitään aihetta päästää syntymään tilannetta, jossa ne yleistyvät. Tyttöjen siveyden vartioiminen saattaa tunnetusti saada ns. kunniaväkivallan muotoja, mikä ei ole enää naurettavaa vaan kuvottavaa.

Klassisen määritelmän mukainen hyve (virtus) seuraa nimenomaan kultaista keskitietä vältellen kumpaakin ääripäätä. Jos nykysuomalainen valtakulttuuri on vapaamielisyydessään yhdessä äärilaidassa, niin jyrkästi tulkittu islam on toisessa. Konservatiivinen kristitty vastustaa johdonmukaisesti molempia. Ja – mirabile dictu! – tietyt anarkistiset vastakulttuuriryhmät solidarisoituvat voimakkaasti militanttiin islamiin, joka arvomaailmaltaan on jokseenkin 180 asteen oppositiossa näihin akuliinoihin nähden. Kyseessä on tosin surkean yksipuolinen rakkaus, sillä Jihadin soturit näkevät nuorissa länsimaalaisissa ihailijoissaan korkeintaan hyödyllisiä idiootteja ja näkevät tietysti aivan oikein.      

***

Vaikka ääri-islamilaisiin ylilyönteihin ei ehkä syyllistykään muslimien enemmistö niin kuitenkin sen verran moni, että ilmiöiden yleisyyttä ja syvään juurtuneisuutta on lupa pitää merkkinä islamin kyvyttömyydestä sopeutua länsimaiseen yhteiskuntaan. Sisäsiistien muslimien lisäksi katukuvassamme on kasvava määrä kaapuniekkoja risuparta-fundamentalisteja, jotka ovat paitsi aito turvallisuusriski myös esteettinen ongelma, yhtä paha kuin meillä jo omasta takaa olevat hampuusit, gootit, julkijuopot, kadunkulmiin kuseskelijat ja mitä näitä nyt on. Islamisaation esteettistä vaikutusta eurooppalaiseen kaupunkikuvaan olen käsitellyt varsinkin kirjoituksessa  <Erään sivilisaation haudalla, osa II>, joten ei tästä tämän enempää.    

perjantai 12. marraskuuta 2010

Meri kurisimasu!

Jouluvaloja näköjään jo viritellään paikoilleen Turun keskustan kävelykaduille. Joulutuotteet ovat olleet markettien hyllyillä jo hyvän aikaa, samoin glögipullot Altian myymälöissä. Jouluaiheisia elokuvia näkyy olevan jo tämän viikonlopun tv-ohjelmistossa. Ja adventin alkuunkin on vielä pari viikkoa! Joulu tuntuu aikaistuvan joka vuosi. Tai ei sittenkään. Ei tämä mitään joulua tietenkään ole, tämä on kurismasu. Kurismasu on latinalainen translitteraatio japanilaiselle uudissanalle, joka puolestaan on – kuten verrattain helposti voi havaita – japaninkielen äännejärjestelmään mukautunut muoto englannin sanasta christmas.

Puolisentoista vuosisataa sitten amerikkalaisen kommodori Perryn laivaston tykit pakottivat siihen saakka melkein hermeettisesti suljettuna pysytelleen Nousevan Auringon keisarikunnan avautumaan muulle maailmalle. Siitä lähtien japanilaiset ovat olleet pinnallisen hullaantuneita kaikkeen länsimaalaiseen. Toisen maailmansodan jälkeen ”länsimaiksi” on ymmärretty erityisesti USA. Myös japanilainen kurismasu on oleellisesti amerikkalaisen joulun apinointia. Sokerihuurteiset muovikuuset, ”ho ho ho” –santaclausit, jouluvalot ja jingle bellsit kuuluvat kuvaan. Mutta juuri muuta siihen ei sitten kuulukaan. Keskivertojapanilaisella on hyvin, hyvin hämärä käsitys siitä mitä jouluna varsinaisesti juhlitaan.  

Japanilaisten kunniaksi on sanottava, että he suhtautuvat asiaan rehellisen ja viattoman pinnallisesti. Kurisimasu-juhlassa on heille kyse samanlaisesta pittoreskista länsimaisesta eksotiikasta kuin esimerkiksi ”kristillisissä” häissä. Moni japanilainen nuoripari avioituu paitsi shintolaisin seremonioin myös ”kristillisin” menoin. Lainausmerkit siksi että elokuvista kopioitu vihkikappeli on feikki, parin vihkivä pappi on feikki, sakramentti on itsestään selvästi feikki, kaikki, aivan kaikki näissä häissä on feikkiä, täyttä teatteria. Mutta kukaan ei muuta väitäkään. Nuorilla on hauskaa kun he ”saavat toisensa” samankaltaisin menoin kuin ovat nähneet monista amerikkalaisista elokuvista. En siis näe erityistä syytä kritisoida japanilaisia. He ovat mitä ovat eivätkä muusta tiedä, pakanaparat. Palatakseni kurismasuun, japanilaisia voi puolustaa sikälikin, että joulukrääsä rumentaa heidän kaupunkejaan vain muutaman päivän ajan joulukuussa.

Mutta eikö suurin osa yllä sanotusta sovi vähäisin ja epäoleellisin muutoksin myös nykysuomalaiseen jouluun? Paitsi että suomalaiset eivät voi puolustautua mitenkään. Meri kurisimasu!        

tiistai 2. marraskuuta 2010

Maailman vainotuin uskontokunta

"[--] En lasta äidin sylissä nyt säästä, /tuhoan, surmaan heistä jokaisen! /Taloista, temppelistä ristikkäästä /teen polttorovioita kuolleiden; /luo haudan pyhän, hostioiden seuraan /papiston surmaan niin kuin uhriteuraan. -" [suom. Elina Vaara]   
- Torquato Tasso: Vapautettu Jerusalem, I: 87, (1580). 


Pari päivää sen jälkeen kun Päivi Räsänen oli heittänyt ilmoille erinomaisen järkevän ehdotuksensa, jonka mukaan Suomen kannattaisi keskittyä vastaanottamaan lähinnä kristittyjä pakolaisia, bagdadilaisessa katedraalissa jysähti. Terroristiverkosto Al-Qaidan kesken sunnuntain päämessun suorittamassa iskussa kuoli useita kymmeniä uskovia ja ainakin pari pappia. Uhrit olivat ns. syyrialaiskatolilaisia kristittyjä. Isku on Irakin kristittyjen viimeaikoina kokemista verisin, mutta ilman pienintäkään epäilystä pelkkä jäävuoren huippu. Kaiken kaikkiaan kristityt ovat millä laskutavalla hyvänsä mitattuna ylivoimaisesti vainotuin uskontokunta maailmassa. Kommunistiset Kiina ja Pohjois-Korea sekä muslimimaailma kokonaisuudessaan ovat pahimpia paikkoja. Eräänlaisena sikamaisuuden huippuna voi pitää sitä, että joissakin länsimaisissa pakolaisten vastaanottokeskuksissa taustaltaan kristityt maahanmuuttajat ovat joutuneet muslimimamujen ahdistelemiksi!

Lännessa ollaan kovin huolissaan omissa maissamme kasvavasta "islamofobiasta". No, tässä "fobiassa" on useimmissa tapauksissa kyse terveestä itsepuolustusreaktiosta hitaan mutta vääjäämättömältä näyttävän invaasion edessä. Pohdinnat huntukielloista julkisilla paikoilla samoin kuin ehdotetut rajoitukset koskien moskeija-arkkitehtuuria ovat näitä meikäläisen islamvastaisuuden tyypillisiä ilmenemismuotoja. Eurooppalainen muslimi siis ahdistuu siitä, että ei saa moskeijaansa minareettia, kun taas Irakissa, Iranissa, Pakistanissa ja kasvavassa määrin myös Egyptissä kristitty pistää henkensä peliin astuessaan kotiseurakuntansa kirkkoon.

Ranska on jo lupautunut ottamaan vastaan 150 kristittyä pakolaista Irakista. Mitä Suomeen tulee, Päivi Räsäsen ehdotus on kannatettava. Jos tänne ylipäätään pitää humanitaarisin perustein maahanmuuttajia ottaa, olisi tosiaan syytä keskittyä niihin, jotka suurimmalla todennäköisyyllä oppivat täkäläiseen menoon sopeutumaan. Helsingin katolisessa hiippakunnassa on jo tällä hetkellä satoja jo Saddamin aikana Irakista paenneita "kaldealaisia" (siis juuri noita syyrialaiskatolilaisia), ja he ovat käsittääkseni sopeutuneet maahan kohtuullisen hyvin; ilman muuta he ovat sopeutuneet paremmin kuin muslimit. Huono puoli asiassa on tietenkin se, että tätä menoa Lähi-Itä tyhjenee näistä ikivanhoista kristillisistä yhteisöistä.


  


torstai 21. lokakuuta 2010

Päivi Räsänen ilman naamiota!1!!

Tämän päivän Pravdan verkkoversio uutisoi ugandalaisen lehden julkaisemasta kehotuksesta lynkata maan sata tunnetuinta homoa. Olen käsitellyt afrikkalaisten (tai muuten vain pigmenttirikkaiden lajitovereidemme) keskuudessa esiintyvän homovihan ongelmallisuutta suvaitsevaistomme maailmankuvalle, mm. <täällä> ja <täällä>. Tämänpäiväinen uutinen oli suhteellisen neutraali, paitsi että annettiin ymmärtää afrojen murhanhimon taustalla olevan Ugandassa toimivien amerikkalaisten lähetyssaarnaajien eheytyspuhe. Kohtalainen looginen loikka on siis kyseessä. Mutta kommenttiosastossa ne mutkat vasta suoraksi repäistiinkin; eivät vain paikalla olevat saarnaajat vaan oma Päivi Räsäsemmekin on syyllinen:
"Toivoisin koko kansan Päiviltä kommenttia tähän uutiseen. Kokeeko hän, että tässä tehdään oikein? Kokeeko hän, ettei puheillaan homojen huonommuudesta ole ihmisoikeusulottuvuutta? Länsimainen kristitty, käsissäsi on usean murhatun homon verta. Oletko siitä ylpeä?"
Sitaatti puhunee puolestaan. (Vai olisiko sittenkin kyseessä parodia?)

Oli miten oli, kun en tähän hätään parempaakaan solidaarisuudenosoitusta Räsäselle keksi, lisään linkkeihini hänen kotisivunsa. 

tiistai 19. lokakuuta 2010

Kirkon jäsenkato ja sen seuraukset

Olen aina pitänyt Päivi Räsästä suuressa arvossa. Räsäsen rooli nyt käynnissä olevassa homokeskustelussa ei ole hänen prestiisiään ainakaan silmissäni laskenut. Tuota Ajankohtaisen kakkosen famöösiä homoiltaa en katsonut. En yleensäkään pidä järkevinä keskusteluohjelmia, joissa on juontajan/puheenjohtajan lisäksi enemmän kuin kolme keskustelijaa, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa vahva lisäsyy jättää ohjelma väliin oli oman mielenrauhan varjelu. Ohjelman aiheuttaman jälkipyykin valossa tein viisaasti.

Suomen evankelisluterilainen kirkko näkyy olevan nyt lopullisesti taipumassa Ajan Hengen edessä. Pelko ”sielujen menetyksestä” on ilmeinen. En kylläkään käsitä, mitä kirkko luulee tekevänsä näillä nyt lähtevillä tuuliviireillä. Tai niin no, kirkollisveroahan nekin tietysti maksavat… Yhtä kaikki on helppo nähdä, että kirkosta tulee ”yleishengellinen” organisaatio, jonka jo nyt heiveröiset siteet klassiseen kristinuskoon tulevat katkeamaan kokonaan. Ilmeisesti kirkkokunta kastaa, vihkii ja hautaa jäseniään vielä kauas näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen, samoin se kerää kerran vuodessa kirkkosaleja täyteen kansaa laulamaan ”kauneimpia joululauluja”, ja tietysti aina tarpeen tullen ilmestyy tv-ruutuun joku lausuntoautomaatti-pappi (tilastojen valossa todennäköisemmin kylläkin -papitar) lässyttämään ympäripyöreää tuubaa tyyliin Jumala on Rakkaus, Armo on Suvaitsevaisuutta ja sitä rataa. Mutta elävä Henki on poissa.

Luterilaisuuden tulevaisuus Suomessa näyttää olevan vahvasti Luther-säätiön varassa. Uskoakseni Säätiö lähitulevaisuudessa kasvaa nopeasti. Sen on tietysti itsenäistyttävä evl.fi:n rakenteista myös de jure; de facto se on toki ollut erossa jo viimeistään piispa Väisäsen vihkimisen jälkeen. Toivoisin myös oman katolisen paikalliskirkkomme suuntaavan ekumeenisen aktiviteettinsa ennen kaikkea Säätiön suuntaan. Näin ei kuitenkaan käyne, sillä kirkollisdiplomaattinen kohteliaisuus edellyttää veljeilyä ”kansankirkon” kanssa.  

Kristinusko on päivä päivältä ahtaammalla kaikissa länsimaissa. Kirkot menettävät jäseniä ja siten niiden taloudellinen asema vaikeutuu. Sen tosiasian kanssa on opittava elämään, sillä laatu on tärkeämpää kuin määrä. Rohkaisevia merkkejäkin on ilmassa. Huomattava joukko anglikaanisia/episkopaalisia pappeja ja maallikkoja tuli hiljattain katolisen äitikirkon täyteen yhteyteen säilyttäen omat perinteisen kirkkojärjestyksensä ja liturgiansa. Rooman ja Moskovan patriarkaatin väliset lähentymiskeskustelut ovat tilapäisistä takapakeista huolimatta sujuneet enimmäkseen rakentavassa hengessä. Pietarin viran kaikkia ulottuvuuksia ja tulkintamahdollisuuksia ei vielä ole ammennettu tyhjiin. Ties vaikka saataisiin aikaan tulkinta, jonka myös suomalaiset vanhaluterilaiset voisivat hyväksyä.

Kristinusko on historiansa suurimpiin kuuluvan murroksen edessä. Mutta uskomme haudankaivajat tulevat pettymään, sillä tämä sana kestää: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Tuonelan portit eivät sitä voita.”     

torstai 14. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa IV

Motto:
Deum et animam scire cupio. Nihilne plus? Nihil omnino!
– S. Augustinus –

*   *   *

Kaikkihan tuntevat Betanian Martan ja hänen sisarensa Marian:

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:38-42.)
Martan ja Marian tiet, vita activa ja vita contemplativa, edellyttävät ja täydentävät toinen toisiaan eivätkä suinkaan sulje toisiaan pois. Orare est laborare ja päinvastoin. Mutta käytännöllinen työ lähimmäisen palveluksessa ei enää ole yksinomaan eikä edes ensisijaisesti kristittyjen sfääriä vaan on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan (tätä voisi eräässä mielessä pitää kristinuskon voittona, tosin vähäisinkin hengellinen ulottuvuus esimerkiksi sairaanhoidosta tai sosiaalisesta työstä on käytännössä kadonnut täysin). Nykykristityn vaelluksessa siis korostuu aiempaa enemmän Marian tie, istuminen Herran jalkojen juuressa. Siis kontemplaatio, rukous, palvonta, kommuunio, sanalla sanoen messu.

Messussa, alttarin sakramentissa, saamme esimakua siitä, mistä vanhat opettajat ovat käyttäneet ilmaisua ”viikon kahdeksas päivä”, se on luomaton päivä vailla iltaa. Kyse on tietenkin Ikuisuudesta. Tosin joudumme vielä toistaiseksi katselemaan Ikuisuutta uskon silmin, ”kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” (1. Kor. 13:12). Tätä ei kuitenkaan tule tulkita niin, että eukaristiassa olisi kyse pelkästä symbolista; itse asiassa kaikkien klassisten tunnustuskuntien eukaristinen opetus pitäytyy reaalipreesensiin, so. Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisaineissa. On mielenkiintoinen etymologinen tosiasia, että preesens merkitsee paitsi läsnäoloa myös nykyhetkeä. Ikuisuus on siis väkevästi käsillä tässä ja nyt. Kuten jo totesin, kyseessä on tietenkin uskon asia.

Sille, joka uskoo tämän, messu on itsestään selvästi tärkein kuviteltavissa oleva asia. Siksi messuliturgiassa pitäisi noudattaa äärimmäistä varovaisuutta uutuuksien omaksumisessa. Tässä jos missään staattisuus ja muuttumattomuus ovat paikallaan. Mutta vajaat viisikymmentä vuotta sitten meidän kirkossamme ”kiepsautettiin ylösalaisin”, käyttääkseni aliluutnantti Laženitsynin ilmaisua (ks. Muutettavat muuttaen, osa II). Tarkoitan tietenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistuksia tai oikeammin sanoen niiden toimeenpanoa. En mene tässä kovin syvälle yksityiskohtiin, mutta rakkaan latinankielemme kohtalosta sanon pari sanaa.  

Läntisen kirkon "äidinkieli" on historiallisista syistä latina. Viime vuosisadan puoliväliin saakka se oli myös yksinomainen liturginen kieli. Latina on tunnetusti kuollut kieli eli kukaan yksityinen ihminen ei ole pitkiin aikoihin puhunut sitä äidinkielenään. Tästä syystä se ei kehity eikä muutu ja siksi se on omiaan varjelemaan myös dogman muuttumattomuutta. Latina ei tietenkään ole, kuten vaikkapa klassinen arabia muslimeille, ainoa mahdollinen liturgian kieli. Sitä ei kukaan ole koskaan vakavissaan väittänytkään. Tämä tosiasia mielessään konsiilin isät tulivat siihen tulokseen, että kansankielten käyttöä voisi messuliturgiassa maltillisesti lisätä. Valitettavasti tämä myönnytys tulkittiin radikaalimmalla mahdollisella tavalla, eli monin paikoin latina pyyhkäistiin hetkessä kokonaan syrjään.

Elävät nykykielet muuttuvat ja kehittyvät alinomaa. Tämä sinänsä luonnollinen prosessi merkitsee myös tarvetta päivittää uskonnollinen kieli jatkuvasti. Ei ole sanottua, että uskon sisältö pysyy näissä muutoksissa koskemattomana. Vaikkapa suomalaista kirkkoraamattua on ollut tapana kääntää keskimäärin kerran ihmisen elinaikana, ja joka kerta käännös on aiheuttanut kiistoja, useimmiten aiheesta.

Vatikaanin kirkolliskokouksen jälkeen katolisessa kirkossa Missalen, messukirjan, käännökset kansankielille ovat viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana aiheuttaneet paljon porua eri puolilla maailmaa. Tyydyttävän käännöksen aikaansaaminen on osoittautunut vaikeaksi, ja joissakin hiippakunnissa on menossa jo toinen käännös noin neljänkymmenen vuoden sisällä. Kun muistaa, että vanha roomalainen messukirja oli hyvin vähäisin muutoksin käytössä laskutavasta riippuen 500 tai 1500 vuotta, niin se panee miettimään tämän reformin järkevyyttä.

Kritiikkiin uudistajat tietenkin vastaavat ”ymmärrettävyys”-argumentilla. Mutta se on täyttä pötyä. Vaikka onkin totta, että kaikki eivät voi ymmärtää latinaa, on kuitenkin olemassa sellainen asia kuin katekeesi eli uskonnonopetus, jossa nämä asiat selvitetään niin tarkasti ja perusteellisesti kuin se ylipäätään on mahdollista. Viime kädessähän on niin, että kukaan ei voi ymmärtää näitä salaisuuksia millään kielellä. Kansankielisyys ei siis ole johtanut ymmärrettävyyden lisääntymiseen vaan yksinomaan mysteerin profanoitumiseen. Voi kysyä, kumpi on paremmin selvillä kristinuskon sisällöstä, joku vaikkapa 1600-luvulla elänyt kieli- ja lukutaidotonkin talonpoikaismummo, joka kuuli messunsa yksinomaan latinaksi, vai joku nykyteini, joka ikävystyneenä purukumi poskessaan kuuntelee (jos kuuntelee) messua äidinkielellään? En löisi vetoa viimeksi mainitun puolesta.

Uusimuotoisessa messussa on kyse toki muustakin kuin kielestä. Kaikkia tämän liturgisen uudistuksen detaljeja nähdäkseni yhdistää yksi kokoava päämäärä, ja se on messun tuominen lähemmäksi ”kansaa”. Valinnanvapaus muotojen suhteen on lisääntynyt, eikä se automaattisesti ja kaikkialla ole johtanut desakralisoitumiseen. Mutta se riski on aina lähellä, ja uuden messun vapaus jättää liian paljon riippumaan yksittäisen papin henkilökohtaisista mieltymyksistä. Tämä vapaus antaa mahdollisuuden monenlaiseen ”luovuuteen” ja oman persoonan narsistiseen esilletuomiseen. Vanhamuotoinen messukaava puolestaan ympäröi pappia kuin tyköistuva haarniska riisuen hänestä häiritsevän yksilöllisyyden ja tekee näin mahdolliseksi sekä papille että kansalle suunnata koko huomionsa ei suinkaan toinen toisiinsa vaan Jumalaan.                 

"Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."



keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa III

Aika on ihmeellinen juttu. Pyhä Augustinus omisti melkoisen siivun Tunnustuksistaan ajan arvoitukselle. Jotkut ovat tätä hieman ihmetelleetkin, ja muutamissa moderneissa käännöksissä nuo aikaa käsittelevät luvut on jätetty pois, epäoleellisina muka. Tosiasiassa pyhä kirkkoisä ei suinkaan ihmetellyt aikaa pelkästä metafyysisestä uteliaisuudesta (mikä olisikin ollut hänelle peräti epätyypillinen suhtautumistapa). Augustinusta tietysti kiinnostivat ajassa ennen muuta sen hengelliset ulottuvuudet. Ajan arvoituksellinen vastapooli on Ikuisuus, jonka olemassaolo on kylläkin mitä suurimmassa määrin uskon asia.

Tiukassa merkityksessä todellista on ainoastaan nykyisyys. Sekä menneisyys että tulevaisuus ovat olemukseltaan aavemaisia ja epätodellisia. Juuri nykyhetki, tuo käsittämätön ja oikeastaan myös aisteille tavoittamaton silmänräpäys, joka sitoo toisiinsa menneen ja tulevan, on se piste, missä aika koskettaa Ikuisuutta. Tästä syystä sekä tulevaisuushaaveilu että kouristuksenomainen takertuminen menneeseen ovat hengellisesti (ja tietysti muutenkin) epäterveitä ilmiöitä. Onko tuo lauseen loppuosa hieman outoa puhetta itseään konservatiiviseksi tituleeraavalta blogistilta? Ei minusta.  

Tieteellis-teknologisten fantasioiden tai muuten tulevaisuuteen projisoitujen poliittisten utopioiden tuomittavuuden pitäisi olla itsestään selvää, mutta sivuttakoon asiaa siitä huolimatta. Liikaa ei voi korostaa sitä, että bolsevikkivallan legitimaatio perustui mitä suurimassa määrin juuri tulevien sukupolvien Onnen edestä uhrautumiseen. Jossain tulevaisuudessa, ehkä hyvinkin lähellä, ehkä vähän kauempana, siinteli Onni eli täysin valmiiksi tullut maailma jossa ei ollut sortoa eikä kurjuutta; sellaisen vision (tämän sanan tärkeä mutta usein unohdettu konnotaatio on ”kangastus”, ”harhanäky”) puolesta kyllä kannatti kärsiä vilua ja nälkää, raataa vuosikymmeniä GULagissa tai saada jopa ”kymmenen grammaa niskaan” Lubjankan kellarissa.

Myös modernin totalitarismin ”oikeistosiipi” hekumoi tulevaisuusfantasioilla, vaikka oikeinajatteleviemme keskuudessa onkin tapana pitää sekä kansallissosialisteja että fascisteja ”taantumuksellisina”. Muistakaa Hitler ja Speer seisomassa hullunkiilto silmissä Germania-kaupungin, vanhan Berliinin tilalle suunnitellun tulevaisuuden metropolin pienoismallin edessä. Myöskään Mussolinin Italian virallinen taidekoulukunta ei turhaan ollut nimeltään futurismi.

Totalitarismin kumpikin siipi viihtyi siis tulevaisuudessa, olkoonkin että niiden viljelemät utopiat poikkesivat joissakin yksityiskohdissa toisistaan. Omana aikanammekin jokainen skientistinen tulevaisuusintoilija on totalitaristien sukukuntaa, oli hän siitä tietoinen tai ei. ”Tulevaisuus” on pelkkä kummitus, mitään tulevaisuutta ei ole eikä tule.

Mutta tietysti myös menneisyys on kummitus. Vaikka edellisissä postauksissa olen puolustanut nyt itse puolustuskyvyttömiä menneiden aikojen ihmisiä ja heidän aatoksiaan, ei menneisyydessä elämistä voi pitää yhtään sen terveempänä kuin tulevaisuushaaveitakaan. Mutta tuo ensin mainittu vinoutuma on konservatiiveja alati uhkaava vaara. Taaksepäin liian intensiivisesti tuijottavaa odottaa kuitenkin Lootin vaimon kohtalo.

Kristittyjen konservatiivien kiintymyksessä mennyttä kohtaan ei sinänsä ole mitään ihmettelemistä, sillä nykyajan rumuus on objektiivinen tosiasia; niin lienee tosin ollut laita myös menneisyyden ”nykyaikojen” kohdalla. Pitää ymmärtää, että omat ikävät puolensa on kaikilla aikakausilla, eikä kristittyjen ole lupa etsiä paratiisia maan päältä sen enempää tulevaisuudesta kuin menneestäkään. Sitä, että joku yksityinen kristitty (kuten esimerkiksi allekirjoittanut) rakastaa ja kunnioittaa manalle menneitä kristillisiä monarkioita, ei useimmissa tapauksissa ole syytä pitää ongelmana. Ajalliseen politiikkaan tätä ei kuitenkaan pitäisi sekoittaa.

Varoittavia esimerkkejä tällaisesta sekoilusta on useita. Ranskan katolinen oikeisto oli 1800-luvun jälkipuoliskolla vähällä hirttää itsensä valtiomuotokysymykseen. Jopa monien piispojen suulla julistettiin bourbonilainen monarkia ainoaksi Jumalan sallimaksi hallitusmuodoksi Ranskalle. Monarkia siis korotettiin dogmin asemaan, luonnostaan muutoksen alaisesta yritettiin keinotekoisesti tehdä muuttamatonta. Näin jäykkä asenne oli vähällä ajaa kirkon täydelliseen paitsioon nopeaa vauhtia kansanvaltaistuvassa maassa. Tarvittiin paavi Leo XIII:n useampikin paimenkirje taivuttamaan Ranskan katolilaiset jonkinlaiseen linnarauhaan tasavallan kanssa.

Ranskan vallankumouksen ankara kriitikko Edmund Burke totesi jo sata vuotta ennen yllä kuvattuja tapahtumia: ”A state without the means of some change is without the means of its conservation”. Burke ei siis palvo muutosta sen itsensä takia mutta hyväksyy sen välttämättömänä pahana ja käyttää sitä säilyttämisen välineenä. Maltillisen Burken jonkinlaiseksi änkyrämäisen äärikonservatiiviseksi vastapooliksi usein esitetty Joseph de Maistre ei hänkään ollut joustamattoman säilyttämisen kannalla. Nyt 2000-luvun alussa luulisi realistisen asenteen yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan olevan kristittyjen keskuudessa sääntö. Erityisesti Ranskan traditionalistien keskuudessa on kuitenkin edelleen hyvin paljon sellaisia, jotka pitävät monarkiaa vakavasti otettavana poliittisena tavoitteena. En oikein tiedä, mitä näistä enimmäkseen hyvin älykkäistä ja korkeasti koulutetuista haaveilijoista pitäisi ajatella…

Itse olen toki tunnetasolla monarkisti ja pidän tätä historiaan jäänyttä yhteiskuntajärjestelmää parhaiten kristinuskon kanssa yhteensopivana, mutta ymmärrän, ettei kaikkea voi saada. Minun monarkismikseni riittää se, että tarpeen vaatiessa puolustan menneiden aikojen hallitsijoita pahantahtoisilta moderneilta vääristelyiltä ja pyrin omalta osaltani kumoamaan vallankumouksen jäljiltä elämään jääneitä sitkeitä myyttejä. En kyllä elättele liikoja toiveita menestyksestä tällä saralla.  

Kristillisestä liturgiasta piti myös puhua. Sehän on loppujen lopuksi ainoa asia, jolla varsinaisesti on merkitystä silloin kun puhutaan Ikuisuuden kohtaamisesta keskellä aikaa. Mutta se ei nyt mahdu tähän. Ensi kerralla siis. 

perjantai 1. lokakuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa II

 Motto:
16. Sijs ei ole olewata, / pysywätä, / Tämän maailman Menoisa: / Caicki caatu, caicki muuttu, / caicki puuttu, /Luojan Luotuin seasa. [--] 20. Mik’ on ilo ricastua, / racastua, / Caupungisa catowasa? / Mik’ on ilo oleskella, / asuskella, / Täsä turhasa Tilasa? 21. Etzi muuta elandota, / olendota, / Pyydä taiwahan Talohon, / Etzi meno muuttumatoin, / puuttumatoin, / Pyri taiwahan Ilohon!
- Johan Cajanus: ”Yxi Hengellinen Weisu, Josa Tämän mailman catowainen meno edespannan” (Anno Domini MDCLXXXIII)


*   *   * 

Kumpi adjektiivi kuulostaa paremmalta, ”dynaaminen” vai ”staattinen”? Niinpä. Näinhän meidät itse kukin on ohjelmoitu ajattelemaan. On kuitenkin varsin tuore ajatus, että muutos itsessään olisi lähtökohtaisesti toivottava asiaintila. Pysyvyyden ihannointi ei suinkaan ole traditionalististen kristittyjen keksimää taantumuksellista hapatusta, se kuuluu ihmisyyden mentaaliseen perusrakenteeseen ja sen jälkiä tavataan kaikkialta.

Kiinalaisen (tai ainakin sellaiseksi väitetyn) sanonnan mukaan ”on parempi kävellä kuin juosta, mutta on parempi seistä kuin kävellä, mutta on parempi istua kuin seistä, mutta on parempi maata kuin istua…” En tunne kungfutselaisuutta juuri nimeksikään, joten en osaa sanoa, miten hyvin tai huonosti tuo on linjassa sen kanssa. Mutta kiinalaisen sivilisaation toisesta filosofis-uskonnollisesta peruskomponentista taolaisuudesta tiedän sen verran, että sanonta näyttäisi mahdollisesta apokryfisyydestään huolimatta varsin hyvin kuvaavan vanhan Kiinan mielenmaisemaa ja ajattelutapaa. Liikkeestä lepoon käy ihmislapsen mieli sielläkin.  

Myös meille tutumman antiikin filosofian hallitseva kysymys vuosisadasta toiseen oli muutoksen ongelma eri muodoissaan. Jo joonialaiset luonnonfilosofit ja muut esisokraatikot pohtivat näitä kysymyksiä. Se on tavalla tai toisella läsnä jokaisessa Platonin dialogissa ja koko hänen järjestelmänsä kurottautuu kohti Ikuista, kauas muutoksen tuolle puolen. Aristoteles pohti muutoksen olemusta suurta opettajaansa proosallisemmin ja kuivemmin mutta myös systemaattisemmin. Stagiriitta on tutkinut muutosta, tarkemmin sanoen liikettä levon vastapoolina, monipuolisesti mm. Fysiikassaan, mutta myös Metafysiikassa tämä problematiikka on vahvasti taustalla. Zenonin paradokseista useimmat liittyvät niin ikään aiheeseen. Kautta linjan on siis lähdetty siitä, että muutos ei viime kädessä ole olemisen normaalitila vaan selitystä vaativa ongelma. Lepo ja ykseys liikkeen ja moneuden asemesta on ihanteena.     

Mutta emme elä ikuisten Ideoiden todellisuudessa vaan muutoksenalaisessa ja levottomassa ilmiömaailmassa. Kristitty, jos hän ottaa uskonsa todesta, näkee vallitsevan tilanteen yhtenä syntiinlankeemuksen seurauksista. Historia (jonka sisin olemus on itsestään selvästi juuri muutos) alkoi Paratiisista karkotuksen jälkeen, mutta jonakin päivänä se tulee päätökseensä. Juutalais-kristillinen aikakäsitys lienee lineaarisuudessaan ainutlaatuinen; tietääkseni kaikki muut kosmologiat ovat enemmän tai vähemmän syklisiä, mikä on pettämätön merkki niiden puhtaasti inhimillisestä alkuperästä. Sattumoisin näkyy myös moderni luonnontieteellinen kosmologia olevan lähempänä juutalais-kristillistä kuin jotakin vaikkapa itämaista tulkintaa. Jokin aika sitten tapetilla olleelle ”sykkivän universumin” teorialle ei siis näytä olevan perusteita, vaan universumi tulee aikanaan loppumaan, T.S. Eliotia mukaillakseni, ”with a whimper”…     

Ei ehkä ole sattumaa, että juuri kristinuskon helmasta on syntynyt moderni länsimainen kulttuuri, jota dynaamisempaa ja ekspansiivisempaa elämänmuotoa maailmanhistoria ei toistaiseksi tunne. Mainittu kulttuuri on kuitenkin kristinuskon kapinallinen äpäräpoika ja on vienyt äidiltään perimänsä dynaamisuuden naurettaviin mittasuhteisiin. Useimmista muista länsimaisista nykyihmisistä poiketen kristityt, ne jotka vielä ovat jäljellä, eivät pidä muutosta (Kehitystä, Edistystä, Kasvua, you name it) itsetarkoituksena vaan tosiasiana, jonka kanssa on opittava elämään. Maailmankuvamme ei siis ole niin staattinen kuin syklisen kosmologian omaavilla lajitovereilla, mutta ei myöskään niin dynaaminen kuin modernilla länsimaisella valtakulttuurilla. ”Kultainen keskitie”, tylsä ja seksitön, on kristittyjen tie tässä kuten niin monessa muussakin asiassa. Siitä lähdetään, että mitä vähemmän muutetaan, sen parempi. Ongelma on muuttamattoman ja muutoksenalaisen erottaminen toisistaan.

Annetaan ääni hetkeksi Solženitsynille. Romaanissa Lokakuu 1916 aliluutnantti Sanja Laženitsyn ja rykmentin sotilaspappi isä Severjan käyvät korsussa keskustelua, jossa sivutaan myös Venäjän ortodoksikirkon skismaattisia vanhauskoisia eli starovertseja (yhteisnimitys niille lahkoille, jotka eivät ole suostuneet muuttamaan isiltään perimäänsä uskoa pienimmissäkään yksityiskohdissa). Nuori aliluutnantti puolustaa vanhauskoisia:

”He uskovat niin kuin kerran kristinuskoa Venäjälle juurrutettaessa opetettiin. Miksi he siis olisivat raskolnikkeja, lahkolaisia? Äkkiä heille sanotaankin: isoisänne ja isänne ja te olette tähän asti uskoneet väärin, nyt me muutamme.”
     Pappi avasi silmänsä. Sanoi mahdollisimman säästeliäällä äänellä:
    ”Uskoa ei kukaan ole muuttanut. Riittiä muutettiin. Se onkin muutoksen alainen. Yksityiskohtiin tarrautuminen on luutuneisuutta.”
     Mutta verkkaisa aliluutnantti:
    ”Yksityiskohtien uudisteleminen taas on pikkumaisuutta. Pysyvyydessä on paljon hyvää. Meidän aikanamme, kun niin moni muuttuu, kiepsautetaan ylösalaisin, vanhaan tarrautumisen ominaisuus tuntuu minusta kallisarvoiselta.” [suom. Esa Adrian]


Kumpaakin tässä ilmaistua näkökantaa voi hyvin ymmärtää ja pitää omista näkökulmistaan perusteltuina.

”Riitti” (siis lähinnä liturgia) on kiistatta muutoksenalainen. Sitä saa muuttaa ja sitä onkin muutettu monta kertaa viimeisen kahden vuosituhannen aikana. Tästä ei tosin seuraa, että sitä ehdottomasti täytyisi muuttaa, saati että sitä täytyisi muuttaa kerran sukupolvessa. Näistä lisää seuraavassa postauksessa. Silloin olisi tarkoitus puhua vähän myös yhteiskuntajärjestyksestä.    

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Muutettavat muuttaen, osa I

Ajattelin ensin antaa tälle juttusarjalle ilkikurisesti hämäävän otsikon "Muutos", mutta en viitsinyt. Ei todellakaan ole kyse Muutos 2011 -puolueesta (eikös se pian jo rekisterissä ole?), sillä tästä aiheesta olen sanonut sanottavani. Tässä pohdin muutosta eräänä inhimillisen kulttuurin keskeisenä - öö, muuttujana. En vielä tiedä, montako osaa tulee, tuskin kovin montaa kuitenkaan. Lähestyn tätä lievästi sanoen laajaa aihepiiriä muutamasta minua erityisesti kiinnostavasta näkökulmasta. Aloitamme kristinuskon suhteesta aikaan ja aikojen muuttumiseen.

*  *  * 

C.S. Lewis kutsui ”kronologiseksi arroganssiksi” asennetta, joka oli hänen aikanaan, 20. vuosisadan ensipuoliskolla, tyypillinen sivistyneille briteille ja länsimaalaisille yleisemminkin. En usko tuon asenteen olevan kovin paljoa harvinaisempi nykyäänkään, vaikka Valistuksen ns. suuri kertomus onkin menettänyt jonkin verran hohtoaan. Kronologista arroganssia, ylpeyttä siitä että on sattunut syntymään niin valtavan paljon viisaampana ja valistuneempana aikana kuin tyhmät ja taikauskoiset esi-isäparat, voisi hyvin verrata rasismiin.

Tätä yhteyttä eivät kuitenkaan näe ainakaan ne klassisen kristinuskon kriitikot, joiden mielestä on täysin pätevä argumentti mitä tahansa ilmiötä vastaan julistaa se ”aikansa eläneeksi”. Alinomaa saamme kuulla, ettei tämä tai tuo kristillinen opinkappale ole enää ”tätä päivää”; erityisesti katolista kirkkoa vaaditaan tuon tuostakin ”tulemaan 2000-luvulle”. Aina ei ole kyse kirkkojen ulkopuolelta tulevasta kitinästä, vaan varsin usein vilpittömistä ja hyvää tarkoittavista uskon uudistajista. Väärässä he silti ovat. Tulee mieleen noin viiden vuoden takainen HS:n yleisönosastodebatti, jonka aiheena oli uskontunnustus Suomen ev.lut. kirkon messukaavassa. En löydä tähän enää lähteitä (en tiedä, onko niitä digitaalisessa muodossa olemassakaan), joten seuraavan kappaleen materiaali on muistinvaraista.

Keskustelun aloittajan – aktiivisen kirkossakävijän – mielestä Credo pitäisi yksinkertaisesti poistaa messukaavasta. Tässä Nikean-Konstantinopolin tunnustuksessa kun on niin paljon aikansa elänyttä, nykykristityn uskottavaksi mahdotonta; Credon kuuleminen ja lausuminen sunnuntaista toiseen saa uskovan joko katselemaan vaivaantuneina pitkin seiniä tai sitten pakottaa hänet älylliseen epärehellisyyteen. Joku keskusteluun liittynyt komppasi aloittajaa mutta lisäsi omana pointtinaan pitävänsä Credon lausumista ”uskolla ylvästelynä”, minkä hän koki loukkaavana kirkkokansan heikkouskoista enemmistöä kohtaan; tämän kommentin muistan erityisen selvästi, koska se kaikessa hellyttävässä, umpiluterilaisessa pietismissään nauratti minua kovin.

Vähintään tiedostamattoman arroganttia sävyä tässä keskustelussa oli se kaikissa Credon poistamista kannattavissa puheenvuoroissa eksplisiittisesti tai implisiittisesti esiintynyt oletus, että menneinä vuosisatoina eläneille kristityille tunnustuksessa ilmaistuihin dogmeihin uskominen oli ollut helppoa ja ongelmatonta. Mutta eihän se näin ole. Muutamista hyvin suppeista ydinlauseista (ks. esim. 1. Kor. 15:3-5.) liikkeelle lähtien Credoa veivattiin kolme-, neljä-, ehkä jopa viisisataa vuotta, ja sen jokainen pykälä on vastaus johonkin sellaiseen harhaoppiin, joka pyrki rationalistisesti selittämään jokaisen ihmisenjärjen ylittävän uskonkappaleen puhki.

Ja tällaisiahan useimmat elleivät kaikki vanhat harhaopit olivat; ne tahtoivat tehdä kristinuskosta sivistyneen ihmisen arvolle sopivan salonkikelpoisen uskomusjärjestelmän. Erityisesti kolminaisuusoppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta olivat intensiivisten rationalisointiyritysten kohteena. Epäilemättä myös varhaiskirkon itsensä sisällä oli paljon sellaisia, jotka olisivat kernaasti tehneet näistä opeista järkeenkäypiä, jos vain olisivat voineet. Mutta he eivät voineet, sillä he eivät olleet keksineet dogmaa vaan ottaneet sen vastaan (kuten jo mainitusta 1. Korinttolaiskirjeen kohdastakin ilmenee) ja tiesivät, ettei heillä ollut oikeutta muuttaa sitä – ei sittenkään vaikka siihen uskominen ei aina ollut helppoa. Credo, quia absurdum! huudahti Tertullianus vuoden 200 paikkeilla. Tuota hänen tunnetuinta sitaattiaan on käytetty paljon väärin haluttaessa osoittaa, että kristityt eivät ole aivan täysijärkisiä.

Ne kristinuskon viholliset (sisäiset tai ulkoiset) joiden mielestä dogma ei ole tätä päivää ovat aivan oikeassa. Mutta sitä he eivät ymmärrä, ettei se koskaan ole ollutkaan ”tätä päivää”. Juuri siksi siitä on pidettävä kiinni.

Kaikki kristinuskossa ei tietenkään ole luvallisten muutosten ulottumattomissa. Jossakin tulevassa postauksessa mietin mitä sellaiset asiat mahdollisesti voisivat olla.