Palaneen käryä

Kirjoituksia pessimismistä, osa III

2012-03-15T15:44:00.000+02:00

Perikato?

Oswald Spengler (1880-193

Voiko Oswald Spengleriä varsinaisesti pitää pessimistinä? Hän itse saattaisi torjua tällaisen määrittelyn, mutta siitä ei kai päästäne, että Spenglerin magnum opus, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1917-1922) useimmiten mielletään sanomaltaan hyvin pessimistiseksi. Jotenkin tämän tulkinnan voi myös ymmärtää kun muistaa sen suhteettoman edistysoptimismin, joka oli hallinnut maailmansotaa edeltäviä vuosikymmeniä.

Viileästi ajatellen ei ole tarvis nähdä mitään erityisen ankeata Spenglerin pääteeseissä, jotka kuuluvat: että a) historiallisena aikana ihmiskunta on jakautunut pitkälti yhteismitattomiin korkeakulttuureihin, ja että b) nämä kulttuurit syntyvät, varttuvat, rappeutuvat ja lopulta kuolevat, ja että c) länsimaisena kulttuurina tuntemamme elämänmuoto on yksi korkeakulttuuri muiden joukossa, ja että d) sen kohtalo on samanlainen kuin kaikkien muidenkin korkeakulttuurien eli se kuolee joskus. Hiukan saattoi aikalaislukijoita hätkähdyttää se Spenglerin väite, että länsimaiden osalta perikadon aikaa elettiin juuri sillä hetkellä.

Tämän blogitekstin rajoissa ei ole mahdollisuutta antaa kovin tyhjentävää referaattia Spenglerin ajattelusta, joten minun on oletettava se tunnetuksi. Hyvän kriittisen yleiskuvan tai tarvittaessa pienen kertauskurssin löytää vaikkapa <täältä>. Itse aion tässä keskittyä oman länsimaisen eli faustisen kulttuurimme kohtaloon. Tämän kirjoitussarjan viimeisessä, neljännessä osassa tulen keskittymään erityisesti kristinuskon asemaan Lännen sivilisaation viimeisinä päivinä. Nyt vasta syntymässä olevaa venäläistä korkeakulttuuria on jonkin verran myös sivuttava. Lisäksin näiden molempien taustana, ikään kuin vertailun vuoksi on kuljetettava kaikkien tuntemaa antiikin korkeakulttuuria. Huomattakoon, että Spenglerin mukaan antiikin kreikkalais-roomalainen korkeakulttuuri on siis täysin oma kokonaisuutensa, eikä oman länsimaisen kulttuurimme ja antiikin välillä suinkaan vallitse niin orgaanista jatkumoa kuin on perinteisesti kuviteltu.

***

Spenglerin historiakäsitys on vahvasti orgaaninen. Korkeakulttuurit, nuo historiallisen ihmisyyden hämmästyttävät ilmenemismuodot, ovat verrattavissa kasveihin. Niillä on itämisaika, nuoruus, vankka täysi-ikäisyys, vanhuus - ja lopulta kuolema. Juuri kasvit ovat tässä eläimistä poiketen sikäli osuva metafora, että ne (varsinkin puut) voivat pysyä sisältä lahonneinakin pystyssä vuosikausia, jopa vuosikymmeniä sen jälkeen kun kaikki todellinen elämä on niistä paennut. Yllä esitettyyn kasvien elämänkaareen verrattavat korkeakulttuurien ikäkaudet ovat tarkemmin sanoen: 1) esiaika, 2) varhaisaika, 3) myöhäisaika ja 4) sivilisaatio. Tavallisesti kolme ensimmäistä ikäkautta kestää 300-500 vuotta, sivilisaatio taas useimmiten kestää viitisensataa vuotta, mutta toisaalta se saattaa kestää jopa vuosituhansia pystyynkuolleessa muodossaan. Sivilisaatiosta on syytä huomata, että Spenglerillä se sana merkitsee jotain aivan muuta kuin erityisesti anglosaksisvaikutteisessa yleiskielessä, jossa sitä usein käytetään synonyymisesti yleensä korkeakulttuurin kanssa. Spengleriläisessä käsitteistössä "sivilisaatio" on siis nimenomaan korkeakulttuurin vanhuusvaiheen nimi; me täällä faustisessa Lännessä olemme eläneet sivilisaatiovaihetta nyt jo parisataa vuotta.

Spengler siis kutsuu kulttuuriamme "faustiseksi"; jatkossa kutsun sitä vain Länneksi. (Korkeakulttuurien spengleriläisistä nimistä ja varsinkin niiden ns. alkusymboleista ks. ylle linkittämäni sivut; itse en katso tässä voivani niitä sen lähemmin käsitellä.) Lännen korkeakulttuuri alkoi itää noin vuoden 500 J.Kr. paikkeilla ja sen ydinaluetta oli frankkien kuningaskunta merovingien ja karolingien hallitessa. Kulttuurin haurasta ja vielä monin tavoin barbaarista esiaikaa kesti noin vuoden 1000 paikkeille. Antiikissa tätä jaksoa vastaa puoliksi tarunomainen mykeneläinen kulttuurikausi. Noin vuonna 1000 kaikkialla Lännen piirissä koettiin eräänlainen kollektiivinen kiihtymystila, mikä ilmeni räjähtävänä kulttuurisena luovuutena, kun Länsi heräsi täyteen tietoisuuteen omasta olemassolostaan ja erityislaadustaan; korkeakulttuurin varhaisaika alkoi, ja sitä kesti vuoden 1500 paikkeille. Antiikissa vastaava jakso tunnetaan arkaaisena kulttuurikautena. Osapuilleen vuosien 1500 ja 1800 välillä Länsi koki kulttuurinsa luovimman ja kypsimmän vaiheen eli myöhäisajan, jota antiikissa vastaa klassinen kausi persialaissodista Aleksanteriin. Tämä oli poliittisesti tavattoman melskeistä ja väkivaltaista aikaa, mutta kulttuurisesta näkökulmasta se oli Lännessäkin sanan täydessä merkityksessä klassista. Kulttuuri eli silloin kirkasta keskipäiväänsä. Tätä tosin voi olla vaikea hyväksyä sellaisen, joka on tottunut arvottamaan kulttuuria materiaalisin ja kvantitatiivisin mittarein.

Myöhäisaika vaihtui vanhuudeksi eli sivilisaatioksi meillä Ranskan vallankumouksen ja sitä seuranneen restauraation myötä; antiikissa sivilisaatio alkoi Aleksanteri Suuresta, jatkuen ensin hellenismi-nimisenä kulttuurikautena, jonka jälkeen Rooman keisarikunta sitten otti komennon. Tämä korkeakulttuurin sivilisaatiovaiheen jälkipuolisko, caesarismi, siis koko kulttuuripiirin poliittiseen kontrolliinsa sulkeva yhtenäisvaltio, on jokaisen korkeakulttuurin lopullinen kohtalo. Se on myös meidän kohtalomme, ja me olemme astumaisillamme tähän vaiheseen juuri nyt.

***

Spengler liittyy saumattomasti yleiseen saksalaiseen ajattelutraditioon erottaessaan käsitteellisesti toisistaan kulttuurin (Bildung) ja sivilisaation. Sivilisaatio on ennen muuta materiaalista vaurautta ja kehittynyttä tekniikkaa. Sivilisaation aikana kukoistavat erityisesti sellaiset hyödylliset alat kuin bisnes ja juristiikka, ja kaikkea muuta hengenelämää enemmän tai vähemmän avoimesti ylenkatsotaan. Sivilisaatio on massojen aikaa, sillä perinteiset säädyt ovat kuihtuneet. Aikaisemmin maisemaa hallinneet pienet kulttuurikaupungit ovat muuttuneet ulkomuseoiksi sikäli kuin eivät ole tyystin kadonneet valtavien maailmankaupunkien tieltä. Sivilisaation varhaisemmassa vaiheessa massojen nousu tuo mukanaan jonkin asteista demokratisoitumista, mutta viimeistään ceasarismin koittaessa demokratiasta tulee pelkkä kulissi.

Spenglerin keskeinen käsite "perikato" on usein ymmärretty väärin, mitä voi pitää merkkinä siitä, että hänen kirjaansa ei ole luettu. Esimerkiksi antiikin korkeakulttuurin perikato ei koittanut kansainvaellusten alkaessa, vaan jo vuosisatoja aikaisemmin kulttuuripiirin siirryttyä sivilisaatiovaiheeseen. Perikato siis merkitsee eräänlaista sisäistä, miltei tiedotonta periksi antamista ja uskon menetystä, mikä ilmenee parhaimmillaankin väsähtäneenä skeptisyytenä ja pahimmillaan nihilisminä. Myös oma länsimainen korkeakulttuurimme on itse asiassa jo astunut perikadon vaiheeseen, vaikka ei olekaan syytä olettaa sen sortuvan täydellisesti vielä monen vuosisataan.

On syytä korostaa, että myös Rooman valtakunnan tuho 400-luvun lopulla oli puhdas sattuma, ei suinkaan spengleriläisittäin lainomainen prosessi. Eihän Rooma tuolloin sitä paitsi sortunutkaan muualla kuin lännessä. Idässä keisarikunta jatkoi olemassoloaan vielä täyden vuosituhannen. Bysantin valtakunta ei edustanut mitään uutta, omaperäistä kulttuurimuotoa vaan oli antiikin korkeakulttuurin suora jatkumo sellaisessa pystyynkuolleessa historiattomassa muodossa, josta on ylempänä ollut puhetta. Ei ole mitään varsinaista syytä sille, ettei antiikki olisi voinut säilyä vastaavassa muodossa lännessäkin vielä vuosisatoja tai jopa -tuhansia. Hunnien ilmestyminen Euroopan itäiselle taivaanrannalle pani kuitenkin liikkeelle ketjureaktion, joka lisäsi kohtalokkaasti painetta valtakunnan rajoille juuri sellaisella hetkellä kun se oli erityisen haavoittuvaisessa tilassa, ja näin johti sitten läntisen keisarikunnan luhistumiseen. Mailleen menneen korkeakulttuurin jäänteet sinnittelivät siellä täällä, luostareissa, linnoissa ja joissakin harvoissa jäljelle jääneissä, suuresti kutistuneissa kaupungeissa. Mutta todellinen valta oli barbaareilla, ja juuri heidän keskuudessaan alkoi sortuneen antiikin sivilisaation tilalle itää aivan uusi korkeakulttuuri, omamme.

Kaikkien korkeakulttuurien ytimessä on Spenglerin mukaan uskonto. Mutta "uskonto" merkitsee tässä jotain muuta kuin steriiliä, niin sanotusti tuonpuoleista koskeviin väitelauseisiin liittyvää uskomusjärjestelmää. Uskonnossaan ko. korkeakulttuuri ilmaisee koko ainutkertaisen maailmantunteensa. Ja koska jokaisella korkeakulttuurilla siis on todella ehdottoman omintakeinen tapa kokea olemassolo, myös korkeauskontoja on yhtä monta kuin korkeakulttuurejakin. Tämä tarkoittaa sitä, että kristinuskoja on jo tähän saakka ollut useampia kuin yksi, ja että tulevaisuudessa tulemme näkemään niitä vielä lisää. Korostan, että nyt ei siis puhuta esim. nykyään olemassaolevien suurten kristillisten tunnustuskuntien opillisista eroavaisuuksista, vaan - mistä? No, tämän asian selvittäminen vaatii kokonaan oman tekstinsä, ja se tulee olemaan seuraavan postaukseni pääteema.

***

Mitä Spenglerin systeemistä kaiken kaikkiaan pitäisi ajatella? Epäilemättä siinä on hieman turhan paljon pyrkimystä juuri systeemin rakentamiseen. Tahtoo sanoa, että jos faktat eivät aina istu kovin kauniisti systeemiin niin sen pahempi faktoille. Mutta Spenglerin kokonaiskuvaa on pidettävä ainakin oikeansuuntaisena. Paralleelit erityisesti oman aikamme ja antiikin Rooman tasavallan viimeisten vuosikymmenten välillä ovat liian silmiinpistäviä, että niitä voisi sivuuttaa olankohautuksella. Myös vertailu sellaisiin korkeakulttuureihin, joita minulla ei ole tässä tilaa sen lähemmin käsitellä, kuin Kiinaan näyttäisi monin paikoin antavan tukea Spenglerin näkemykselle.

Voisiko eräänlaisena empiirisenä todistuskappaleena pitää myös aivan silmiemme edessä tapahtuvaa Venäjän uutta nousua jälleen yhden smutnoje vremjan (=sekasorron aika) jäädessä taakse ja valtakunnan saadessa itsevarmuutta ja omanarvontuntoa? Spenglerin mukaan Venäjä on vuosisatojen ajan elänyt ns. pseudomorfoosissa (ks. yllä oleva linkki), eli itselleen vieraiden läntisten muotojen pakkopaidassa. Mutta nyt se saattaa olla vapautumassa niistä ja löytämässä itseään. Dostojevskin Aljosha Karamazovin messiaaniset aavistukset Venäjän kansan ja sen uskon suurista kohtaloista saattavat olla vihdoin toteutumassa. Tai sitten eivät. Näitäkin pohditaan enemmän ensi kerralla.

Kirjoituksia pessimismistä, osa II

2012-03-10T15:33:00.000+02:00

Yli vaikenevain kattoin...

C. S. Lewis siis uskoi omassa nuoruudessaan vakaasti evolutionismiin eli Suureen Myyttiin. Hän tunsi tiettyä vetoa siihen elämänsä loppuun saakka, sillä siinä oli hänen mielestään runollista kauneutta; lopulta sen ainoa vika oli siinä, että se oli totaalisen virheellinen. Myytti kieltämättä on monin paikoin todella kaunis, ei vähiten pessimistisiltä osiltaan. Tämän myytin kauneimmat suomalaiset tulkinnat puolestaan löytynevät V. A. Koskenniemen tuotannosta. Lewisista poiketen Koskenniemi säilytti ainakin jollakin tasolla uskonsa Suureen Myyttiin (joskaan ei ehkä tuolla nimellä) kaiketi koko ikänsä.

***

Suomen I tasavallan arkkikonservatiivisen hovirunoilijan tuotannon ylivoimaisesti paras osa onkin juuri henkilökohtainen, pessimistisen maailmantunteen leimaama keskeislyriikka; hänen pömpöösit nationalistiset uhomarssinsa ovat minulle tehokasta unilääkettä.

Kaikesta päätellen Koskenniemen metafyysinen pessimismi, kokemus kosmisesta yksinäisyydestä ja kaiken perimmäisestä turhuudesta, oli täysin aitoa. Lapsuusajan muistelmissaan Onnen antimet (1935) hän kertoo kuinka tuli tästä tunteesta täysin tietoiseksi. Erityisesti talvi-iltojen taivas pohjoissuomalaisen pikkukaupungin yllä välitti nuorelle Veikko Anterolle (tuolloin sukunimeltään vielä Forsnäs) "kosmillisen äärettömyydentunteen". Varhaiskypsä pikkupoika ahmi molemmille kotimaisille kielille käännettyjä kansantajuisia versioita fin de sièclen muodikkaista filosofioista, kuten darwinismista, loogisesta positivismista ja luonnontieteen uusimmista saavutuksista. Nämä maalasivat Veikko Anteron eteen kuvan ihmisen musertavasta pienuudesta ja "kaikkeuden kammottavasta, tyhjästä, ahnaasta suuruudesta." Tätä kuvaa vahvisti siis pojan empiirinen kokemus pohjoisesta yötaivaasta:

Lähinnä kuolemaa, niin, ehkä sen edelläkin, on tähtitaivaan näky järkyttävin tosiasia, jonka eteen ihmislapsi asetetaan. Juuri kun pieni ihminen on koteutunut maiseen ympäristöönsä, puhalletaan hänen rakas maailmansa saippuapallona eetterin siniseen tyhjyyteen! Tähtinen avaruus kuvastui minulle usein kuin kuiluna, joka loppumattomasti nieli elämää. Minulla oli tunne, että kaikki elollinen, kaikki elämä ikään kuin k a t s o i tyhjyyteen ja yöhön ja kulki avoimin silmin olemattomuutta kohti.

Tuossa kuvattu maailmantunne on täsmälleen sama, jota mm. C. S. Lewis on kuvannut omasta nuoruudestaan. Mutta tunne ei jättänyt Koskennientä hänen oman todistuksensa mukaan toden teolla koskaan. Epäilemättä hän aikuisena myös tietoisesti ruokki sitä ja imi siitä inspiraatiota lyriikkaansa. Ensimmäistä kokoelmaa Runoja (1906) tämä tunne hallitsi kauttaaltaan, myöhemmin se sai nyansseja ja teki tilaa muillekin inhimillisen kokemisen muodoille, mutta ei siis hävinnyt.

Ensimmäisen kokoelman komein runo Yli vaikenevain kattoin on puhtainta, pessimistisintä Koskennientä:

Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu
iäisyyden korkeudesta kuolon yö,
viime kerran kaikki valtasuonet lyö,
täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
yli kaiken katoomahan tuomitun.
Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
halki avaruutten suurten, sanattomain.

Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
takaa aavain kuolonkylmäin, autioin
kiveen hakattua unta inehmoin:
kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu
eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa,
unet kiveen hakatut vain todistaa
kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.

Liittyykö Koskenniemi tietoisesti tässä romanttiseen Ozymandias-traditioon vai onko runo alusta loppuun omaperäinen, sillä ei mielestäni ole suurta merkitystä. Hieno se on joka tapauksessa. Harmi vain että sen edustama maailmankuva on täyttä pötyä. Tai ehkä ei sittenkään aivan täyttä pötyä, sillä metafyysisen pessimismin (eli epätoivon) ohella tuossa on tietty kulttuuripessimistisen lukutavan mahdollisuus, ja kulttuuripessimismiin voi kyllä yhtyä.

***

1920-luvulla eurooppalaisen kulttuuripessimismin suurin nimi oli epäilemättä Oswald Spengler, jota Koskenniemi ihaili ja jolta hän sai vaikutteita. Itse asiassa Koskenniemi isännöi Länsimaiden perikadon kirjoittajaa Turussa vuonna 1924, jossa tämä piti joitakin yleisöluentoja. Minä luin Perikadon Yrjö Massan lyhennettynä suomennoksena ensi kerran joskus 80-luvun alussa ja olin todella vaikuttunut. Sittemmin olen tavaillut teoksen lyhentämättömiä painoksia muilla kielillä, ja edelleen olen ollut vaikuttunut, jos kohta en enää täysin vakuuttunut. Joka tapauksessa tämän kirjoitussarjan seuraavassa ja mahdollisesti viimeisessä osassa olisi tarkoitus pohtia vähän Spengleriä.

Kansallismaisema

2012-03-01T15:14:00.000+02:00

"Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston."

- Aleksis Kivi

"Turve ei ole isänmaa."

- J. V. Snellman

Joskus 70-luvun puolivälissä, ollessani siinä kymmenen korvilla, perheemme vietti kesälomaa vaihteeksi kotimaassa. Matkaohjelmaan kuului myös Koli, tämä pohjoiskarjalainen kansallispuisto, jonka maisemista oli jo ajat sitten tullut osa kanonisoitua suomalaista kansallismaisemaa. Minua ja pikkuveljeäni maisemat eivät mainittavasti sykähdyttäneet, missä ei ikämme huomioiden ole mitään ihmettelemistä. Mutta minulla on vähän sellainen kutina, ettei vanhempiemmekaan ihastus noussut aivan täydestä sydämestä, vaan he katselivat näkymiä hartaina, koska niin kuului tehdä. Kaikesta huolimatta näkymät Ukkokolilta ovat suhteellisen vaihtelevat varsinkin jos vertailukohtana käytetään suomalaisen kansallismaiseman vielä tyypillisempiä ilmenemismuotoja eli korpimetsiä ja erämaasoita.

Suomalainen erämaa ei saa sieluani soimaan, tai jos saakin, soitto on lähinnä surumarssia. Ja puhun siis nimenomaan erämaasta, en maaseudusta kokonaisuudessaan. Jo Snellman pani aikoinaan merkille, kuinka erämaasta oltiin väen vängällä tekemässä jonkinlaista suomalaisen ominta kansallista ympäristöä ja suorastaan hänen sielunsa ylimuistoista kuvastinta. Snellman protestoi useissa yhteyksissä tällaista tulkintaa vastaan. Kuvaava on hänen muistonsa souturetkeltä jollakin sisäjärvellä: niin kauan kun rannoilta näkyy taloja, peltoja, niityjä ja laitumia, iloinen puhe pulppuaa veneseurueessa, mutta heti kun maisemat vaihtuvat asumattomiksi saloiksi, keskustelu tyrehtyy ja yleinen apeus laskeutuu jokaisen sieluun.

Pidän Snellmanin kuvausta hyvin uskottavana. Kun itse matkustin ensimmäistä kertaa junalla Rovaniemelle, panin iloisesti yllättyneenä merkille, kuinka hyvin asuttuja ja viljeltyjä Kemijokivarren maisemat monin paikoin ovat. Minulla oli näet suomalaisen matkailunedistämispropagandan ja yleisen Lappi-eksotiikan vaikutuksesta mielikuva tästä pohjoisimmasta maakunnastamme pelkkänä jänkänä ja tuntureina. No, oikeastaan Kemijoen alajuoksu onkin vielä Pohjanmaata eikä varsinaista Lappia, mutta siitä huolimatta nämä ilmeisen vanhat pellot ilahduttivat silmää, joka oli odottanut katkeamatonta vaivaiskoivujen ryteikköä. Samaa on sanottava niistä parista vanhasta kirkosta, jotka osuvat reitin varrelle; sattuneesta syystä kaikki muu rakennuskanta onkin näillä seuduin korkeintaan 67 vuoden ikäistä...

***

On kai turha sanoa, että loru suomalaisesta synnynnäisenä metsän asukkina on myöhäsyntyinen ja enimmäkseen 1800-luvun sivistyneistön luomus. Ns. tavikset sisäistivät sen vasta siinä vaiheessa, kun he olivat itse jo etääntyneet metsästä riittävän kauaksi solmiakseen siihen epärealistisen tuttavallisen suhteen. Tätä taustaa vasten on nähtävä esimerkiksi ne tutkimukset, joiden mukaan suomalainen löytää Jumalan pikemminkin metsän hiljaisuudesta kuin kirkon seinien sisältä...

Miten esiteollisen ajan suomalaiset todella ovat suhtautuneet metsiinsä, se onkin jo hieman proosallisempi juttu. Tutkija Leea Virtanen julkaisi vuonna 1994 Kalevalaseuran vuosikirjassa nro. 73 artikkelin, jossa hän kiteyttää asian näin: "Jos vastausta [kysymykseen suomalaisten perinteisestä metsäsuhteesta] etsii kansanperinteestä, niin [se] kuuluu, että Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä surutta." Virtasen mukaan tämän ajatuksen esitti ensi kertaa jo 1960-luvulla professori Jouko Hautala jossakin kansanrunousseminaarissa. Kuka lieneekin ajatuksen ensimmäisenä keksinyt, se epäilemättä pitää paikkansa. Itse menisin kyllä vielä pidemmälle, ja toteaisin, että suomalaiset eivät ole ainoastaan vihanneet vaan myös pelänneet metsiään.

Lähisukulaisiahan pelko ja viha psykologisesti toki ovat, mutta pelosta löytyy myös kosolti kansatieteellistä todistusaineistoa. Martti Sarmelan suurtyö Suomalainen perinneatlas on kartoittanut mm. suomalaista loitsuperinnettä. Huomaamme, että eräs keskeisistä loitsuaiheista on ollut suojautuminen ns. metsänpeittoa vastaan. Toisin sanoen suomalaiset ovat pelänneet eksymistä loputtomiin korpiinsa melkein yhtä paljon kuin niitä vaaroja, joita vastaan tarvittiin vaikkapa verenseisautusloitsuja. Jos kohta metsä onkin usein tarjonnut suomalaiselle turvaa, ei kukaan täysijärkinen ole halunnut jäädä pysyvästi sinne; jopa Jukolan takkutukkaiset veljekset tiesivät sisimmässään alusta saakka, että Impivaara oli vain väliaikainen ratkaisu. Viha ja pelko ovat siis metsän kohdalla täysin luonnollisia ja inhimillisiä tunteita. Paaninen kauhu oli tuttua jo antiikin kansoille, sillä hekin olivat vielä riittävän lähellä todellista metsää ymmärtääkseen pelätä sitä.

***

Caspar David Friedrich: Der Chasseur im Walde , 1814.

Monelle suomalaiselle saattaa tulla yllätyksenä, etteivät he suinkaan ole ainoa eurooppalainen kansakunta, jolla on mielestään aivan erityisen intiimi suhde metsään. Vielä enemmän he saattavat yllättyä, kun kerron, että kaikista mahdollisista kansoista saksalaiset pitävät itseään hyvin metsärakkaina ja katsovat ymmärtävänsä metsää poikkeuksellisella tavalla. Tämä käsitys ei ole vailla perusteita. Pyöritelkääpä sanaa Wald kielenne päällä, maistelkaa ja kuulostelkaa sitä. Eikö se kumahdakin jotenkin wagnerilaisen jylhästi? Saksan historiallisissa muistoissa metsät näyttelevät usein keskeistä roolia, alkaen Teutoburgin metsästä aina Tannenbergin metsään. Saksalainen satumetsä on kaikille tuttu. Aivan pieni ollessani äitini luki minulle iltasatuja mutta ymmärsi sentään jättää muutamat Grimmin veljesten sadut hieman valoisampiin ajankohtiin... Grimmien metsäsadut edustavat romantiikan pimeämpää puolta tyypillisimmillään. Juuri romantiikan vuosina metsän kultti valtasi saksalaisen sielunmaiseman lopullisesti. Sillä, että nykyteutonit ovat jo iät ja ajat olleet koko maailman urbanisoituneimpia kansoja, ei ole ollut suurta vaikutusta tähän mentaaliseen omakuvaan.

Voidaan väittää, että suomalaiset sentään ovat oikeasti ainakin hieman lähempänä todellista metsää kuin saksalaiset ja siten heidän metsäsuhteensa on myös astetta realistisempi. Epäilemättä näin. Mutta vain aste-erosta silti on kyse. Romanttinen metsä kotoutui hieman viiveellä myös suomalaiseen mielenmaisemaan, eikä se ole juuri sen aidompi kuin saksalainenkaan versio. Mutta maisemista puheenollen, jos siis metsät, korvet, saloseudut jne., eivät merkitse minulle mitään, missä sitten ovat omat kansallismaisemani? Vielä kysytte! Päätän raporttini pieneen kuvakimaraan lämpimästi hymyilevästä tosisuomalaisesta perinnemaisemasta.

Turkua vuonna 1814

Luostarinvälikatu, Suomen Turku

Vanha Suurtori; edessä oikealla Katedralskolan i Åbo, sen takana Brinkkalan talo

Syksyistä Aurajokirantaa

Kirjoituksia pessimismistä, osa I

2012-02-24T16:26:00.002+02:00

Fin de sièclen alakulo

Minulla on jo pitkään ollut hieman epämukava tunne, että tämän blogin sinänsä harvoista lukijoista moni saattaa pitää minua minua vihonviimeisenä pahanilmanlintuna, paatuneena pessimistinä. Jos näin on, kyseessä on kuitenkin perspektiiviharha. Olen toki kulttuuripessimisti, eli en odota liikoja nykyiseltä sivilisaatioltamme. Koska tämä blogi pyrkii omalla vaatimattomalla tavallaan harjoittamaan kulttuurikritiikkiä, ei tietyltä pessimistiseltä yleisvaikutelmalta voine siksi välttyä. Yritän kuitenkin tässä kirjoitussarjassa vähän tasapainottaa tätä kuvaa.

Aikaisemmassa postauksessani <Ilo> jo hieman pohjustinkin teemaa. Voin siis pitemmittä puheitta mennä asiaan, eli ajatussuuntaukseen jota voisi kutsua metafyysiseksi pessimismiksi. Ei nyt puhuta Schopenhauerista tai muista varsinaisista pessimismin filosofeista. Sen sijaan otetaan kohteeksi se noin vuosisadan (tai korkeintaan puolentoista) takainen ajanjakso historiassa jonka kuluessa ohjelmallisesta epätoivosta tuli tavallaan kulttuurimme valtavirtaa, mikä asema sillä sivumennen sanoen on edelleen.

Nuo ensimmäistä maailmansotaa edeltävät viimeiset vuodet tai vuosikymmenet, olkoot nimeltään fin de siècle tai belle époque, ovat mentaliteettihistoriallisessa mielessä merkillisen ristiriitaisia. Toisaalla näemme hurjaa, naiivia optimismia ja kritiikitöntä tieteisuskoa. Se oli ensimmäisten maailmannäyttelyiden ja suurten keksintöjen aikaa. Jokainen vuosi näytti tuovan tullessaan lämpimurron jollakin luonnontieteen alalla, psykoanalyysia unohtamatta. Tieteen käytännölliset sovellukset olivat erityisen humalluttavia: oli kinematograafia, oli telefoonia, oli telegrammia, oli automobiilia, oli koko joukko riemastuttavia ja elämää helpottavia tekniikan ihmeitä. Melko tarkalleen sata vuotta sitten myös merenkulku nousi aivan uudelle tasolle kun Ison Britannian ja Pohjois-Amerikan välillä liikennöivä White Star Lines kastoi tuliterän, jättiläismäisen ja uppoamattomaksi tiedetyn Titanic-aluksensa... Eikä ollut epäilystäkään siitä etteikö vielä suunnattoman paljon parempaa ollut edessä, aivan käsinkosketeltavassa tulevaisuudessa; olihan uskonnon kaltaisesta aivomyrkystä ja Edistyksen jarrusta vihdoinkin päästy eroon ja Kuningatar Järki hallitsi suvereenisti.

Mutta voi! Tässä paratiisissa oli käärme. Tämän riemukkaan kulttuurioptimismin sydäntä jäyti salainen mato. Katsokaa Toulouse-Lautrecin tai Edgar Degas'n maalauksia, lukekaa Bergsonia tai Maeterlinckia ja kuulette, jos olette tarkkoja, elämäniloisten operettien tai can-can -rytmien ja räiskyvän optimismin takaa raskaan huokauksen. Tieteisuskon synnyttämän kulttuurioptimismin kääntöpuoli oli syvä metafyysinen pessimismi, jolle etsittiin lohtua paitsi sellaisista muodikkaista päihteistä kuin oopiumilla terästetty absintti, myös henkisistä huumeista kuten teosofiasta, spiritismistä, Tiibetin buddhalaisuudesta ja muusta humpuukista. G. K. Chestertonin sanoin, "kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän alkaa uskoa mitä tahansa"...

Missään ei kulttuurioptimismin ja metafyysisen pessimismin välinen yhteys ole niin selvä kuin fin de sièclen vuosina kulta-aikaansa eläneessä evolutionismissa. Tehtäköön tässä heti selväksi, etten "evolutionismilla" tarkoita Charles Darwinin aidosti tieteellistä evoluutioteoriaa, enkä välttämättä edes sen pseudotieteellistä, sosiaalidarwinismina tunnettua vulgaariversiota. Tarkoitan sitä melko kaikenkattavaa edistysuskoa, joka hallitsi ns. ajan henkeä. Myös C. S. Lewis on käsitellyt evolutionismia eräässä esseessään, jossa hän kutsui sitä "Suureksi Myytiksi".

Suuri Myytti on lyhykäisesti sanoen kuvaus portaittain aina vain korkeammelle ja korkeammalle nousevasta Kehityksestä, joka näyttäisi huipentuvan Ihmiseen. Mutta ihminenkin on alunalkaen hädin tuskin muuta kuin eläimen kaltainen villi, joka kuitenkin nousee jokaisella kehitysaskeleella kohti täydellisyyttä. Aidosta darwinismista evolutionismi siis poikkeaa varsinkin siten, että siinä missä ensin mainittu teoria yksinkertaisesti pyrkii selittämään lajien muuttumisen sen kummemmin arvottamatta, evolutionismi puhuu laadullisesta parantumisesta, täydellistymisestä, suorastaan jumaloitumisesta. Mutta kun loppu joskus vuosimiljardien kuluttua tulee, se onkin sitten totaalinen. Tässä evolutionistisen ihmiskäsityksen ydin Lewisin esseen mukaan:

[Man] learns to master Nature. Sciences arises and dissipates the superstitions of his infancy. More and more he becomes the controller of his own fate. Passing hastily over the historical period [--] we follow our hero on into the future. See him in the last act, though not the last scene, of this great mystery. A race of demi-gods now rule the planet (in some versions, the galaxy). Eugenics have made certain that only demi-gods will now be born: psychoanalysis that none of them shall lose or smirch his divinity: economics that they shall have to hand all that demi-gods require. Man has ascended his throne. Man has become God. All is a blaze of glory.
And now, mark well the final stroke of mythopoetic genius. It is only the more debased versions of the Myth that end here. [--] If we stopped at this point the story would lack the highest grandeur. [--] All this time Nature, the old enemy who only seemed to be defeated, has been gnawing away, silently, unceasingly, out of the reach of human power. The Sun will cool - all suns will cool - the whole universe will run down. Life (every form of life) will be banished without hope of return from every cubic inch of infinite space. All ends in nothingness. "Universal darkness covers all". [--] It brings us to the end not of a story, but of all possible stories [--]. [kurs. Michelange]

Olemassaolo on tämän maailmankuvan mukaan siis loppujen lopuksi mieltä vailla ja ihmisen osa on siksi kosminen yksinäisyys. Sitä ei huikeinkaan edistys voi peittää.

Lewisin esseen voi lukea kokonaisuudessaan (keyyesti toimitettuna tosin) <täällä>. Se on myös suomennettu nimellä Suuren myytin hautajaiset kirjassa Entisen ateistin kristillisiä esseitä. Jokseenkin samasta teemasta puhuu laveammin (ja paremmin) myös jo mainitun Chestertonin The Everlasting Man -teos, joka oli toki monin tavoin myös Lewisin esikuvana. Mutta vielä tuosta esseestä, tarkemmin sanoen sen otsikosta; Lewis kirjoitti tekstinsä joskus 50-luvulla, ja hänellä oli silloisen tiedon valossa näköjään perusteltuja syitä uskoa, että tuo myytti oli todella jo laskettu hautaansa. Mutta kun katsoo viime aikoina räjähdysmäisesti levinnyttä uusateismia, voi todeta, että Lewis sepitti muistokirjoituksensa Suurelle Myytille hieman ennen aikojaan.

Sikiön oikeudet?

2012-02-22T09:45:00.001+02:00

Onko syntymättömällä lapsella eli sikiöllä oikeuksia vai ei, se näköjään riippuu vähän siitä mistä roikkuu. Tämänpäiväisen Hesarin <pääkirjoitus> pohti vakavista päihdeongelmista kärsivien äitien hoitoon ohjaamisen / pakottamisen etiikkaa. Tekeillä on lakimuutos, joka nostaa, ihme kyllä, myös sikiön oikeudet framille:

Lain valmistelu on venynyt muutamankin hallituskauden yli. Yksi tärkeimmistä viivytyksen syistä on se, että aikuisen ihmisen itsemääräämisoikeuteen puuttuminen on erityisen hankalaa. Näihin päiviin saakka asti vallalla on ollut käsitys, että syntymätön sikiö on osa naisen ruumista, jonka hyvinvoinnista nainen päättää itse.
Jos perustuslakivaliokunta aikanaan päätyy ratkaisuun, jonka mukaan sikiötä voidaan kohdella syntyvänä lapsena, jolla on oikeus mahdollisimman terveeseen elämään, lainsäätäjille jää vielä monta ongelmaa ratkaistavaksi. [kurs. Michelange]

Jokunen "ongelma" saattaa tosiaan vielä jäädä ratkaistavaksi, vaikka ehkä hieman toisessa kuin kirjoittajan tarkoittamassa mielessä. Siksipä lakimuutosta ainakaan tässä muodossa ei tulla näkemään.

Käytöksen multainen kirja

2012-02-17T18:52:00.000+02:00

Ei ole tarkoitus tehdä tästä blogista mitään "Rosa-watchia", mutta hänen kolumnejaan on vaikea olla kommentoimatta, koska hän osaa niissä tiivistää modernin arvoliberaalin maailmankatsomuksen suorastaan tyrmistyttävän ytimekkäästi. Käsittääkseni nämä ajatukset ovatkin koko tämän maailmankauden nuoren tai nuorehkon urbaanin länsimaalaisen yhteistä henkistä omaisuutta, ja siksi ne kondensoituina lehtikolumnin suppeaan muotoon tuntuvat joskus melkein parodioilta. Toisinaan niissä on kuitenkin siteeksi myös asiaa. Näistä syistä niistä saa hyviä aihioita blogijuttuihin. Tällä kertaa otan meditaation lähtökohdaksi tämän katkelman:

Tavat ja tottumukset, asiat joita ei tarvitse kyseenalaistaa, tekevät elämän helpoksi ja turvalliseksi. Rajansa kaikella, rajoillakin. En haluaisi siirtää eteenpäin sellaisia määräyksiä, joita en osaa järjellä perustella. [kurs. minun]

Kyseisessä jo hyvän aikaa sitten julkaistussa <kolumnissa> kirjoittaja miettii omia kasvatusperiaatteitaan. Ei kuulu minulle, miten itse kukin jälkikasvunsa kasvattaa. Ei siis ole aikomukseni (varsinkaan näin nikin takaa) suunnata kritiikkiä itseensä kolumnistiin. Mutta juuri tuo esiin nostamani ja kursivoimani kohta lienee "valistuneisuudessaan" laajasti sisäistetty ja hyväksytty meidän aikoinamme ja siksi se on osa sitä kollektiivista ajan henkeä, jota vastaan pullikoiminen on blogini keskeinen tavoite.

No niin, pitääkö siis jokainen kasvatusperiaate, moraalinen prinsiippi, sääntö, käsky tai määräys todella kyetä perustelemaan järjellä? Todetaan ensi alkuun, että on koko joukko eettisiä periaatteita, jotka ovat muuttumattomia, ikuisia ja universaaleja. Vaikkapa Kymmenen käskyä ovat (ehkä kahta ensimmäistä lukuunottamatta) hyvä tiivistelmä kaikille kulttuureille yhteisestä, ajattomasta etiikasta. Nämä Käskyt ovat siitä mielenkiintoisia, että ne kyllä voisi perustella järjellisestikin, mutta niille ei käytännössä tarvitse näin tehdä. Vai onko joku vakavasti sitä mieltä, että esimerkiksi käsky "kunnioita isääsi ja äitiäsi" vaatisi sen kummempia perusteluja? No tottakai toinen toistaan viisastelevimpia vastaväitteitä löytyisi vaikka kuinka, mutta siihen emme tässä lähde. Oletan siis jokaisen normaalijärjellä varustetun ns. hyvän tahdon ihmisen ymmärtävän, miksi on lähtökohtaisesti oikein kunnioittaa vanhempia ihmisiä yleensä ja omia vanhempia erityisesti.

Mutta universaalin etiikan lisäksi on tietysti myös koko joukko sellaisia alemman asteisia normeja, jotka ovat historiallisesti muotoutuneita ja siitä syystä relatiivisia. Tästä syystä ne myös usein ovat luonteeltaan ainakin näennäisesti jokseenkin irrationaalisia. Puretaan kysymystä vaikkapa tuolla lippalakki-ongelmalla, joka on siteeratun kolumninkin keskiössä. Miespuolista väestöä koskeva tapa paljastaa pää sisätiloissa on puhtaasti länsimainen erikoisuus. Ei taida olla aivan täyttä varmuutta siitä, milloin ja miten tapa on meille juurtunut, mutta se ei nyt tässä yhteydessä ole kiinnostavakaan. Tavasta on myös aina ollut monia poikkeuksia, joihin niihinkään ei nyt tarvitse mennä. Periaatteessa pään paljastamisen vaatimuksesta siis voisi, toisin kuin universaalista vanhempien kunnioittamisen käskystä, suuremmitta ongelmitta luopua. Siitä ollaankin nyt luopumassa tai on jo luovuttu suuressa osassa läntistä maailmaa. Miksi siis narisen?

Sinänsä kulttuuri ei välttämättä heti romahda, kun yhä useampi urospuolinen Homo Sapiens -yksilö esimerkiksi aterioi mutkattomasti idioottimainen lätsä tai vielä idioottimaisempi, silmille vedetty villapipo päässään. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että lakin sisätiloissa riisumisen tavan katoaminen on yksi sivilisaatiomme rappeutumisen merkki. Se on sitä juuri siksi, että se ei perustu yhteiseen sopimukseen vaan tiettyjen omapäisten alakulttuurien eriytyisidentiteetin varjeluun. Tällaiset taustaltaan ehkä irrationaalisetkin tavat ovat osa sitä liimaa, joka pitää kulttuuria kasassa ja tuo siihen koheesioita. Erityisesti lapselle on käytännössä mahdotonta perustella järjellä, miksi lakki pitää ottaa pois päästä sisällä. Sellainen nyt vain sattuu olemaan meidän tapamme. Sanottu toki pätee moneen muuhunkin käskyyn. Siksi äidit ovatkin vanhastaan vastanneet niskoittelevan jälkikasvunsa "miks-mun-pitää"-kitinään: "siksi kun on syksy!" tai jotain muuta yhtä vastaansanomatonta. Käskyjen rationaalisen sisäistämisen - tai niiden kyseenalaistamisen - aika tulee sitten myöhemmin.

Olkoon kaltevan pinnan argumentti eli ei, mutta minusta on aina pahaenteistä, kun kulttuurisia sovinnaistapoja alistetaan yksityisten mieltymysten armoille. Ihminen, joka täysin ympäröivästä yhteisöstä riippumatta luo omaa identiteettiään ja omia tapojaan, saattaa pian ruveta luomaan toden teolla myös ikiomia arvojaan. Ja minä en siitä pidä. Nih. Koska mantelitumake.

Yksi hyvä syy vältellä julkisia kirjastoja

2012-02-10T10:40:00.002+02:00

En ole rikas mies, mutta eräässä mielessä korvaamatonta varallisuutta alkaa jo olla ihan mukavasti pitkin kotini seiniä. Tarkoitan tietenkin kirjoja. Omassa kotikirjastossani riittäisi varmaan jo nyt lukemista loppuiäkseni, pitäen mielessä että on kirjoja, joihin voi ja oikeastaan täytyykin palata aina uudelleen ja uudelleen. Kotikirjastoni täydentyy varsinkin kesäisin Turun kauppatorille pystytettyjen pöytien kokoelmista ja antikvariaateista. Erityisen tärkeisiin uutuuskirjoihin löytyy aina jostakin rahaa. Siksi en ole - Deo Gratias! - riippuvainen Turun kaupunginkirjaston palveluista. Tuon ns. kulttuurilaitoksen yleinen ilmapiiri on uusiin "ajanmukaisiin" tiloihin siirtymiseen jälkeen tullut lähelle sietämätöntä. Eikä ihmekään, kun on julkilausutusti tarkoitus olla "turkulaisten yhteinen olohuone."

Muissa kaupungeissa tilanne ei liene sen kummempi, jos voi jotain päätellä tästä:

"Mutta eivät ainoastaan rahaa vaativat kahvilat ja kapakat ole ylimääräisiä keittiöitämme. Myös torit, puistot ja kirjastot muodostavat olohuoneen, jossa voi notkua mielin määrin." [kurs. minun]

Ja koko teksti luettavissa missäpä muuallakaan kuin <täällä>.

Yksityisen ja julkisen tilan välisen rajan hämärtymiseen tuo oman pittoreskin lisänsä se, että meillä on keskuudessamme kasvava määrä uussuomalaisia, joiden lähtökulttuurissa kodin rajat ovat alun alkaenkin olleet huomattavasti epämääräisemmät kuin meillä Lännessä; niinpä sitten "voi notkua mielin määrin" missä milloinkin sattuu mieli tekemään. No, rikkauttahan tämä tietysti vain on.

Mary Stuartin mestauksesta 425 vuotta - erään tabun loppu

2012-02-08T10:09:00.000+02:00

"Mary Queen of Scots" (1542-1587)

"Vous me pensez femme sans jugement;
Et tout cela augmente mon ardeur."
- Mary Stuart

Jos nyt mukavuuden vuoksi unohdetaan se tosiasia, että Britanniassa siirryttiin gregoriaaniseen ajanlaskuun vasta joskus 1700-luvulla, niin tänään helmikuun 8. päivänä tulee kuluneeksi 425 vuotta siitä kun Mary Stuart mestattiin. Muistellaanpa hieman tätä erikoista monarkkia, joka on kiehtonut niin monia mieliä ja josta on langetettu toisilleen niin täysin vastakkaisia historiallisia tuomioita.

Mary ei ollut se kevytkenkäinen, tyhmä ja julma hupakko, joksi anglo-protestanttinen propaganda on hänet maalannut. Ei kyllä myöskään se pyhimys, jona skottilainen nationalismi ja 1800-luvun katolinen revivalismi haluavat hänet nähdä. Ristiriitainen ihminen hän oli monin tavoin. Mutta kyllä hän yhden muistokirjoituksen ansaitsee.

***

Skotlannin James V Stuartin tytär Mary kuului äitinsä puolelta herttualliseen ranskalaiseen Guise-sukuun. Hän kävi vain syntymässä Skotlannissa ja matkusti jo aivan pikkutyttönä äitinsä synnyinmaahan, jossa hän varttui kieleltään ja kulttuuriltaan ranskalaiseksi. Varhain solmittu avioliitto sairaalloisen Frans II:n kanssa päättyi viimeksi mainitun ennenaikaiseen kuolemaan. Nuorena leskenä Mary sitten palasi Skotlantiin ottamaan vastaan hieman kyseenalaista kunniaa eli Skotlannin kruunua. Maryn silmissä kuitenkin siinteli huomattavasti mielenkiintoisempi asema: hän oli näet myös Henry VII:n jälkeläinen ja siten mielestään oikeutettu Englannin kruunuun kuningatar Mary I:n ("Bloody Mary" Tudor) kuoltua vuonna 1558.

Englannin valtaistuin kuitenkin päätyi Mary (Stuartin) serkulle Elisabethille. Onnettoman Anne Boleynin tyttärenä Elisabeth oli laajalti hyväksytyn käsityksen mukaan aviotonta syntyperää ja siten hän kruunuperimysjärjestyksessä olisi jäänyt toiseksi Marylle. Aikalaisjuristien mielipiteet näyttävät jakautuvan kysymyksen suhteen melko tasaisesti, ja epäilemättä arviointeihin vaikuttivat myös sellaiset tekijät kuin arvioijan kansallisuus ja uskontokunta. En tiedä, onko nykyään mahdollista antaa tyhjentävää vastausta tähän kysymykseen.

Joka tapauksessa Mary ilmoitti tyytyvänsä Skotlannin kruunuun, mutta hän olisi silti toivonut Elisabethilta jonkinlaista tunnustusta myös omille vaateilleen. Tämä oli Elisabethille luonnollisesti mahdotonta, ja niin kuninkaallisten serkusten välille alkoi vuosikymmeniä kestävä kylmä sota. Elisabethin asema näytti melko tukalalta, sillä hän oli maantieteellisesti kahden tulen välissä; pohjoisessa hallitsevaa Marya nimittäin tuki Ranska. Lisäksi kiistaan toi oman lisänsä reformaatiokauden uskonnollinen kuohunta. Mannermaalla protestantismi oli vetäytymässä vuosikymmenten voittokulun jälkeen, ja Guisein tyttärenä Mary oli tiukka katolilainen; ei tosin aivan niin harras kuin mitä myöhäiset legendat haluavat uskotella.

Kaksi kuningatarta eivät koskaan tavanneet toisiaan kasvoista kasvoihin, mutta he pitivät yllä tiivistä kirjeenvaihtosuhdetta; kirjeet ovat toisinaan hyvin herkullista luettavaa, sillä ne ovat täynnä muodollisten kohteliaisuuksien sekaan siroteltuja kissankynnen raapaisuja. Älyltään ja poliittisilta taidoiltaan Mary hävisi kylmäverisemmälle serkulleen. Hän teki lyhyessä ajassa pahoja virheitä sekä politiikassa että yksityiselämässä (jos nyt monarkilla voi katsoa mitään yksityiselämää olevankaan). Vain muutaman vuoden Skotlantia hallittuaan hänestä tuli käytännössä Elisabethin vanki. Enimmäkseen toki ylellistä vankeutta kestikin sitten melkein kaksikymmentä vuotta, joiden kuluessa kuningatar Mary vanheni ennen aikojaan ja jotenkin näivettyi henkisestikin. Turhautuminen sai hänet lopulta sortumaan viimeiseen varomattomuuteen, eli sekaantumaan juoneen joka oli mahdollista tulkita Elisabethin henkeä uhkaavaksi murhasalaliitoksi. Ja juuri näin se myös tulkittiin. Mary joutui kaikkea muuta kuin puolueettoman tribunaalin eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan mestaamalla.

Asiasta mahdollisesti kiinnostuneelle suosittelen <tätä> sivustoa. Jostain saattaa vielä löytää myös Stefan Zweigin kirjoittamaa erinomaista elämäkertaromaania Maria Stuart, jonka on hienosti suomentanut Elina Vaara.

***

Mary Stuartin teloitusta kannattaa muistaa ennen muuta siksi, että siinä voi näin jälkikäteen nähdä kolkon ennakkotapauksen. Tätä ei moni tiedä tai tule ajatelleeksi, mutta Mary oli kristillisen monarkian pitkässä historiassa ensimmäinen hallitseva monarkki, joka tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin niin sanoakseni keskellä kirkasta päivää. Kruunupäitä oli tietenkin kuollut valtaistuinjuonittelujen ja salamurhien uhreina, mutta kertaakaan aikaisemmin ei ainakaan ketään kuningatarta ollut enemmän tai vähemmän laillisin muodoin asetettu syytteeseen ja tuomittu kuolemaan. Mary oikeudenkäynti ja teloitus särki tabun valtaistuimelle kruunatun hallitsijan koskemattomuudesta. Tuon aikakauden ihmiset ymmärsivät tämän tosiasian huomattavasti kirkkaammin kuin me, ja siksi monen aikalaistarkkailijan selkäpiitä karmi täysin riippumatta siitä, mikä oli heidän oma asemansa Maryn ja Elisabethin välisessä kiistassa: myöskään viimeksi mainittu ei näytä koskaan täysin toipuneen serkkunsa ja säätysisarensa teloituksen aiheuttamista tunnontuskista.

Rikotun tabun hedelmät alkoivat näkyä seuraavalla vuosisadalla. Ensimmäisenä putosi Maryn pojanpojan Charles (Kaarle) I:n pää. Hänet syöstiin vallasta Englannin vallankumouksessa ja mestattiin julkisesti. Jatkoa seurasi, vaikka ehkä viiveellä.

***

Kuningatar Mary hyväksyi kohtalonsa tyynesti ja arvokkaasti, tästä ovat kaikki luotettavat aikalaistodistukset yksimielisiä. Silti hänen kuolemastaan oli romantiikka kaukana. Pyöveli ilmeisesti hermoili korkearvoista "asiakastaan" niin että teloituksesta tuli makaaberia ja veristä sotkua. Stefan Zweig kertoo:

Pyövelin ensimmäinen isku osuu huonosti, ei niskaan, vaan takaraivoon. Kidutetun naisen suusta kuuluu tukahdutettu korahdus, voihkaisu. Toinen isku menee syvälle niskaan ja punainen veri ruiskahtaa esiin. Mutta vasta kolmas erottaa pään ruumiista. Ja jälleen uusi kauheus: kun pyöveli aikoo nostaa pään hiuksista ja näyttää sitä, hän saa käsiinsä peruukin ja pää kierähtää maahan. Kuin keilapallo se vierii verivirrassa yli lavan lautojen, ja kun pyöveli uudelleen tarttuu siihen ja kohottaa sen, nähdään - aavemainen näky - vanhan naisen kasvot, joita reunustavat jäänharmaat, lyhyeksi leikatut hiukset. Hetkiseksi lamautuvat katsojat tämän teurastuksen kauheudesta . Sitten lopulta onnistuu Peterboroughin pastorin vaivoin huudahtaa: "Eläköön kuningatar [Elisabeth]!"

Mary Stuart matkalla mestauslavalle - historiamaalaus 1800-luvulta

Taantumuksellinen presidenttiparimme

2012-02-06T08:10:00.001+02:00

Koska en seuraa ns. hömppäuutisia, huomasin vasta eilisiltaisissa vaalivalvojaisissa, miten tyylikäs ja muutenkin mukavan näköinen nainen Jenni Haukio on. Kun Niinistökin on suhteellisen hyvin säilynyt ikäisekseen, niin he näyttävät yhdessä oikein hyvältä. Näillä asioilla on merkitystä.

Haaviston väki otti sinänsä odotetun tappionsa rauhallisesti, mutta ainakin yhdessä hänen kannattajansa (se Apocalyptican muusikko) kommentissa tuli esiin pettymys siitä, että Suomi tällä valinnalla menetti mahdollisuuden tulla uranuurtajaksi maailmassa. "Luovassa luokassamme" on paljon niitä, jotka haluaisivat, että Suomi syrjäyttää Ruotsin edistyksellisyyden ja moraalisen besserwisserismin majakkana tällä planeetalla. Homopari Mäntyniemessä olisi ollut lottovoitto tässä suhteessa.

Olen sitä mieltä, että tällainen uria aukova vapaamielisyys kumpuaa samasta lähteestä kuin suomalainen teknologiahurma, siis kansakunnan historian lyhyydestä ja kulttuurin ohuudesta. Miksi Suomen esimerkiksi piti ensimmäisenä maailmassa sännätä luopumaan analogisista tv-lähetyksistä? No juuri siksi. Mistä on kyse tässä muutama vuosi sitten suurella kohinnalla lanseeratusta Millennium-palkinnosta? No juuri tästä.

***

Lämpimät onnittelut Sauli Niinistölle ja hänen kauniille rouvallensa!

Ilo

2012-02-03T18:05:00.000+02:00

"Semper gaudete!" (1Th., 5:16)

Mielessäni on pitkään pyörinyt ajatus kirjoittaa jotakin teemasta pessimismi elämänasenteena. Tietty kulttuuripessimismi on kristitylle konservatiiville nähdäkseni paitsi hyväksyttävä myös ainoa mahdollinen asenne. Sen sijaan metafyysinen pessimismi, toiselta nimeltään epätoivo, ei missään tapauksessa ole sitä. Mietin lähemmin näitä joskus tulevissa postauksissa, mutta toimikoon tämä pieni tutkielma ilosta johdatuksena aiheeseen.

***

Meille on annettu selvä ja vastaansanomaton käsky: iloitkaa! Tunnustan, että ilon varjeleminen sydämessä on minulle henkilökohtaisesti vaikeimpia ellei vaikein jokapäiväisen kilvoituksen laji. Rakkaus on siihen verrattuna suhteellisen ongelmaton juttu, sillä vastoin modernia romanttista harhakäsitystä caritas on tahdon eikä tunne-elämän asia, ja siten sitä on suhteellisen helppoa kouliintua harjoittamaan. Ilo on toista maata.

Mutta puhdas ja aito ilo on oikeastaan ainoa järjellinen syy olla olemassa. Eikö tämä tunnu aika itsestään selvältä? Sanoin puhdas ja aito ilo, sillä on iloa ja on "iloa". Minusta on perusteita ainakin varovasti luottaa siihen, että ihmiset intuitiivisesti tajuavat, milloin ilo on puhdasta ja milloin ei. Puhdas ilo on ilman muuta sukua uskonnolliselle kokemukselle vaikka ei tietenkään edellytä kokijaltaan tietoista ja myönteistä Jumalasuhdetta. Parhaassa tapauksessa edellinen kyllä voi johtaa jälkimmäiseen.

C. S. Lewis menetti jo teini-iässä uskonsa ja eli varhaisen aikuisuutensa täysin tietoisena ateistina. Niin ikään teini-ikäisenä hän kuitenkin koki yhden suurista puhtaan ilon elämyksistään, jonka hän vasta paljon myöhemmin ymmärsi yhdistää siihen iloon, joka täydellisenä oli tullut hänen osakseen kristittynä. Nuoren Jackin (Lewisin kutsumanimi) viehtymys pohjoiseen mytologiaan toimi tässä vaiheessa ilon laukaisijana. Näin Lewis kertoo asiasta omaelämäkerrallisessa teoksessaan Surprised by Joy (1955):

Pure [Northerness] engulfed me. [--] There arose at once, almost like heartbreak, the memory of Joy itself. [--] The distance of the Twilight of the Gods and the distance of my own past Joy, both unattainable, flowed together into a single, unendurable sense of desire and loss. [--] And at once I knew that to "have it again" was the supreme and only important object of desire.

Että vanhan Pohjolan saagoista nouseva ilo voisi olla mitään sukua kristityn Jumalastaan tuntemalle ilolle, saattaa tuntua oudolta, mutta tarkemmin ajatellen sen ei pitäisi tuntua. Aidolla ilolla on yksi ainoa lähde, olipa kokija siitä tietoinen tai ei. Ei ole niin kovin tärkeää, millaisiin valepukuihin ilo ehkä pukeutuu. Avainsana on juuri puhtaus. Lewis on useampaankin otteeseen ja eri yhteyksissä esittänyt, että aistillinen mielihyvä (pleasure) on oikeastaan aika surkea ilon korvike; mutta monille se saattaa olla ainoa kokemus, mikä edes etäisesti muistuttaa iloa. Se on sääli.

***

Postmodernistisen vouhotuksen ollessa korkeimmillaan joskus 90-luvulla monelle suomalaisellekin tuli tutuksi lähinnä Lacanin ja Barthèsin teksteistä ranskalainen sana jouissance. Se, että suomalaiset filosofian ja kulttuuritutkimuksen opiskelijat aniharvoin osaavat riittävästi ranskaa kyetäkseen lukemaan gurujansa alkukielellä, ei ollut mikään este, sillä jouissance-sana on lähes järjestään jätetty käännöksissä alkuperäiseen asuunsa. Jouissance ilmaantui myös suomenkielisiin tieteellisiin artikkeleihin yhdessä panoptikonien, differandien ja muiden diskursiivisten mumbo jumbojen seuraksi. Muistettakoon myös Alan Sokalin kuuluisa hoax reilut viisitoista vuotta sitten: jouissance oli yksi niistä postmodernin non-sense -jargonin sanoista, joista hän teki hilpeätä pilkkaa.

No, mitä tämä muka niin vaikeasti käännettävä jouissance sitten on tarkoittavinaan? Se tarkoittaa ennen muuta aistipohjaista nautinnonkokemusta, karkeimmillaan orgasmia; lisäksi jouissancella on myös yksi juridinen konnotaatio eli "nautinta" t. "nautintaoikeus". On helppo nähdä, että jouissance muistuttaa hieman ranskan sanaa joie (ilo), mutta ilon kanssa jouissancella on mielestäni varsin vähän tekemistä. (Myönnettäköön, että viime aikoina koko sana on alkanut tympiä minua siinä määrin, että tulen ehkä kohdelleeksi sitä tylymmin kuin se ansaitseekaan. Mutta en voi mitään sille, että siinä on jo foneettisestikin jotain liian mehukasta, suorastaan limaista ja iljettävää; tämä on tietenkin vain subjektiivinen kokemukseni...)

Jouissancea eivät postmodernistit tietenkään keksineet, antoivatpa sanalle vain varauksettoman positiivisen merkityssisällön, mitä sillä ei vanhastaan ole ollut. Hämmästyin melkoisesti, kun muutama päivä sitten avasin jo aikoja sitten Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä eurolla tai parilla ostamani vanhan kirjan. Georges Duhamel (1884-1966), lääkäri, runoilija, esseisti ja Ranskan akatemian jäsen, julkaisi vuonna 1919 esseekokoelman La possession du monde. Se on tämän sotilaslääkärinä palveluksensa suorittaneen humanistin sotakokemusten inspiroimaa pohdiskelua ilon ja onnen mahdollisuudesta tuossa massiivisen teurastuksen jälkeisessä tilanteessa. Duhamel pelkää, että aito ilo on vaarassa kadota ja, mikä pahinta, tulla sekoitetuksi jouissanceen.

Mielenkiintoista ja ehkä hieman yllättävääkin on Duhamelin näkemys nuorten taipumuksesta tiettyyn surumielisyyteen. Käännän pätkän:

Kaikki nuoret vaalivat murhetta kuin se olisi tunteista jaloin. He eivät hevin anna itselleen anteeksi, jos sureminen joskus pääsee heiltä unohtumaan. He ovat löytäneet salaperäiset Melankolian saaret eivätkä he halua niiltä pois. He rakastavat Melankolian [--] romanttista kauneutta. Ylväästi he halveksivat karkeata aistinautintoa (jouissances grossières), ja sitä torjuessaan he turvautuvat surumieleen koska eivät vielä tunne ilon loistoa ja majesteettisuutta.
Mutta siitä huolimatta hekin etsivät omalla naivilla [--] ja puhdassydämisellä tavallaan onnea. [kurs. Michelange]

Duhamel ei ymmärtääkseni ollut erityisen uskonnollinen ihminen vaikka omasikin toki peruspositiivisen asenteen kristinuskoon. Se riittääkin. Lempeän ironinen analyysi nuorison taipumuksesta romanttiseen synkeyteen saattoi olla erityisen ajankohtainen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, mutta siinä on kuitenkin tiettyä ajattomuutta, kuten Duhamel itsekin antaa ymmärtää.

Se, joka "ei vielä tunne [aidon] ilon loistoa ja majesteettisuutta" vaan sekoittaa sen aistillisen jouissancen kaltaisiin surkeisiin ja halveksittaviin korvikkeisiin, on vaarassa joko syöksyä paljaaseen hedonismiin tai sitten jämähtää pessimismiin; pahimmassa tapauksessa voi taantua silkkaan nihilismiin. Jälkimmäinen vaara vaanii erityisesti konservatiiveja.

Paha perhe

2012-01-28T15:47:00.000+02:00

Tunnettu vihreä naispoliitikko ja feministi kirjoitti taannoisessa HS:n kolumnissaan tähän tapaan:

"Perhearvot ovat kuitenkin suomalaisten suosikkiarvoista vastenmielisin. Ensinnäkin omaan perheeseen keskittyminen on vain laajennettu itsekkyyden muoto: sen sijaan että tekisi hyvää ihmiskunnalle, voi keskittyä nysväämiseen suvunjatkamisen merkeissä.
Palleroisiaan paapoessaan ihminen kuvittelee olevansa hyväsydäminen ja epäitsekäs, vaikka voisi kaikki ne pallonpotkimistunnit käyttää vaikka maailmanrauhan edistämiseen. Silloin olisi arvot kohdallaan."

Koko teksti on luettavissa <täällä>.

Pistin linkin koko tekstiin ennen muuta siksi, että irrallisena tuota lainausta voisi pitää parodiana. Kolumni kokonaisuudessaan osoittaa, ettei siitä ole kyse, rouva on selvästikin aivan vakavissaan.

Ihmiskunnan onni! Maailmanrauhan edistäminen! Voi laupias taivas. Kuinka uskottavana on pidettävä sellaista altruismia, joka noin kevyesti pyyhkäisee sivuun lähimmäisestä lähimmän, oman verisukulaisen, jonkun "ihmiskunnan" kaltaisen totaalisen abstraktion tieltä? Elleivät rakkaus ja epäitsekkyys kasva niin sanoakseni subsidiaarisesti sisältä ulospäin, niin näillä käsitteillä ei juurikaan ole mielekästä sisältöä. Mitään uuttahan tässä ei toki ole. Jo bolshevikit halveksivat niin ydinperhettä kuin laajennettuakin perhettä eli isänmaata, koska pitivät "Ihmiskunnan onnen" puolesta taistelua primäärinä. "Venäjästä minä viis veisaan", tuhahteli Lenin mielellään.

***

On ilahduttavaa, että suomalaisten enemmistö edelleen pitää juuri perhearvoja kunniassa - edes suullaan ellei välttämättä käytännössä. Itse asiassa niinkin maallistuneen kansakunnan kuin suomalaisten kiinnittyminen perhearvoihin on merkki siitä, että kyseiset arvot ovat vankasti luonnollisen moraalitajun mukaisia. Perhearvot eivät siis ole oikeita siksi, että kristinuskokin niitä saarnaa, vaan kristinusko saarnaa niitä siksi, että ne ovat oikeita.

Mutta mutta. Taisi olla lipevä julkkispastori Jaakko Heinimäki joka jossain sanoi jotenkin siihen tapaan, että "kolme asiaa, jotka eivät olisi voineet vähemmän Jeesusta kiinnostaa, olivat koti, uskonto ja isänmaa..."? Niin. Näinkin on Raamattua mahdollista lukea. Tämä perhevihamielinen tulkintatraditio on aina elänyt tukahdutettuna jossakin klassisen kristinuskon laitamilla ja avoimesti useissa kerettiläisliikkeissä historian varrella. Viimeisen sadan vuoden aikana milloin tolstoilaiset, milloin hipit ovat pitäneet sitä framilla. Mutta se on väärä, tietenkin.

Historiallisen Jeesus Nasaretilaisen sanoissa näyttää korostuvan tietty skeptisyys perhettä kohtaan ennen muuta siitä syystä, että hänen omassa yhteisössään, kuten kaikissa traditionaalisissa yhteisöissä, perhe ("koti") on aina vaarassa nousta epäjumalan asemaan. Sama pätee tietysti myös laajennettuun perheeseen ("isänmaa") ja organisoituun Jumalan palvelemiseen ("uskonto"). Kaikki nämä ovat vain välietappeja matkalla varsinaiseen päämäärään, korkeimpaan Hyvään, Jumalaan. Jos mikään niistä muodostuu esteeksi tällä tiellä, ne lentävät armotta sivuun. "Kuka on minun äitini, ketkä ovat minun veljiäni?"...

On myönnettävä, että perhekäsitys on kristikunnassa usein päässyt vääristymään. Räikeimmillään vinoutuma ilmenee tietysti jossakin sisilialaisessa klaanimentaliteetissa. Pohjoisempana Euroopassa, jossa perhesiteet näyttävät löystyneemmiltä, on niiden tilalle monin paikoin kuitenkin noussut nationalismi, joka on saman teeman muunnos laajemmissa mitoissa. Kummankaan vääristymän syy ei tosin ole kristinusko vaan pikemminkin sen heikkous ja pintapuolisuus. Pakana pulpahtaa meissä esiin edelleen luvattoman helposti.

Mutta jos näiltä vääristymiltä onnistutaan välttymään, ei ole hienompia arvoja kuin paljon parjatut perhearvot. Nykysuomalainen keskivertoperhe tuskin mieltää itseään kotikirkoksi, siksi ensimmäiseksi ja välittömimmäksi lenkiksi joka liittää ihmispersoonan laajempaan yhteisöön, eli kohti lopullista Isänmaata vaeltavaan Jumalan kansaan. Suomalaiset ovat maallistunutta väkeä. Olkoot. Mutta juuri perhearvojen sitkeys meissä on merkki siitä, että vielä täällä jonkinlainen elävä henki pihisee. Olisi mieluisaa, jos meikäläisetkin perheet pitäisivät Jumalaa majakkanaan, mutta näin vesittyneinä ja maallistuneinakin suomalaiset perhearvot ovat monin verroin arvokkaampia kuin kirjoituksen alussa siteeraamani kolumnistin edustama sekopäinen kosmopolitanismi "ihmiskuntineen" ja muine aivokummituksineen.

***

Niin, ja tulkoon nyt sanotuksi vielä näihin vaaleihin liittyen sen verran, että on perheitä ja on "perheitä"...

Mitä yhteistä on Hurtigrutenilla ja Asterixilla?

2012-01-25T10:23:00.000+02:00

Maiden nimet ovat etymologisesti joskus aika mitäänsanomattomia. Pohjoismaista Islannin eli "Jäämaan" nimi on suunnilleen yhtä mielenkiintoinen kuin suomalaisen Vesijärvi-nimisen rapakon nimi. Toisinaan maiden nimiin kuitenkin kätkeytyy varsin paljonpuhuvaa historiallista tietoa ko. maan ja sitä asuttavan kansakunnan synnystä. Pohjoismaista mielenkiintoisin tapaus tässä suhteessa on epäilemättä Norja. Maan omankielisessä Norge-nimessä (lausutaan suunnilleen "Norke") alkuperäinen merkitys tosin on hämärtynyt, mutta esim. saksan- ja englanninkielisissä muodoissa se on vielä täysin näkyvissä: nimisanat Norweg ja Norway kertovat, mistä on kyse. Pohjantie olisi siis melko tarkka käännös tämän kaikkien ongelmattomimman naapurimme nimeksi, jos maiden nimiä nyt välttämättä tarvitsisi kääntää.

Yhtä kaikki tähän nimeen on kuitenkin tallentunut Norjan kuningaskunnan synty joskus yli tuhat vuotta sitten. Kansakunnan myöhemmin synnyttänyt kuningaskunta kasvoi eteläisestä "pullistumasta" käsin kohti pohjoista kapeana, syvien vuonojen ja saarten rikkomana repalaisena nauhana Kölivuoriston ja Atlantin valtameren väliin, kun viikingit asuttivat uusia rantoja aina vain pohjoisempana. "Pohjantie" ei siis ole mikä tahansa tie vaan nimenomaan meritie. Nykynorjalaisten kansalliselle identiteetille tällä Keski- ja Pohjois-Norjan kapealla rannikolla on keskeinen merkitys. Siellä sijaitsee Bergenin kanssa tasaväkisesti maan kakkoskaupungin asemasta kilpaileva Trondheim eli muinainen Nidaros, vanha kirkollinen ja muutenkin tärkeä henkinen keskus. Siellä ovat jylhimmät maisemat ja kauneimmat vuonot. Kaikille kansallisille identiteeteille kansallisen maiseman käsite on korvaamaton. Klassista norjalaista kansallismaisemaa ei voi ottaa niin sanoakseni haltuun oikeastaan muutoin kuin vesitse, pitkin rannikkoja purjehtien.

Jokin aika sitten näimme televisiosta kahteentoista tuntiin "tiivistetyn" koosteen norjalaisen Nordnorge-laivan päiväkausia kestävästä risteilystä pitkin Norjan rannikkoa alkaen Bergenistä ja päättyen Kirkkoniemeen. Tämä yli sata vuotta vanha merireitti on nimeltään Hurtigruten. Itse ohjelmasta kertoi omassa blogissaan jokin aika sitten <Rydman>. Rydman ei ole ainoa, jonka ohjelma lumosi. Minä klikkasin säännöllisin väliajoin ao. kanavalle ja melkein hypnotisoituna seurasin aikani, kunnes lopulta onnistuin repäisemään itseni irti taiasta niin ettei pyhää Epifania-juhlaa olisi tullut vietettyä pelkästään television ääressä...

Tässä minua kiinnostavat ennen muuta Hurtigrutenin kulttuurihistorialliset dimensiot. Tämä reitti on siis varsin vanha, ja sen käyttöönoton alkuperäiset motiivit olivat epäilemättä puhtaasti logistisia ja siten jokseenkin proosallisia. Etupäässä oli kai tarkoitus huoltaa vaikeapääsyisiä vuonopaikkakuntia ja tuoda niiden asukkaiden ulottuville säännöllinen kulkuyhteys muuhun maahan. Mutta nykyään paljon laivaa tehokkaammat kulkupelit ja muutenkin huomattavasti parantuneet liikenneyhteydet ovat tehneet reitistä pikemminkin ylellisen vapaa-ajan viettotavan. Mutta asiaan liittyy muutakin. Ei liene epäilystä siitä, että reitin merkitys eräänä kansallisen identiteetin ylläpitäjänä ja vahvistajana on tiedostettu. Tuo suora tv-lähetys oli siitä selvä merkki. Kansallispukuihin pukeutuneet ihmiset, liehuvat liput, sellaiset norjalaisen kulttuurin ikonit kuin vuorenpeikot ja muut vastaavat kansallishengen ilmentymät reitin varrella puhuivat omaa selvää kieltään. Mikä tärkeintä, laivan mukana seuraavat televisiokamerat toivat kaikkiin koteihin majesteettisen verkkaisesti ohi lipuvan kansallismaiseman kaikkine paikallisine variaatioineen.

Maiseman haltuunotosta on siis tässäkin kyse, vaikka Norja on kansakuntana niin vanha, ettei sille tietenkään tarvitse kansallismaisemaa uutuutena esitellä. Mutta eräänlaisesta identiteetin uusintamisesta epäilemättä voi puhua. Kun Norjan maantieteellinen muoto on mikä on, juuri Hurtigruten-reitti sopii tällaiseen tehtävään erinomaisesti. Joku "Norjan kierros" kokonaan maankamaralla pysytyllen tuntuisikin hieman epäkäytännölliseltä. Toisin on monessa muussa maassa. Aivan toisin on esimerkiksi Ranskassa, jolle Heinrich Heinen tunnettujen sanojen mukaan "kuuluu maa" (siinä missä "Englannille meri" ja "Saksalle Unelmien Ilmavaltakunta...").

***

Tour de France -käsitteen tuntevat kaikki, mutta harvempi lienee selvillä sen alkuperästä. "Ranskan ympäriajo" on meillä vakiintunut mutta virheellinen käännös. Virhe on kyllä sikäli täysin ymmärrettävä, että käsite tuli suomalaisille tutuksi juuri tämän suuren urheilutapahtuman yhteydessä. Selvitän tässä asiaa hieman tarkemmin, ja nojaudun lähinnä Pierre Noran (de l'Académie) toimittamaan massiiviseen Les lieux de mémoires -sarjaan, joka on omistanut yhden artikkelin tälle instituutiolle.

Vuonna 1903 L'Auto -lehden päätoimittaja Desgrangen aloitteesta järjestetyn ensimmäisen Ranskan ympäriajon tavoitteet olivat lähinnä urheilullisia ja kaupallisia eikä kisasta odotettu tulevan pysyvää kansallista instituutiota. Varsin nopeasti kuitenkin kisa ikään kuin spontaanisti värväsi Ranskassa vuosisadan vaihteessa muotiin tulleen pyöräilyharrastuksen tasavaltalais-patrioottisen kansallishengen palvelukseen. Ajatus koko suuren Ranskanmaan kiertävästä kilpa-ajosta vetosi isänmaallisiin tunteisiin. Urheiluhengen rinnalle tuli siis pyrkimys vahvistaa kansallishenkeä, joka ei vielä tuolloin ollut likimainkaan niin vakiintunut kuin voisi kuvitella. Tehdä Ranskan tavattoman vaihtelevat maisemat ja paikalliskulttuurien pohjaton rikkaus tutuiksi mahdollisimman monelle sellaiselle kansalaiselle, jonka katse ei siihen saakka ollut yltänyt juuri omaa kotilaaksoa edemmäksi, siitä tuli yksi ensimmäisten Tour de France -kilpailujen keskeinen tavoite. Ranskan maantieteellinen muoto, l'héxagonalité, oli kuin tehty tämän tyyppiseen tapahtumaan.

Ranskan ympäriajon patrioottista luonnetta korostaa vielä sekin seikka, että käsite tour de France on itse asiassa vanhempi kuin kisa. Jo vuonna 1877 oli julkaistu erään Madame Fouilléen koulun alaluokkia varten kirjoittama kirja nimeltä Le Tour de la France par deux enfants ("Kahden lapsen matka Ranskan ympäri"). Kyseiset lapset ovat pienet lorrainelaisveljekset, jotka joutuvat pakenemaan saksalaisten valloittamasta kotikaupungistaan yönselkään. Kirjan nimen mukaisesti pojat kiertävät koko Ranskan moninaisia seikkailuja kokien ja tutustuen isänmaan kauneuteen sekä sen vaihteleviin paikalliskulttuureihin. Ei kirjan juonesta tämän enempää, mutta 20:nnen vuosisadan alkuun mennessä siitä oli otettu monia painoksia, kappaleiden määrä laskettiin miljoonissa.

Kirjan viljemän isänmaallisuuden taustalla on selvästikin vuoden 1871 shokki, murskatappio sodassa Preussia vastaan, "hexagonin" yhden kulman (Elsass-Lothringen) menetys viholliselle ja uuden, uhkaavan voimakkaan Saksan valtakunnan synty Reinin oikealle rannalle. Täten kirjan sävyt ovat paikoin tummahkot. Kirjasta tuli joka tapauksessa ranskalaista peruslukemistoa vuosikymmeniksi eteenpäin, ja lukuisat koululaissukupolvet varttuivat sen viljelemän patriotismin hengessä. Kirjan suosio näkyy siinäkin, että sen keskeinen idea, isänmaan moninaisten maakuntien, paikalliskulttuurien ja maisemien haltuunotto yhteisen ja jakamattoman ranskalaisuuden palvelukseen sai monia enemmän tai vähemmän tietoisia jäljittely-yrityksiä. Jo mainittu Ranskan ympäriajo on yksi niistä.

Toinen suomalaiselle lukijalle tuttu sovellus teemasta on epäilemättä sarjakuvasankari Asterix. Ei voi syyttää suomentajaa siitä, että Asterix lyö vetoa -kirja (1973) sai juuri tämän otsikon, sillä alkukielisen nimen Le tour de Gaule d'Asterix (1965) eli "Asterixin Gallian kiertomatka" sisältämä alluusio olisi jäänyt useimmille suomalaisille käsittämättömäksi. Aivan selvästi kuitenkin on kyse Mme. Fouilléen kirjan tietoisesta jäljittelystä, mutta koska ajat olivat sadassa vuodessa muuttuneet merkittävästi, käsitellään isänmaallisuutta tässä huomattavasti kepeämmin sävyin; epäilemättä sarjakuvan luonne taidemuotonakin on omiaan viemään tulkintaa siihen suuntaan. Oletan kaikkien tuntevan Asterix lyö vetoa -kirjan, joten sen sisältöä ei tarvinne tämän enempää referoida, mutta sarjakuvan lähtöasetelma ja juoni ovat jokseenkin samat kuin sen korkeakirjallisemmassa esikuvassa.

***

Hurtigruten ja Asterix edustavat kumpikin tahollaan samankaltaista anteeksipyytelemätöntä isänmaallisuutta, mutta tekevät sen kepeästi ja iloisesti, ilman pelkoa tai vihaa; uhka on väistynyt, mutta idylli on tallella. Olkoon sosiaalista konstruktioita eli ei, ihan kaunista se on yhtä kaikki.

Toinen kierros

2012-01-23T12:42:00.001+02:00

Tämmöinen vaalitulos tuli, aika odotettu sen mahtavan medianosteen huomioonottaen joka kantoi Haavistoa parin viime viikon aikana. Mielestäni on mahdollisuuksien rajoissa vaikka toki epätodennäköistä, että hän voittaa toisen kierroksen. Kukaan ei tiedä, miten likaiseksi peli menee ja millaisia yllätysmomentteja vielä nousee esiin, vaikka kamppailua veikataankin sivistyneeksi. Mutta niin veikattiin aikanaan Ahtisaaren ja Rehninkin kisaa, ja loppua kohti alkoi kyllä roiskua silloinkin. Ja tämä nykyinen asetelma on sentään jotain ihan muuta.

En missään tapauksessa menettäisi yöuniani, vaikka Haavisto jonkin ihmeen kautta sattuisi voittamaankin. Tavallaan hänen nousunsa Tasavallan korkeimpaan virkaan voisi nähdä johdonmukaisena jatkona viimeisten vuosikymmenten aikana käynnissä olleelle moniarvoistumiskehitykselle. En ole ainoa, jolle on tullut mieleen kuva presidentti Haavistosta kättelemässä juhlakansaa itsenäisyyspäivän vastaanotolla Antinoos-sydänkäpynen rinnallansa... Ihan hilpeätähän se olisi seurata varsinkin tiettyjen maiden diplomaattien ilmeitä. Mutta oma hauskuutensa olisi myös siinä oikeinajattelijoiden pinnistetyssä pyrkimyksessä käyttäytyä ikään kuin kaikki olisi niin kuin pitää; sillä sisimmässäänhän kukaan ei pidä tällaista liittoa normaalina, tuskin edes homot itse. Mutta minun puolestani eläkööt ja olkoot, mitä se minulle kuuluu.

Nuivien käyttäytyminen toisella kierroksella on melkoinen arvoitus. Aika moni jäänee nukkumaan tai äänestää kirkkovenettä. Mutta ottaen huomioon maahanmuuttonkriittisen liikehdinnän monet sisäiset jakolinjat, näyttää todennäköiseltä, että moni saattaa äänestää Haavistoa. Niinistön Bildenberg-leima on monelle kertakaikkiaan niin myrkkyä, että Haavisto saatetaan nähdä pienempänä pahana.

Mutta Michelange siis äänestää Niinistöä, vaikka ei aiokaan tässä blogissa sen kummemmin kampanjoida.

Presidentti Koiviston katumus

2012-01-20T15:47:00.001+02:00

Eilisessä vaaliväittelyssä luettu presidentti Koiviston viesti hätkähdytti. Olen aina pitänyt Koivistoa suuressa arvossa ja hän onkin presidenteistämme (toistaiseksi) viimeinen, josta voin vilpittömästi näin sanoa. Koivisto oli hieno presidentti joka suhteessa. Hyvin vaatimattomista lähtökohdista noussut mies jossa kuitenkin oli presidentille riittävässä määrin myös luontaista aristokraattisuutta.

Mutta virheetönhän ei ole kukaan, ja juuri tämä valtaoikeusasia onkin Koiviston kohdalla pahin epäonnistuminen. Tarkoitus epäilemättä oli hyvä, sillä tuoreessa muistissa olivat Kekkosen valtakauden epäparlamentaariset ylilyönnit ja ehkä suoranaiset vallan väärinkäytökset. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että nämä ovat pieni hinta valtionpäämiehen vahvuuden tuomien etujen rinnalla. Koivisto itse käytteli vahvoja valtaoikeuksiaan hyvin säästeliäästi ja mieluusti antoi asioiden valua omalla painollaan aina kun se oli mahdollista. Juuri tämä tietysti onkin vakaina ja rauhallisina aikoina oikea tapa.

Maailmaa muuttuu, sanotaan. Mutta minä sanon, että on asioita jotka eivät muutu. Sellainen on esimerkiksi Suomen sijainti geopoliittisella maanjäristysalueella. Jos mannerlaatat ovatkin nyt muutaman vuosikymmenen ajan olleet rauhalliset, onko lupa uskoa, että ne ovat sitä maailman tappiin saakka? (Samasta syystä myös ns. suoran demokratian kaavaileminen tähän maahan on yksinkertaisesti vastuutonta.) Mutta virhe tuli tehtyä eikä sitä ainakaan lähitulevaisuudessa ole mahdollista korjata.

Jos nyt jotain positiivista tahtoo heikoissa valtaoikeuksissa nähdä, niin kaksi sanaa riittänee: ensimmäinen on "Tarja", toinen on "Halonen".

Odium generis humani

2012-01-18T17:25:00.000+02:00

Keisari Tiberius, Caprin erakko

Vaikka kristinusko lohkesi juutalaisuudesta erilleen käytännössä viimeistään ensimmäisen kristillisen sukupolven mentyä mailleen, ei tieto tästä pesäerosta aivan heti selvinnyt ulkopuolisille. Kieltämättä juutalaiset ja kristityt jakoivat eronsa jälkeenkin paljon yhteistä perintöä. Pakanoiden näkökulmasta kumpaakin uskontokuntaa mm. riivasi viha ihmiskuntaa kohtaan. Eikä ihmekään että riivasi, kun muistetaan, millainen oli myöhäisantiikin "ihmiskunta". Käytännössä "viha" ilmeni varsinkin systeemaattisena kieltäytymisenä osallistumasta pakanalliseen keisarikulttiin, mikä kyllä olisi ollut enemmän poliittinen kuin uskonnollinen akti, eräänlainen kansalaishengen ilmaus. Kristityille suostuminen uhraamaan keisarin kuvalle olisi kuitenkin merkinnyt pyhimmistä periaatteista luopumista, ja siitä syystä minkäänlainen kompromissi ei tässä voinut tulla kyseeseen.

Nyt ympyrä on kiertymässä umpeen ja vähemmistöuskonnoksi jälleen muuttuneen kristinuskon suhde ympäröivään maailmaan monin tavoin muistuttaa roomalaisen keisarikauden tilannetta. Nykyään tosin harvemmin vaaditaan palvomaan maallisia potentaatteja, mutta monen muunlaista "mukautumista tämän maailmanajan mukaan" (Room. 12: 2.) kyllä odotetaan. Ja siellä missä kristityt eivät osoita valmiutta kompromissiin he ovat jälleen vaarassa joutua ihmisvihaajien kirjoihin. Tämä on kuitenkin yhtä joutavaa puhetta kuin se oli kaksi vuosituhatta sitten eikä siihen kannata kiinnittää sen suuremmin huomiota; antaa koirien haukkua, sellainen on niiden tapa. Myöhäisantiikin ja oman aikamme kristittyjen asemaa olen vertaillut lähemmin jo <toisaalla> niin että tämä riittänee tästä aiheesta.

***

Sinänsä viha on passio muiden joukossa, ja kaikkien passioiden lailla se on itsessään moraalisesti neutraalia, ei hyvää eikä pahaa. Täten on siis täyttä sopaa ajatus, että kristitty ei saisi vihata mitään. Ongelmallista on vihan väärinkäyttö, siis väärien asioiden vihaaminen. "Vihatkaa syntiä mutta rakastakaa syntistä" on helppo lausua mutta hyvin vaikea elää todeksi. Voin jossain määrin ymmärtää niitä, joiden mielestä tuo slogan kuulostaa kovin äitelältä ja tekopyhältä.

Jos siis voimmekin viitata kintaalla sekä muinaisten että nykyisten pakanoiden kuvitelmille kristinuskon myötäsyntyisestä ihmisvihasta, on valitettavasti olemassa myös perustellumpia epäilyksiä joidenkin kristittyjen, erityisesti konservatiivien, taipumuksesta tähän paheeseen. Kyse ei tietenkään ole yksinomaan kristittyjen keskuudessa esiintyvästä ilmiöstä vaan pikemminkin tietystä persoonallisuustyypistä, jota on esiintynyt kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Kaikkeen ja kaikkiin epäluuloisesti suhtautuvia äreitä erakkoluonteita on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta onko kristinuskossa jotakin, joka erityisesti altistaa kannattajansa vihaamaan ihmisiä? No tuo perisyntioppi tulisi näin äkkiä mieleen.

Kristinuskon keskeisiin dogmeihin kuuluva perisyntioppi ja siitä johdettu käsitys ihmisen kelvottomuudesta on kaikkien klassisten tunnustuskuntien yhteistä perintöä, vaikkakin käsitykset Adamin lasten turmeluksen asteesta vaihtelevat. Eräänlaisia ääripäitä edustavat yhtäällä reformaation geneveläisen haaran opettama tiukin mahdollinen tulkinta augostinolaisuudesta ja toisaalla ortodoksien suosima melkein pelagiolainen usko ihmiseen; katolisuus on tässä kuten niin monessa muussakin asiassa tukevasti keskellä. Mutta kun taustaksi otetaan länsimaisen nykykulttuurin eli valistukseen nojautuvan sekulaarihumanismin mielenvikaisuutta hipovan optimistinen ihmiskuva, ovat synkkämielisin kalvinisti ja valoisin ortodoksi kuin veljet keskenään, sillä kummallekin heistä synti on realiteetti kun taas sekulaarihumanisti ei tunnusta koko ilmiön olemassoloa.

Ikävä kyllä näyttää olevan niin, että vaikka perisyntiopista ei automaattisesti seuraakaan ihmisvihaa, se saattaa antaa misantropiaan taipuvalle tekosyyn ruokkia ja helliä tätä ilman muuta epätervettä luonteenpiirrettä itsessään sen sijaan että päättäväisesti taistelisi sitä vastaan. Väitän kuitenkin, että jos silkkaa, väärentämätöntä ihmisvihaa on esiintynyt kristittyjen parissa enemmän kuin väestössä keskimäärin, niin kyse on ollut suhteellisen uudesta ilmiöstä. Katseeni kääntyy jälleen 1800-lukuun ja varsinkin romantiikkaan, joka onnistui tärvelemään niin monta kallisarvoista asiaa.

Vaikka ihmisvihaa (siinä missä mitä tahansa muutakin pahetta) on esiintynyt kristittyjenkin joukossa aina, vasta 1800-luvulla se näyttää nousseen jossain määrin hyväksytyksi ilmiöksi. Romantiikan sameissa vesissä uiskenteli monenlaisia kaloja, ja juuri näihin aikoihin alkoi esiintyä laajemmin ilmiötä jota voi kutsua "kulttuurikristillisyydeksi". (Muistettakoon, että juuri "kulttuurikristityksi" tuo norjalainen joukkomurhaajakin julistautui.) Romantiikka on sidoksissa klassiseen kristinuskoon vain heikoin ja oikeastaan olemattomin sitein, mutta 1800-luvun alussa kristillinen traditio saattoi vetää puoleensa sellaisia sieluja, jotka vihasivat uuden vuosisadan rumuutta ja latteutta.

Käytännössä romantiikan helmassa syntyneet suuntaukset ovat kuitenkin antikristillisiä. Ajatellaan vaikkapa "goottilaista romaania" tai Edgar Allan Poen tyylillisesti kauniita mutta sisällöllisesti usein hyvin pimeitä tekstejä; Poeta paljon lukenut ja ranskantanut Baudelaire ei ollut amerikkalaista esikuvaansa terveempi, sanottakoon hänen motiiveistaan mitä tahansa. Nämä kirjoittajat selvästikin hyväksyivät oman ihmisvihansa. Meidän päivinämme romantiikan perinnettä kantavat puhtaimillaan Black Metalin tai Death Metalin (en tiedä, mitä eroa niillä on) kaltaiset populaarikulttuurin suuntaukset, joiden viljelemä misantropia on täysin avointa ja jotka lisäksi eivät edes väitä kuuluvansa kristilliseen traditioon, pikemminkin päinvastoin.

Mutta kun tämä aika oikeasti on ruma, lattea, turvonnut, meluisa, raaka, hengetön ja ihmiset usein niin kiistattoman halveksittavia. Tämä on oma väkevän empiirinen kokemukseni asiasta, ja ihmisvihan demoni onkin aina väijymässä myös omia sielunliikkeitäni. Joskus annan sille periksi, useimmiten sentään onnistun potkaisemaan sen ainakin joksikin aikaa tainnoksiin. Sillä siitähän tietysti lähdetään, että jos tämä aika onkin paha, niin kovin paljon parempi ei ole mikään muukaan aika. Ja silloin kun lähimmäiset alkavat tuntua sietämättömiltä, nopean vilkaisun omiin lähiaikojen ajatuksiin, sanoihin, tekoihin ja laiminlyönteihin luulisi hillitsevän langettamasta kovin hätäisiä tuomioita muiden suuntaan. Tämä onkin klassisin mahdollinen kristinuskon mukainen tapa tulla toimeen tämän maailman ja ihmisten kelvottomuuden kanssa. Ennen 1800-lukua vain aniharvan mieleen edes juolahti tätä kiistää. Tarkastellaan asiaa lähemmin yhden taideteoksen ja sille eri aikoina annettujen tulkintojen valossa; mikäpä sopisi aiheeseen paremmin kuin Molièren Le Misanthrope, Ihmisvihaaja?

***

Vuonna 1666 (!) ensiesityksensä saanut Le Misanthrope kuuluu Molièren suurimpiin teoksiin ja lienee myös hänen töistään henkilökohtaisin. Kyseessä on avainteos, jolla Molière yritti kirjoittaa itsensä vapaaksi mm. onnettoman rakkauden synnyttämästä katkeruudesta. Molièren hermoja rassasivat paitsi naishuolet myös makeilevat hovimiehet, keskinkertaisen manieristiset runoilijat ja laajasti ottaen koko 1600-luvun uusi, Molièren pinnalliseksi kokema henki. Hän kirjoitti kaikki nämä kaunanaiheensa näytelmänsä nimihenkilöön eli ihmisvihaaja Alcesteen, joka siis eräässä mielessä on kirjailijan alter ego; kirjailija itse myös näytteli Alcesten roolin kappaleen ensimmäisissä esityksissä.

Mutta koska Molière eli vielä moraalintajultaan omaamme terveemmällä aikakaudella, hän kirkkaasti ymmärsi ihmisvihan surkeuden ja narrimaisuuden eikä tahtonut antaa sille periksi vaan päästä siitä eroon. Tästä syystä kirjailijan alter egona voi yhtä suuressa tai suuremmassakin määrin pitää Alcesten ystävää, Philinteä, joka yrittää puhua synkkämielisyydessä rypevälle Alcestelle järkeä ja osoittaa tämän jeremiadit kohtuuttomiksi vaikka monessa kohdin myöntääkin niiden aiheet asiallisesti ottaen paikkansa pitäviksi. Tämä on tärkeätä ymmärtää: Philinte ei katsele maailmaa yhtään sen ruusuisempien silmälasien läpi kuin Alcestekaan, mutta ei siitä huolimatta vajoa synkeyteen ja epätoivoon.

Philinte myös tähdentää sitä, mikä nähdäkseni on tärkeintä ymmärtää ihmisvihassa: se on pohjimmiltaan naurettavaa (ainakin ennen kuin saa sellaisia meidänkin hyvin tuntemiamme ääriseurauksia, että ne vievät nauruhalut...). Alcesten kovakalloinen vastaan inttäminen on kannaltani ikävää sikäli, että minun on valitettavan usein hyvin helppo samaistua häneen. Liioittelematta voin melkein sanoa tuntevani itseni siellä täällä. Käännän tähän lyhyen mutta Alcesten ajatusmaailmaa hyvin kuvaavan katkelman (en yritäkään tavoittaa alkukielen aleksandriinia vaan käännän proosaksi; jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, parempiakin suomennoksia löytyy epäilemättä hyvin läheltä). Ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa Philinte yrittää saada Alcesten tolkkuihinsa vihjaamalla, että raivoamalla "ajan tapoja" (les moeurs du temps) vastaan tämä vain saattaa itsensä naurunalaiseksi. Mutta Alceste vastaa:

"No sen parempi, jumalauta! Vain sitä toivonkin, se on hyvä merkki ja saa minut iloiseksi. Kaikki ihmiset ovat minulle siinä määrin vastenmielisiä, että minua suututtaisi olla viisas heidän silmissään."
(Tant mieux, morbleu! tant mieux, c'est ce que je demande, / Ce m'est un fort bon signe, et ma joie en est grande: / Tous les hommes me sont à tel point odieux / Que je serais fâché d'être sage à leurs yeux. 109-112.)

Juuri tällaiset purkaukset tuntuvat itsestäni niin kovin tutuilta...

Menemättä tämän syvemmälle näytelmään, totean painokkaasti, että se kirjoitettiin nimenomaan häijyksi komediaksi ja että naurun kohde oli nimenomaan Alceste. Myös aikalaisyleisö useimmiten ymmärsi sen juuri näin. Mutta nykyään Ihmisvihaajaa tulkitaan, ellei nyt aivan tragediaksi niin ainakin hyvin vakavaksi komediaksi, ja Alcesten hahmo on saanut arvokkuutta, jota 1600-luvun yleisö tuskin olisi tullut häneen yhdistäneeksi. Milloin tämä "paradigman muutos" alkoi? Siihen on helppo vastata: sen aloitti Rousseau, joka ensimmäisenä lausui julki ihailunsa Alcesten elämänasennetta kohtaan ja itse asiassa kiivaasti arvosteli Molièrea pyrkimyksestä tehdä ihmisvihaajastaan naurunaihe. Rousseau näki Alcestessa ennen muuta "aidon" ja "rehellisen" ihmisen, jonka reaktio järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen tapoja kohtaan oli ainoa mahdollinen. Rousseau oli esiromantikko, ja varsinaiset romantikot veivät myöhemmin hänen aloittamansa vinoutuneen tulkintatradition loppuun saakka.

Alceste on siis ilman muuta narri. Hän on sitä miltei yhtä suuressa määrin kuin kaksi muutakin Molièren tunnettua koomista henkilöhahmoa, nimittäin Harpagon ja Tartuffe. Mitä kertoo meistä, meidän ajastamme, että välittömästi ymmärrämme sekä saiturin että hurskastelijan naurettavuuden, mutta suuressa vihaajassa näyttää meistä olevan jotakin jylhän traagista ja siten kunnioitettavaa?

I'm back - olen selkä!

2012-01-14T10:09:00.000+02:00

WorldWideWebistäei tunnetusti katoa mikään. Kukaan ei varmasti tienne, kuinka monta blogiaVerkosta löytyy, mutta ilman epäilystä niiden määrä lasketaan kymmenissämiljoonissa. Suurinta osaa niistä ei kuitenkaan ole päivitetty ehkä vuosiin.Oma Palaneen käryä -blogini näyttiolevan liittymässä tähän vaienneiden sivustojen kasvavaan joukkoon. Syitäsiihen, että en ole päivittänyt blogiani sitten viime heinäkuun alun, on kaksi,toinen on yksityinen ja toinen yleisempi.

Kesällä minulletapahtui pieni elämänmuutos, eli menin pitkästä aikaa ns. oikeisiin töihin.Aikaisemmin olin tehnyt töitä kotona oman päätteen ääressä, ja blogijuttuniolivat syntyneet lähinnä sellaisina pieninä suvantokohtina, joita aina tuleeluovan kirjoittamisen yhteydessä. Nyt säännöllisessä työssä kodin ulkopuolellatämä ei luonnollisestikaan enää onnistu. Tahdon käyttää vähät vapaa-aikanitodella tärkeisiin asioihin kuten lukemiseen.

Yleisempi syypistää blogi hyllylle oli se perusteellinen tympääntyminen, joka seurasi eräännorjalaisen p*skiaisen, jonka nimeä en suostu lausumaan tai kirjoittamaan, suorittamasta sairaasta pikku performanssista. Koska blogini keskeinen tehtävä onollut toimia omien aatteellisten turhautumieni purkukanavana sanottavaa useinkärjistäen ja liioitellenkin, niin joitakin juttujani on voitu ainakin pahallatahdolla lukea vihakirjoituksina. Utøyan jälkeen meni vähän inspiraatiotällaiseen, tämä siitä huolimatta että minulla ei ole koskaan ollutliioiteltuja käsityksiä blogini levikistä ja merkityksestä. Vaikkasuvaitsevaiston törkeä yritys vetää maahanmuuttokriittistä nettikirjoitteluakokonaisuudessaan moraaliseen osavastuuseen murhenäytelmästä herätti minussamelkein yhtä paljon raivoa kuin itse tragedia, maku hommasta meni yhtä kaikki.

En koskaantehnyt tietoista päätöstä lähteä tauolle, mutta yllä mainituista syistäblogin päivittäminen siirtyi siirtymistään. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä,että on tullut aika palata. Kaipaan kirjoittamista jo sen itselleni tekemän suotuisen terapeuttisen vaikutuksen takia. Aina sitä sen verran aikaa löytyy. Yritän kuitenkin pitää päällä aiempaa enemmän sordinoa tuon "vihapuheen" suhteen; en siis siksi, että oikeasti kuvittelisin kenenkään pimahtavan meikäläisen sepustusten takia enkä myöskään siksi, että hyväksyisin poliittisesti korrektin määritelmän "vihapuheesta" kaikessa laajudessaan, vaan ihan vain pitääkseni suurta hajurakoa blogosfäärissä esiintyvään todelliseen vihapuheeseen.

***

Lähiaikoina olisi tarkoitus pohtia tuota vihateemaa mahdollisimman asiallisesti. Minua kiinnostaa erityisesti traditionalismiin jo vanhastaan usein liitetty misantropian leima, joka ei ole aivan perusteeton ja jota vikaa kieltämättä tunnistan hieman itsessänikin. Ehkä tästä topiikista syntyy kirjaus tai pari. Tällä kertaa rajoitun tunnustamaan, että lähenevissä presidentinvaaleissa äänestyskäyttäytymistäni motivoi osittain viha: aion ensimmäisellä kierroksella äänestää Soinia vain siinä toivossa, että hän pääsisi toiselle rundille ja antaisi mahdollisimman tasaisen vastuksen Niinistölle. Toisen kierroksen lopputulos voisi olla vaikka 51% Niinistölle ja 49% Soinille; tuollaisen tuloksen tietyissä piireissä herättämä ahdistus lämmittäisi kostonhimoisen ihmisvihaajan sydäntäni ihanasti...

Vakavasti puhuen en siis kuitenkaan toivo Soinin voittoa, mikä ei kyllä näytä todennäköiseltäkään. Asiaperustein unelmapresidenttini tästä joukosta olisi Sari Essayah, mutta realistisia mahdollisuuksia omaavista kandidaateista Niinistö on toki valintani. Nykytilanteessa toivon presidentiltämme ennen muuta arvokkuutta, etäisyyttä ja edustavuutta. Niinistön ilmeinen kankeus vaikkapa television vaalitenteissä on minun silmissäni puhdasta plussaa; joviaaleista ja lupsakoista kansanmiehistä (ja varsinkin -naisista) presidentteinä olen saanut kyllikseni. Soinilla on monia hyviä ominaisuuksia, mutta sanat "Soini" ja "arvokkuus" samassa lauseessa herättävät lähinnä hilpeyttä.

Suomalaisen talviurheilukulttuurin chutzpah tuli tiensä päähän (?)

2011-07-01T15:26:00.003+03:00

STT:n ja Hiihtoliiton yli vuosikymmenen vanha riitajuttu on siis nyt ratkaistu lopullisesti ja STT:n hyväksi. (Tai sitten ei...) Oli kyllä aikakin.

Minuahan kansallisten tunnusten alla käydyt urheilumittelöt eivät itsessään kiinnosta hiukkaakaan. Mutta näiden pahimmillaan brutaalien ja parhaimmillaankin naurettavien aktiviteettien ympärille on viimeisten sadan vuoden aikana punottu keinotekoinen isänmaallisuuden sädekehä ja siten asia koskee kuin koskeekin jokaista itseään patrioottina pitävää, kuten minua. Omalla kohdallani tosin on kyse eräänlaisesta not in my name -tunteesta, siis pyrkimyksestä pysytellä henkisesti mahdollisimman kaukana sellaisesta "suomalaisuudesta", jonka syvin ilmenemismuoto on jäätynyt räkä poskella reuhtominen lumisessa korvessa tai tarpominen sauvojen kanssa upottavalla suolla; se, että tällaisessa nähdään jonkinlaista herooisuutta, kertoo siitä, kuinka lähellä tämä kansa yhä on shamanistisia esi-isiään. Mutta koko kuvion perimmäinen surkeus on siinä, että hiihtäjiemme sankaritekojen lähde ei olekaan suomalainen erämaasuo vaan - lääketeollisuus; vai olisiko syytä puhua peräti huumeteollisuudesta?

Siellä täällä blogosfäärissä on viime aikoina etsitty määritelmää jiddishiläiselle chutzpah-käsitteelle. Hyviä ehdotuksia on nähty, mutta en tiedä, onko kukaan vielä soveltanut käsitettä näiden dopingista syytettyjen sankareiden röyhkeisiin selittelyihin ja vielä röyhkeämpiin vastasyytöksiin. Minusta tässä yli vuosikymmenen jatkuneessa näytelmässä on syytettyjen puolelta nähtävissä vahvoja chutzpan piirteitä.

Suomalaisen sisun, rehtiyden ja alkuvoimaisuuden käsitteet ovat itsessään vähän hölmöjä mutta harmittomia ja jotenkin hellyttävän topeliaanisia. Ikävä chutzpan sivumaku niihin tuli vasta Lahdessa 2001.

***

Suomalaisen talviurheilukulttuurin kasvoilta putosi naamio Lahdessa noin kymmenen vuotta sitten. Ensi alkuun vahingoniloni oli puhdasta ja rikkeetöntä. Kärynneiden hiihtäjien, heidän valmentajiensa ja varsinkin Hiihtoliiton gangstereiden kiemurtelu syytösten ristitulessa lämmitti sydäntäni. Vuonna 2001 tuoreessa muistissa oli erään hiihtäjä Jari Räsäsen ja erään Esko Ahon, Hiihtoliiton silloisen nokkamiehen, chutzpaa henkivä esiintyminen STT:n dopingjutun ensimmäisessä vaiheessa 90-luvun lopulla. Minua koko näytelmä oli oksettanut ja Lahden skandaalin jälkeen tunsin melkein saaneeni jonkinlaisen revanshin. Lyhyen aikaa elin myös toivossa, että suomalaiset aikuistuisivat ja oppisivat etsimään isänmaallisuudelleen hieman kypsempiä ilmaisuja kuin urheilusankareiden palvonta. Saahan sitä toivoa.

Minua nauratti, kun kuulin joidenkin hengenheimolaisteni nauhoittaneen Lahden lehdistötilaisuuksia useiden tuntien mittaisiksi potpureiksi ja nautiskellen katselevan niitä oluen ja perunalastujen kera. Melko pian hymyni kuitenkin hyytyi, sillä minulle selvisi, miten vakava tämä asia monelle täysijärkisenäkin pitämälle ihmiselle oli. Ällistyin vilpittömästi, kun eräs nuorehko tuttavani melkein itkien purki loukkaantumistaan paitsi itsensä myös "kaikkien niiden puhdassydämisten penkkiurheiljoiden" (hän todella käytti tätä raamatullista ilmaisua!) puolesta, joiden usko oli nyt mennyt. Hieman myöhemmin kuulin erään yliopistomme työntekijän masentuneen tapauksesta niin pahoin että joutui useiden kuukausien sairauslomalle! Urheilunationalismi on pelottava juttu, ei vähiten siksi, että tässä jos missään nationalismin luonne korvikeuskontona näyttäytyy paljaimmillaan.

Lahden tapauksen päänäyttelijöistä yksi nousee ylitse muiden. Ajattelen ennen muuta Mika Myllylää. Joku Jari Isometsä on aitopohjalaisessa röyhkeydessään yksinomaan vastenmielinen hahmo, mutta Myllylä on lisäksi traaginen tapaus eikä hänen kohdallaan tragediaa pehmennä vähäisinkään camp-henkinen koomisuus kuten jonkun Matti Nykäsen tapauksessa on laita. Juuri Myllylän henkilökohtainen romahdus Lahden jälkeisinä vuosina tekee vaikeaksi hänen kustannuksellaan naureskelun, niin houkuttelevaa kuin se olisikin muistaen hänen äärimmäisen imelän esiintymisensä kunniansa päivinä. Ei siis naureskella. Mutta sen verran kai saa sanoa syyllistymättä "lyödyn lyömiseen" (tätä latteuttahan toisteltiin ahkerasti Lahden tapauksen jälkeen), että juuri Myllylän kohdalla on erityisen helppoa nähdä Nemesiksen kädenjälki.

***

Edit. 5.7., klo: 18:50:

Vain muutama päivä tuon yllä olevan tekstin julkaisun jälkeen tuli siis uutinen Mika Myllylän kuolemasta. Olisin kirjoittanut viimeisen kappaleen toisin tai jättänyt sen kokonaan kirjoittamatta, jos olisin tämän tiennyt. En kuitenkaan viitsi ryhtyä jälkikäteen sensuroimaan itseäni. Toivottavasti joku näille sivuille myöhemmin eksynyt ei kuvittele minun tarkoittaneen "chutzpan tiensä päähän tulemisella" tätä tragediaa!

Requiescat in pace.

Saatana - tyly tosiasia

2011-06-27T10:14:00.001+03:00

Juhannusviikonloppuna tuli tv:sta vuonna 2005 valmistunut elokuva Emily Rosen manaus. Pidin filmistä, sillä sen kauhuefektit olivat suhteellisen uskottavia ainakin jos vertauskohtana käytetään lajityypin tunnetuinta edustajaa, Manaajaa (1974). Sanotaan Emily Rosen manauksen perustuvan tositapahtumiin, mikä osaltaan selittänee sen suhteellisen uskottavuuden. Silti on muistettava, että kyseessä on kaupalliseen levitykseen tehty elokuva, ja minun on vaikea uskoa, että tuotantotiimi olisi malttanut olla paisuttelematta jutun sensaatiomaisia elementtejä. Lisääkö elokuva uskoa demoneiden todellisuuteen vai vähentääkö se sitä, kukapa tietää?

***

Helsingin hiippakunnan eksorsisti, isä Guy Barbier kuoli vajaa viikko sitten melko tarkalleen 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Vuonna 1921 syntynyt abbé Guy eli pitkän elämänsä modernissa ja valistuneessa maailmassa; hän sai jo varhain tutustua kyseisen maailman tyypillisimpään ilmenemismuotoon eli keskitysleiriin, tuohon 20:nnen vuosisadan rationaalisen luovuuden loistavaan kukkaseen. Selvittyään juuri ja juuri hengissä kierroksestaan, johon sisältyi mm. Buchenwald, isä Guy omisti elämänsä pappeudelle. Paitsi karitatiivisesta työstään mm. Emmaus-liikkeen puitteissa, isä Guy muistetaan myös siis hiippakuntamme virallisena eksorsistina, manaajana.

En voi sanoa tuntevani syitä siihen, miksi juuri isä Guy päätyi tähän virkaan. Mutta ilman epäilystä hän sopi tehtävään loistavasti, sillä hänen suhtautumisensa Saatanaan oli terve ja tasapainoinen. Kuten C. S. Lewis totesi, Saatanaa, joka on kaikin tavoin ekstremisti, miellyttää yhtä paljon kaksi äärimmäistä suhtautumistapaa: ensinnäkin on modernille maailmankuvalle tyypillinen epäusko koko Saatanan olemassaoloon, toinen yhtä hyvä suhtautumistapa taas on ylenpalttinen mielenkiinto elämän diabolisiin ulottuvuuksiin, joko suoranaisen satanismin muodossa tai sitten vain epäterveenä kiinnostuksena demonologiaan ja muuhun sellaiseen.

Isä Guy vältti kummankin vinoutuman ja varmaan jo siksikin oli niin sopiva eksorsistiksi. Saatana itsessään ei edes kiinnostanut häntä! Aiheesta tarkemmin Emil Antonin <Hyviä uutisia -blogissa>. Maisteri Antonin uusin postaus käsittelee itse asiassa Kari Kuulan tuoretta kirjaa, joka edustaa modernia äärimmäisyyttä suhteessa Saatanaan, siis käytännössä kiistää hänen olemassolonsa. "Modernissa maailmankuvassa" ei kuulemma ole tarvetta tämän kaltaiselle hahmolle; no, sen pahempi modernille maailmakuvalle, mutta omituista on, että kristittynä teologina esiintyvä tyyppi julistaa tämmöistä dysangeliumia. Kyllä Saatanan olemassolo on kristillinen uskontotuus, tuntukoon se "edistyksellisistä" piireistä kuinka nololta hyvänsä. Lienee vain ajan kysymys, milloin myös Jumala saa lopullisesti "Kuulan kalloon".

Audiovisuaalinen maalaus

2011-06-21T14:09:00.002+03:00

J-F. Millet, L'Angélus (1857-59)

Millet'n L'Angélus on maailman tunnetuimpia maalauksia ja sen merkitystä voi huoletta luonnehtia "ikoniseksi".

Tämä taulu soi. Maallistuneelta katselijalta tosin saattaa jäädä ääni kuulematta. Taulun suomenkielinen nimi Iltarukous ei sekään juuri auta asiaa; toisinaan taulun nimi käännetään myös muotoon Iltakellot, ja siinä lähestytään jo totuutta. Sen sijaan teoksen alkukielinen nimi ei enää jätä mitään avoimeksi: Kello on kuusi illalla, pohjoisranskalaisen talonpoikaispariskunnan päivä on pulkassa. Horisontissa, sommituksellisesti keskeisellä paikalla, siintelee kirkontorni, ja sieltä kantautuvat tyynen ilman halki päivän viimeiset angeluskellot: "klang... klang... klang..." Ilman tuota visuaalisesti vähäistä yksityiskohtaa tämä olisi aivan toinen maalaus, paljon mitäänsanomattomampi.

Jatkosota ja menneisyydenhallinta

2011-06-20T14:44:00.001+03:00

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen postaukseni aiheesta "jatkosota".

En ole kovin tarkkaan perehtynyt tuohon kuulemma kehitteillä olevaan projektiin, jossa suomalaisia on tarkoitus kasvattaa suvaitsevaisuuteen takomalla näiden päähän kansakunnan menneitä rikoksia. Oletan kuitenkin, että jatkosodan puhkeamisen 70-vuotismuiston läheisyys on omalta osaltaan inspiroinut projektia.

Minua itseäni jatkosota väsyttää aivan suunnattomasti - vieläkin enemmän niin tekee tosin talvisota. Jatkosota on kuitenkin sikäli ärsyttävämpi juttu, että siinä hermojani rassaavat niin "vasemmistolainen" kuin "oikeistolainenkin" historiantulkinta (talvisodan suhteen on vallalla suurempi konsensus). Oikeistolaisella ymmärrän sitä populaarihistoriallista, intellektuaalisesti Ryhmyn ja Romppaisen tasolla liikkuvaa uhoa, joka hallitsee varsinkin nettikirjoittelua. Jo ajat sitten ikoniseksi hahmoksi noussut ja täysin omaa elämäänsä elävä "Rokan Antti" ei ole paljoakaan noiden Armas J. Pullan kansanomaisten luomusten yläpuolella; itse asiassa hän käytännössä on lähes yhtä fiktiivinenkin hahmo, vaikka jotakin kannakselaista pienviljelijää onkin hänen esikuvakseen väitetty. Nämä tyypit ovat kaiken kaikkiaan Suomen kansan rakkaita omiakuvia. Mitä ne kansasta kertovat, jääköön tässä sen tarkemmin erittelemättä.

***

Mutta vakavampi on vasemmistolaisten iänikuinen itseruoskintaprojekti, jolle ei näytä tulevan loppua, vaikka ulkoista painetta historian vääristelyyn ei ole ollut aikoihin. Kyllähän siitä lähdetään, että Suomella ei ole mitään erityistä syytä pyydellä anteeksi yhtään keneltäkään. Ei tosin ole syytä erityiseen elvistelyynkään, sillä sodassa eivät sen paremmin yksilöt kuin kansakunnatkaan koskaan selviä tahroitta. Ei Suomikaan ollut pulmunen. Mutta niin kauan kun Neuvostoliiton seuraajavaltio ei osoita valmiutta tutkia perusteellisesti, kriittisesti ja vilpittömän katumuksen hengessä omia rikoksiaan, ei suomalaistenkaan kannata pukeutua säkkiin ja tuhkaan; semminkään, kun tätä flagellantismia harrastettiin täysin yksipuolisesti vuosikymmenten ajan; eiköhän kaikki sanottava ole jo siltä osin tullut sanotuksi.

Vasemmiston ongelma on juuri historiantajun puute. Ja jos "historiantaju" ylipäätään merkitsee mitään, se merkitsee sen ymmärtämistä, että menneiden aikojen toimijat ("historian tekijät") eivät koskaan tiedä sitä, minkä me tiedämme nyt; vielä tarkemmin sanoen, he eivät elä "historiaa" vaan aina omaa aikaansa ja tekevät ratkaisujaan sen hetkisten tietojen varassa, menneisyys huohottaa raskaasti heidän niskaansa ja tulevaisuus on pelkkä läpitunkematon musta seinä heidän edessään. Myöhemmät sukupolvet konstruoivat kaoottisesta tapahtumien ja syy-seuraus -suhteiden sotkusta sitten "historian", tai pikemminkin useita historioita, sillä lukuisat tulkinnat ovat aina mahdollisia. Kirjoihin ja kansiin saatetun, tietyssä mielessä kivettyneen historian tiimoilla avautuvat rajattomat mahdollisuudet jälkiviisauteen ja moraaliseen besserwisserismiin, joka on vasemmiston erityinen leipälaji.

Vain jälkiviisauden valossa voidaan esimerkiksi väittää Suomen luovuttaneen kymmenittäin juutalaisia Natsi-Saksaan. Ei luovuttanut. Suomi vaihtoi toki vankeja de facto -liittolaisensa kanssa, ja Suomen saamista tuhansista neuvostovangeista monella oli juutalainen tausta. Tuo vankienvaihto-operaatio on tiedetty ja tunnettu iät ja ajat, kauan ennen Elinan Sanan reilut puoli vuosikymmentä sitten julkaisemaa ns. tutkimusta tästä aiheesta. E. Sanan kontribuutio aiheeseen oli juuri tuon juutalaisteeman keksiminen ja numeron tekeminen siitä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että suomalaiset virkamiehet olisivat nähneet luovutettavien massassa mitään muuta kuin vangiksi joutuneita vihollismaan sotilaita. Tuskinpa saksalaisetkaan ajattelivat ottavansa suomalaisilta vastaan nimenomaan juutalaisia neuvostosotilaita, vaan pikemminkin sotilastiedustelun näkökulmasta yleisesti arvokasta ainesta, mm. NKVD-miehiä. Suomen kannalta nämä luovutukset eivät ole sen kiusallisempia kuin se, että britit luovuttivat tuhansittain saksalaisten puolella taistelleita vlasovilaisia ja kasakoita Stalinin käsiin, tai se, että ruotsalaiset palauttivat sodan loppuvaiheessa suuria määriä baltialaisia pakolaisia NL:oon.

Sodan aikana moraalin ala kaventuu monin tavoin. Valtiolle annetun moraalisen arvosanan tärkein peruste on poikkeusoloissa se, kuinka valtio onnistuu huolehtimaan omista kansalaisistaan ja näiden oikeuksista. Tässä suhteessa Suomen sodan aikainen saldo ei ole hassumpi; akselivaltojen mittapuilla se on suorastaan erinomainen.

***

Vielä kerran: erityistä syytä kollektiiviseen katumukseen ei Suomella jatkosodan osalta ole, jos kohta ei ole erityistä syytä kollektiiviseen röyhistelyynkään. Myönnän, että nuorten, mistään mitään ymmärtämättömien kantamat "Kiitos 1939-1944" -paidat ovat äärimmäisen mauttomia enkä itse koskaan pukisi sellaista päälleni, mutta eipä se menneiden sotien muistelu useimmissa muissa maissa ole juuri sen tyylikkäämpää.

Mitäs me sanskulotit

2011-06-17T16:15:00.000+03:00

Dandyismi-postausteni tiimoilta tulin miettineeksi puvun, pukeutumisen, ja erityisesti herrain pukeutumisen, vahvaa roolia yleisenä aate- ja kulttuurihistoriallisena indikaattorina. Sillä kyllähän se niin on, että kulloisenkin aikakauden pukumuoti korreloi monin tavoin vallitsevaa aateilmapiiriä. Myös muodin muutokset ovat usein paljon puhuvia. Eilispäivän radikaali asuste on usein tämän päivän tylsää mainstream-pukeutumista; joskus myös eilispäivän arkiasu on tämän päivän juhlapuku.

Minä itse pidän pitkiä housuja aina, poikkeuksetta. Kannaltani on harmillista, että pitkät housut miesten vaateparren kanonisena elementtinä ovat - hirveätä sanoakin - vallankumouksellinen keksintö. Ennen vuotta 1788 herrasmies pukeutui alaraajainsa osalta yksinomaan vaateparteen nimeltä culottes, siis lyhyisiin, hieman polven alapuolelle ulottuviin ihoa myötäileviin housuihin, ja polvista alaspäin säärtä verhosivat sukat tai säärystimet, jotka puolestaan päättyivät solkikenkenkiin.

Radikaalivallankumouksellinen sanskulotti
eli "pitkähousu"

Sans-culottes -nimellä kutsuttiin kaikkein kiihkeimpiä vallan-kumouksellisia. Termi merkitsee kirjaimellisesti "polvihousuttomia", siis pitkiä, nilkkaan saakka ulottuvia housuja käyttäviä kansalaisia. Pitkät housut, pantalon, olivat vanhastaan olleet kansanomainen ja talon-poikainen vaateparsi, siksi niistä tietenkin tuli vallankumouksellisten suosima asuste.

Restauraation jälkeen tehdyt yritykset palata myös pukeutumisen osalta ancien régimen ihanteisiin eivät onnistuneet. Viimeistään 1820-luvulla pantalonit vakiintuivat lopullisesti miesten puvun olennaiseksi osaksi, ja tämä rooli niillä on tietysti edelleen. Mutta kuinka kauan, se on asia erikseen.

Toinen vallankumouksen myötä vakiintunut vaateparsi oli hännystakki eli frakki, joka tosin tunnettiin jo ancien régimen aikana. Frakkipuku jäi pitkien housujen tavoin elämään ja koko 1800-luvun alkupuolen se oli ainakin alemman keskiluokan ja sitä ylemmän kaupunkiväestön parissa täysin arkinen ja jokapäiväinen asu. Frakin hidas mutta varma juhlallistuminen on länsimaisen kulttuurihistorian merkillisimpiä ilmiöitä. Nykyäänhän frakkia käytetään enää kaikkein juhlavimmissa yhteyksissä, ja on mahdollista, että se melko läheisessä tulevaisuudessa päätyy kokonaan museoiden vitriineihin. Ylipäätään frakkipuvun kehitys muistuttaa muutettavat muuttaen roomalaisten toogan vaiheita, joka sekin oli alun alkaen arkinen kaiken kansan vaate mutta muuttui hitaasti ritariston ja senaattoriluokan etuoikeudeksi ja katosi tyystin keisarikauden viimeisinä vuosisatoina käytännöllisempien ja helpompien pukujen tieltä.

Eräässä sci-fi -romaanissa parinsadan vuoden päässä tulevaisuudessa juhlallisena iltapukuna toimii - farkkupuku! Juttu vaikuttaa kirjailijan vitsiltä, ja luultavasti onkin sitä, mutta siitä huolimatta tämä on myös täysin mahdollinen skenaario. Ajatus kokonaan siniseen denimiin pukeutuneista herroista kättelemässä presidenttiä linnankutsuilla kieltämättä hieman hirvittää konservatiivia, mutta varmaan saman reaktion olisi pari vuosisataa sitten herättänyt ajatus frakista juhlapukuna. Näin se kehitys kehittyy.

Häpeällinen bisnes

2011-06-14T17:05:00.002+03:00

Tippu Tip (1837-1905)

Tiedättekö, kuka on oheisen kuvan neekeriuk... hm, afrikkalaistaustainen iäkkäämpi herrahenkilö? No minäpä kerron. Kuvan mies on Hamad bin Muhammad bin Jumah bin Rajab bin Muhammad bin Sa'id al-Murghabi, kutsumanimeltään Tippu Tip. Tippu Tip oli luultavasti historian mahtavimpia orjakauppiaita, ja lisäksi hän omisti itsekin joidenkin tietojen mukaan peräti 10 000 sielua useilla plantaasheilla eri puolilla Itä-Afrikkaa.

Miehemme oli 1800-luvun jälkipuoliskolla Sanzibarin sulttaaneiden oikea käsi ja omasi lisäksi erinomaiset suhdeverkostot länsimaalaisiin löytöretkeilijöihin. Hän auttoi monin tavoin mm. Henry Morton Stanley'a (muistattehan: "Dr. Livingstone, I presume..."), ja hänestä tuli näiden kontaktiensa ansiosta jo varhain tunnettu myös Euroopassa.

Jostain syystä Tippu Tipistä ei kuitenkaan erityisemmin pidetä melua silloin kun kauhistellaan afrikkalaisten orjuuttamisen hirveätä historiaa. Tiedon puutteesta ei siis pitäisi olla kyse; googlettakaa tai wikittäkkää hakusanalla "tippu tip" ja huomaatte, että juttua kyllä löytyy monilla kielillä vaikka kuinka. Epäilemättä yksi ilmeinen syy diskreettiin suhtautumiseen on herran itsensä pigmentin tummuusaste. Vähäinen ei merkitys ei liene silläkään, että Tippu Tipin bisnekset suuntautuivat enimmäkseen hänen omien uskonveljiensä pariin islamilaiseen maailmaan, ja rauhanuskonnossahan ei tunnetusti ole tahraa eikä ryppyä.

***

En edes muista, milloin itse törmäsin ensimmäistä kertaa Tippu Tipin nimeen. Tuon oheisen kuvan näin jo varhain jonkun historiallisen lukemiston sivulla ja se jäi mieleeni. Jokin aika sitten näin ranskalaiselta tv-kanavalta dokumentin Senegalin rannikolla sijaitsevan Goréen orjasaaren historiasta. Ohjelmassa joku paikallinen vanhus mesosi eurooppalaisten orjakauppiaiden kataluutta ja haukkui siinä sivussa rutiininomaisesti tietysti myös katolisen kirkon, koska sen papit kuulemma olivat siunanneet käytännön tai ainakaan eivät olleet kyllin selväsanaisesti tuominnneet sitä jne. Miehen ulkonäössä vaatepartta myöten oli jotakin tuttua ja äkkiä muistin: äijähän oli kuin ilmetty Tippu Tip! En tiedä, olisiko tämä senegalilainen musta musulmaani tuntenut yli sata vuotta sitten kuolleen itäafrikkalaisen uskonveljensä nimeä, jos se olisi hänelle mainittu, mutta epäilenpä että ei olisi; ja vaikka olisi tuntenutkin, niin tuskinpa hän olisi pitänyt Tippu Tipin bisneksiä erityisen häpeällisinä, sillä quod licet Iovi, non licet bovi.

Jokainen vähänkään asioihin perehtynyt tietää, että afrikkalaisilla itsellään oli merkittävä rooli orjakaupassa niin mantereen länsi- kuin itälaidallakin. Ylipäätään on kyseenalaista, olisiko ilman heidän omaa panostaan koskaan päästy likimainkaan niin huikeisiin volyymeihin kaupankäynnissä kuin suurimmillaan päästiin. Nämä asiat siis tiedetään, mutta niistä ei liiemmälti puhuta.

***

Rehellisimmät afroamerikkalaiset ovat tuskallisesti joutuneet hyväksymään sen tosiasian, että heidän esi-isänsä päätyivät orjiksi toisten afrikkalaisten myyminä. Mm. radikaali aktivisti (mutta siitä huolimatta kohtalaisen hyvä kirjailija) Alice Walker on käsitellyt tätä traumaa useammassakin yhteydessä. Silti Walkerin kaltaiset vilpittömätkään tulkitsijat eivät aina tunnu tajuavan asian ydintä: he saattavat kauhistella sitä, että afrikkalaiset myivät "veljiään" "muukalaisten" orjuuteen. Mutta tämähän on täyttä anakronistista soopaa: 1700- tai 1800-luvullakaan ei vielä ollut mitään "afrikkalaisia" muualla kuin eurooppalaisessa (siis ulkopuolisessa) tietoisuudessa. Oli mandingoja, oli joruboja, oli iboja, oli haussoja, oli ashanteja, oli dahomelaisia, oli malilaisia, oli kanembornulaisia, ja oli vaikka mitä. Mutta miksi ihmeessä joku dahomelainen olisi pitänyt jotakin ashantia "veljenään"? Nehän olivat taistelleetkin toisiaan vastaan iät ja ajat.

Kun merten takaa alkoi sitten tulla omituisen valjun värisiä, jopa arabejakin vaalempi-ihoisia kummajaisia, jotka osoittivat halua ostaa dahomelaisilta näiden sotavankeja orjiksi, miksi ihmeessä he eivät olisi näitä myyneet? Pan-afrikkalainen identiteetti ei ole sen vanhempi juttu kuin muutkaan vastaavat sivilisaatioidentiteetit. On omituista, että postmodernistisen paradigman omaksuneet afroamerikkalaiset tai heitä myötäilevät tulkitsijat eivät näköjään osaa soveltaa sosiaalisen konstruktion malliaan juuri tässä kysymyksessä.

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen taloustieteilijäni

2011-06-11T16:25:00.000+03:00

Kuten muutaman viikon takaisessa <dandy-aiheisessa> postauksessani vihjasin, dandyismi on ennen muuta psykologisen sfäärin ilmiö, se on sisäinen asenne. Mutta koska se ulospäin näkyy selvimmin juuri pukeutumisessa, sanotaan pari sanaa siitäkin.

***

En siis itse ole varsinaisesti Savile Row -dandy. En arkisin pukeudu mitenkään silmiinpistävän tyylikkäästi vaan lähinnä vain konservatiivisen siististi ja asiallisesti. Mutta siitä huolimatta taidan erottua kaupungin katukuvasta kesäisin. Kuinka? No siten, että suuri osa (ellei suurin osa) muista alkaa kesäisin pukeutua niin tavattoman omituisesti. Minä itse en ole vähimmässäkään määrin "inc'oyable" (ks. edellinen dandy-postaukseni), sen sijaan ne, jotka käyskentelevät urbaaneilla kävelykaduilla rennosti ranta- tai safariasuissa, ovat sitä mitä suurimassa määrin. Tässä asiassa (kuten niin monessa muussakaan asiassa) enemmistön kulloinenkin maku ei määrittele normaalia ja epänormaalia: on absoluuttinen fakta, että rantapukeutuminen keskellä eurooppalaista kaupunkia on epänormaali ilmiö. Tästä ei keskustella.

Pitkin 2000-lukua tilanne on vuosi vuodelta pahentunut. Tämä kesä ei näytä ainakaan paremmalta, jos voidaan jotain päätellä siitä, kuinka nyt noin viikon kestäneet ankarat helteet ovat vaikuttaneet katukuvaan. Näköjään vuosi vuodelta yhä useampi suomalainen vapautuu estoistaan kesäisin. Myönnettäköön, että ilmiö on kyllä yleiseurooppalainen. Jopa perinteisesti hyvin siististi ja konservatiivsesti pukeutuneet Välimeren kansat ovat viime vuosina päästäneet itsensä tässä suhteessa repsahtamaan. Mutta silti rohkenen väittää, että suomalaiset ovat johtaneet tätä trendiä, ehkä heidän mieliinsä aivopestyn "luonnollisuus"-kultin vaikutuksesta.

Hyvin keveä pukeutuminen helteisillä ilmoilla on merkki liian pitkälle viedystä mukavuudenhalusta ja käytännöllisyydestä. Tällaisessa alastomien apinoiden kansoittamassa ympäristössä jokainen, joka viittaa kintaalla moisille puhtaan animaalisille hyötynäkökohdille, on omalla tavallaan dandy. Sellaisia ovat siis jopa peittävään mustaan säällä kuin säällä pukeutuvat gootit tai maihinnousukenkiä, niittifarkkuja ja nahkatakkeja uppiniskaisen ylväästi kantavat uuspunkkarit; on omituista, että tällaisinkiin ihmisryhmiin voi joskus tuntea tiettyä henkistä yhteenkuuluvuudentunnetta...

***

Mutta oletettua sisäistä dandyismiani ei oikeastaan tarvita selittämään sitä, miksi itse en omista (enkä ole koskaan omistanut enkä koskaan tule omistamaan) shortseja tai sandaaleja. Selitykseksi asiaan riittää uusklassinen taloustiede, jonka simppelit teoriat ja mallit ovat hyvin käyttökelpoisia kaikilla mahdollisilla elämänalueilla (paitsi tietenkin kansantaloudessa itsessään...).

Oivalsin tämän pukeutumisasian "taloustieteelliset" ulottuvuudet jo kauan sitten, jonakin 2000-luvun puolivälin trooppisen kuumana kesänä. Tuolloin käytiin Iltasanomissa (tai Iltalehdessä, mitä väliä) yhteiskunnallisesti erittäin tärkeätä yleisönosastokeskustelua aiheesta "onko mustiin pukeutuvilla ihmisillä oikeus valittaa helteitä". Sattumoisin itselläni oli tuohon aikaan menossa jonkinlainen Johnny Cash -vaihe pukeutumisessa (musta silkki- tai pikeepaita, mustat suorat housut, musta pikkutakki, mustat kengät [mutta ei nyt sentään mustia laseja!]). Kerran odottelin tässä täysmustassa formussani bussia ja pysäkin jakoi kanssani eräs huomattavasti minua kevyemmin pukeutunut kansalainen. Kaveri punoitti paitsi auringosta myös halvasta viinasta. Hän katseli minua kännisen julkeudella ja kysäisi sitten, eikö minulla ole kuuma moisessa kuosissa. Vastasin, että totta helvetissä on kuuma kun elohopea kerran on kolmenkymmenen asteen kieppeillä, mutta jatkoin samaan hengenvetoon ja kysyin, eikö miehellä itsellään sitten ollut kuuma. En muista, mitä sain vastaukseksi, mutta juuri tässä tilanteessa syntyi yllä mainitsemani oivallus: olin näet intuitiivisen varma siitä, että siinä bussipysäkin penkillä yläruumis paljaana hikoilevalla lajitoverilla ei ollut kovinkaan paljoa miellyttävämpi olo kuin minulla täysmustissani.

Kotiin päästyäni testasin asian empiirisesti omalla patiollani, ja testi vahvisti oletukseni: vaatetuksen vähentäminen kieltämättä helpottaa oloa jonkin verran, mutta ei missään tapauksessa niin paljoa, että kannattaisi maksaa siitä koituvaa psykologista hintaa eli inhimillisen arvokkuuden menetystä. Kyse on siis mikrotaloustieteen teoreettisiin kulmakiviin kuuluvan marginaalihyötyteorian eräästä käytännön sovelluksesta. Oheinen käyrä havainnollistakoon asiaa.

"Marginal revenue" (MR) on tässä tulkittava fyysisen mukavuuden
kasvuksi vaatetuksen vähetessä; "marginal cost" (MC) puolestaan
on psykologinen epämukavuus ja menetystä arvokkuudesta johtuva
häpeäntunne; eli puolialastomana juoksentelu kaupungissa ei kannata.

Jostain syystä kasvava joukko ihmisiä ei kuitenkaan koe mitään psykologista ongelmaa yltiöpäisen "rennossa" pukeutumisessa. Miksi näin on, sitä on turha minulta kysyä.

Jeanne d'Arcin päiväksi

2011-05-28T17:12:00.000+03:00

"Chose est bien digne de mémoire / Que Dieu par une vierge tendre / Ait adès voulu (chose est voire!) / Sur France si grant grace estendre." - Christine de Pisan, Ditié de Jehanne d'Arc (1429)

***

Pyhän Jeanne d'Arcin juhlapäivä lähestyy. Marttyyrin "syntymäpäivä" on hänen kuolinpäivänsä. Siksi myös Jeanne d'Arcin muistoa vietetään (siellä missä sitä ylipäänsä vietetään) juuri 30.5., eli päivämääränä jona hänet poltettiin kuoliaaksi Rouenin torilla vuonnna 1431.

Jeanne d'Arcista on kirjoitettu viimeisten 580 vuoden aikana varmaan hyllykilometrien verran eritasoista tekstiä, luultavasti enemmän kuin kenestäkään keskiaikaisesta talonpoikaisnaisesta. Tämä mielenkiinto kertoo Jeannen tarinan hämmästyttävyydestä ja lumovoimasta. Ja mikä tärkeintä, tuo mielenkiinto syntyi välittömästi, jo la Pucellen d'Orlénsin omana elinaikana, joka ei todellakaan ollut pitkä. Tähän motoksi valitsemani katkelma on peräisin hyvin varhaisesta runosta. Sen kirjoittaja Christine de Pisan (ca. 1363-1431), joka tunnetaan eräänä varhaisimmista naispuolisista ammattirunoilijoista, sattumoisin kuoli samana vuonna kuin la Pucelle. Strategisesti tärkeän Orléansin kaupungin vapautus vuonna 1429 teki 17-vuotiaasta tytöstä hetkessä kuuluisuuden paitsi Ranskassa myös koko kristikunnassa.

Jeanne d'Arcin "myyttiä" ei todellakaan ole luotu jälkikäteen, vaikka en kielläkään, että sitä on hiottu ja muokattu, kaunisteltu ja tarpeen mukaan myös rumennettu, sekä kaikin tavoin yritetty saada palvelemaan mitä moninaisimpia poliittisia tarkoitusperiä. Oletan Jeanne d'Arcin tarinan pääpiirteissään tunnetuksi enkä aio sitä tässä yhteydessä kovin yksityiskohtaisesti käsitellä. Toteanpa vain, että Jeanne on eräs kristikunnan (ja ihmiskunnan!) historian loistavimpia esimerkkejä asioiden tärkeysjärjestyksestä, teemasta jota tässäkin pikku blogissani olen yrittänyt pitää esillä. Kuten todettua, häntä on yrittänyt jälkikäteen omia itselleen moni, mutta tosiasia on ja pysyy, että Jeanne kuuluu yksin Kristukselle.

***

Vallankumoukselliset yrittivät jälkikäteen tehdä Jeannesta "kansan tytärtä" (fille du peuple), jonkinlaista protojakobiinia, jonka kuningas petti ja kirkko murhasi. Tässä myytissä on totta siteeksi, ainakin sen verran että se hämää asiaan perehtymättömiä. Charles VII Valois todella osoitti törkeää kiittämättömyyttä jättäessään oman onnensa nojaan tytön, jolle oli kruununsa velkaa. Mutta kirkkoa ei kokonaisuudessaan voi pitää vastuullisena Jeannen kuolemasta, sillä 1400-luvun alkupuolen Pohjois-Ranskan prelaatit olivat hyvin usein konsiliaristien rintamassa, toisin sanoen Rooman valta ei käytännössä sinne yltänyt. Itse asiassa Jeanne yritti käyttää oikeuttaan vedota paaviin, mutta hänen pyyntöänsä ei huomioitu; tämä oli vain yksi koko oikeusjutun lukuisista muotovirheistä ja selvistä laittomuuksista. Mikä tärkeintä, sekä Pariisin yliopisto (jonka teologeista Rouenin tribunaali pääasiassa koostui) että jutun pääsyyttäjä Beauvais'n piispa Cauchon olivat tiukasti englantilaisten taskussa. Tämän ymmärsivät kirkkaasti kaikki aikalaisetkin ja pitivät juuri englantilaisia Jeannen murhaajina; "Et Jehanne la bonne Lorraine / Qu'Angloys brûlèrent à Rouen..." (Fr. Villon). Tuomion kerettiläisyys- ja noituusperusteluista huolimatta Rouenin oikeudenkäynti oli siis luonteeltaan käytännössä täysin poliittinen. Näistä varauksista huolimatta kirkolle on ikuiseksi häpeäksi, että sillä oli riveissään miehiä, jotka antoivat käyttää käyttää itseään tällaiseen tarkoitukseen. "Kansan tytär" -puheen kannalta tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä Jeanne osasi sekä monarkian että kirkon kohdalla erottaa toisistaan pyhän instituution ja sen usein arvottomat palvelijat.

Mutta yleisemminkään ajatellen "kansan tytär" -diskurssi ei oikein kanna, sillä Jeanne d'Arcin sukutausta ei suinkaan ollut niin proletaarinen kuin joillakin tahoilla mielellään on esitetty. Jeannen äiti oli hurskas Isabelle de Vouthon, kutsumanimeltään Romée (muistona Roomaan tehdyltä pyhiinvaellukselta), ja isä Jacques d'Arc, hyvin toimeentuleva talonpoika Domrémysta Meuse-joen varrelta Champagnen ja Lorrainen rajaseuduilta. Jacques d'Arc oli doyen. Nykyranskassa sana merkitsee mm. yliopiston dekaania, mutta tässä yhteydessä termi vastaa suunnilleen samaa kuin "nimismies" Ruotsinvallan aikaisissa suomalaisissa maalaispitäjissä. Kyseessä oli siis talonpoikaisyhteisön luottamusmies, joka mm. keräsi alueelta verot, organisoi tarpeen vaatiessa sotilaallisen puolustuksen ja edusti talonpoikia kruunuun päin. Jacques d'Arc oli joka suhteessa arvostettu mies. Perheen kivinen kotitalo on edelleen pystyssä Domrémyssa. Ei se tietenkään mikään palatsi ole mutta kertoo osaltaan arvostetusta asemasta ja ajankohdan mittapuilla kohtalaisesta vauraudestakin.

Teoriassa Jacques d'Arc perheineen tosin kuului säätyyn laboratores, mutta tämän säädyn (kuten itse asiassa kahden muunkin länsieurooppalaisen säädyn) sisällä oli huomattavaa sosiaalista vaihtelua; koska Länsi-Euroopassa ei ollut erillistä porvarissäätyä, luettiin samaiseen "työtätekevien" joukkoon teoriassa myös jonkun Flanderin tai Toscanan upporikkaat tekstiilitehtailijat ja -kauppiaat - ainakin niin kauan kuin nämä eivät vaivautuneet ostamaan itselleen aatelisarvoa. Maaseudulla ero alhaisaatelin ja parhaiten pärjäävän talonpoikaiston välillä oli käytännössä varsin pieni. Jacques d'Arcin ja hänen väkensä kohdalla ero katosi kokonaan vuonna 1430 kun kuningas Kaarle VII Jeannen urotekojen tunnustukseksi aateloi koko perheen. Jeannea tämä tunnustus ei tietenkään riittänyt pelastamaan roviolta vuotta myöhemmin, mutta osaltaan sekin tekee tyhjäksi "kansan tytär" -puheita.

***

Mutta eivät nationalistitkaan voi Jeannea itselleen omia niin kovasti kuin ovat yrittäneetkin. Jeanne ei vuoren varmasti olisi hetkeäkään hyväksynyt niitä 1800-luvun lopulla syntyneitä tulkintoja itsestään, joiden mukaan hän palveli Veren ja Maaperän epäjumalia, so. Ranskan "kansakuntaa". Nationalismihan on kaikissa muodoissaan moderni korvikeuskonto ja siksi johdonmukaiset nationalistit ovat ateisteja tai uuspakananoita. 1800-luvun Ranskassa viimeksimainittua suuntausta edusti mm. kelttiläisyyden kultti, ja näissä merkeissä Jeannestakin yritettiin tehdä jonkinlaista uudelleen syntynyttä druidipapitarta. Herjaus ohittaa törkeydessä jopa jakobiinien "kansan tytär" -viritelmät kirkkaasti.

Jeanne ei palvellut mitään Ranskan "kansakuntaa", eikä ole sanottua, tiesikö hän sellaista olevan olemassakaan. Hän palveli Ranskan kristillistä kuningaskuntaa ja sitäkin ainoastaan siitä syystä että oli mielestään saanut tähän tehtävään Jumalalta selvän ja vastaansanomattoman käskyn. Tämän samaisen käskyn nojalla hän, joka yleensä oli ehdottoman kuuliainen vanhemmilleen, uhmasi näiden kieltoa ja lähti salaa toteuttamaan missiotaan. Jos edes perheellä ja vanhemmilla ei ole itseisarvoa, kuinka sitä voisi olla monta astetta selvästi abstraktimmalla suureella, isänmaalla? Eli näin päädymme jälleen asioiden tärkeysjärjestykseen.

Suomalainen kesäkatu ja sisäinen dandyni

2011-05-21T19:41:00.000+03:00

Pariisilainen proto-dandy, un inc'oyable, promeneeraa daameinensa

En muista, milloin ensimmäistä kertaa törmäsin termiin "dandy". Sen sijaan erittäin hyvin on muistissani tilanne, jossa minun oli pakko alkaa omakohtaisesti prosessoida tätä käsitettä kaikkine konnotaatioineen. Olin varhaisessa teini-iässä, niin varhaisessa että vanhempien kanssa saattoi juuri ja juuri vielä julkisesti näyttäytyä. Olimme isäni kanssa ostamassa minulle kesäjalkineita. Näin mielestäni tosi tyylikkäät valkoiset nahkakengät ja ilmaisin kiinnostukseni. Isä kuitenkin tyrmäsi mielitekoni välittömästi ja vastaansanomattomasti: "Vain dandyt käyttävät valkoisia kenkiä!" Mahdoinko jo tuossa iässä osata kuulla isän halveksien tuhahtamassa "dandy"-sanassa kaikuvan äänettömän yläsävelen, joka viittasi vahvasti erään sukupuolisen vähemmistön suuntaan? En tiedä, mutta olen kyllä myöhemmällä iälläni tottunut ajattelemaan dandyismia yhtenä homouden alalajina. Vasta melko hiljattain olen tajunnut, että tämä on paha erehdys, vaikka dandyissa epäilemättä onkin homoja keskimääräistä enemmän.

Viime aikoina dandyismista on puhuttu ja kirjoitettu paljon niin meillä kuin muuallakin. Ilmiö kiinnostaa minuakin, eikä ainoastaan kulttuuri- ja aatehistoriallisessa kehyksessä. Joka kesä nimittäin huomaan itsessäni heräävän dandymäisiä piirteitä. Oikeaksi dandyksi en kuitenkaan halua profiloitua, sillä mielenosoituksellisen tyylikäs pukeutuminen ei ole kristillisestä näkökulmasta sen hyväksyttävämpää kuin korostettu rahvaanomaisuuskaan; siisti mutta tylsä ja provosoimaton kultainen keskitie on kova osamme tässäkin asiassa. Siksi minun on vaikea hyväksyä monien meikäläisten traditionalistien suosimaa Savile Row -eleganssia, vaikkapa <tällaista>. (Myönnän kyllä, että varsinkin tuon linkin takaa löytyvät kengät pistävät minut kuolaamaan; mutta tällaiset pitää ottaa torjuttavina kiusauksina.) Pukeutuminen harvinaisiin juhlatilaisuuksiin on tietysti asia erikseen, mutta varsinaisesti dandyismissa onkin kyse jokapäiväisestä ylipukeutumisesta. Jos siis suhtaudun tällaiseen hardcore-dandyismiin vähintään varauksellisesti, niin mitä tarkoitan sanoessani, että löydän oman sisäisen dandyni erityisesti kesäaikaan? Vilkaistaan hieman dandyismin historiallisia juuria ennen kuin jatketaan tästä.

***

Ranskan vallankumouksen julmimman vaiheen tasaannuttua maan alta nousi kuin taikaiskusta uusi nuoriso, joka vähät välitti jakobiinien korostetun rahvaanomaisesta sans-culottes-ideaalista. Varsinkin direktoriokaudella 1790-luvun lopulla Pariisin harvat hengissä olevat (so. omien aatetovereidensa järjestämistä puhdistuksista selvinneet) radikaalivallankumoukselliset kiristelivät hampaitaan joutuessaan katselemaan näitä keikareita, jotka eivät ainoastaan palanneet ancien régimen muoti-ihanteisiin vaan vieläpä räikeästi paisuttelivat ja liioittelivat niitä. Kyseessä oli siis eräänlainen käänteinen épater le bourgeois -ilmiö, provokaatio ja härnäys.

Näillä nuorilla oli monia nimiä: "les muscadins" viittasi heidän ylenpalttiseen myski-hajuveden käyttöönsä, mikä loukkasi hienhajuun tottuneiden jakobiinien demokraattisia aisteja; heidän ulkoasunsa yleinen eriskummallisuus puolestaan oli syynä siihen, että heitä kutsuttiin useimmiten vain "uskomattomiksi", "les incroyables". Nuoret ottivat alun perin ilmeisesti pilkaksi tarkoitetun nimityksen kernaasti omakseen, mutta pudottivat siitä pois r-kirjaimen - kuten pudottivat itse asiassa kaikista sanoista, koska heidän vihaamansa revolution alkoi sillä - ja niin heistä tuli les inc'oyables. Moni inc'oyable oli menettänyt läheisiään jakobiiniterrorissa, ja siksi he eivät aina tyytyneet vain härnäämään vallankumouksellisia vaan saattoivat tilaisuuden tullen nuijia kepeillään jonkun pimeällä kujalla vastaan erehtyneen jakobiinihampuusin lasarettikuntoon (tai vielä pahempaan...). Melkoisia veitikoita olivat siis nämä dandy-skenen varhaisimmat pioneerit, vaikea heistä on olla pitämättä.

Toden teolla dandyismi syntyi kuitenkin hieman myöhemmin Englannissa. Sieltä kai itse dandyn nimityskin on peräisin. Ilmiön historiaan minua paremmin perehtyneet oikaiskoot jos erehdyn, mutta taisi olla Chateaubriand, joka ensimmäisenä pani britti-dandyismin tietoisesti merkille ja ilmeisesti piti omia varhaisteoksiaan liikkeen eräänä inspiraationlähteenä; tämän kuvan saa ainakin hänen muistelmistaan (jonka arvo historiallisena dokumenttina on kyllä enemmän kuin kyseenalainen). Joka tapauksessa Englanninkin dandyismissa oli kyse eteenpäin rynnivän modernisaation aiheuttamasta mielenosoituksellisesta vastareaktiosta, etten sanoisi häpeämättömästä muutosvastarinnasta (ks. blogin alaotsikko...). Dandy on aina ja kaikkialla nimenomaan traditionalisti, joka viis veisaa vaihtuvista tuulista niin muodissa kuin politiikassakin. Varhainen britti-dandy ei välttämättä tahtonut katsoa pitkin nenänvarttaan ns. kansan syviä rivejä, mutta sitä mukaa kun nuo "rivit" massoittuivat ja menettivät persoonallisuuttaan, hän väistämättä ajautui niistä erilleen ja yhtä väistämättä alkoi vaikuttaa sietämättömän koppavalta.

***

Dandyn tyyppi ei ole oleellisesti muuttunut parissa sadassa vuodessa. Dandyssa on aina ollut jotakin kiistatta naismaista, mutta nykyään tuo puoli ehkä korostuu vahvemmin kuin ennen. Örisevä, kaljanhajuinen "äijäkulttuuri" työntää dandya voimakkaasti luotaan. Jos hän sattuu olemaan homo, häntä eivät tietenkään kiinnosta naiset (seksiobjekteina). Hetero-dandyäkään eivät suuremmin kiinnosta autot ja moottoripyörät; öykkärimäisiä citymaastureita ja epäinhimillisen meluisia Harley Davidson -pyöriä, noita katujemme jokakesäisiä vitsauksia, hän yksinkertaisesti vihaa. Tarvitseeko sanoakaan, mitä mieltä dandy on jääkiekon kaltaisista aktiviteeteista?... Näihin asioihin silmiinpistävän torjuvasti suhtautuva mies on vaarassa tulla leimatuksi homoksi, mutta dandy - heterokaan - ei menetä yöuniaan sen takia.

Minkä tahansa suomalaisen kaupungin kesäkatu on täynnä noita ilmiöitä, ja itse huomaan suhtautuvani niihin tavalla, jota on hyvin vaikea luonnehtia miksikään muuksi kuin dandymäiseksi. Suomenkielistä konservatiivista blogosfääriä selaillessa tulee erityisesti näin kesän kynnyksellä ja MM-kultamitalihuuman jälkilöylyissä mieleen, että pitäisi varmaan ihan väärinkäsitysten välttämiseksi vaihtaa omaa poliittis-yhteiskunnallista nimilappua, sillä nykymuotoinen suomalainen "konservatismi" on suurelta osin kotoisin Amerikasta: se on sellaisten äijien juttu, jotka, Timo Soinia muistinvaraisesti siteeratakseni, "pitävät autourheilusta ja grillimakkarasta". Ja tietenkin jääkiekosta. Kyllä minä sittenkin taitaisin mieluummin olla, hm. sanotaan nyt vaikka traditionalisti.

***

Minulla on vähän sellainen kutina, että pajatsoni ei tämän "kesä ja dandyismi" -teeman osalta vielä ole tyhjä. Katsotaan, kuinka suvi etenee ja palaillaan asiaan jos viitsitään.

Asioiden tärkeysjärjestys, osa III

2011-05-18T11:09:00.000+03:00

Se on sitten 18. toukokuuta eli Ruotsin pyhän Eerikki-kuninkaan muistopäivä. Itsestään selvästi päivä on tärkeä myös kaikille oikeille suomalaisille, sillä, kuten vanhin kansallislaulumme asian ilmaisee: "Ergo plebs fennonica, gaude de hoc dono, quod facta es catholica, verbi Dei sono"...

"Kasvoi ennen kaksi lasta, toinen kasvoi kaalimaassa, toinen Ruotsissa yleni. Se kun kasvoi kaalimaassa, se Hämeen Heinrikki, se kuin Ruotsissa yleni, se on Eirikki kuningas. Sanoi Hämeen Heinrikki Eirikille veljellensä: 'Läkkäs maita ristimähän, mailla ristimättömillä, paikoilla papittomilla!' " (Piispa Henrikin Surmavirsi)

Suomalaisten kannalta pyhän Erikin merkitys on siis siinä, että hänen johtamansa ristiretki saattoi esi-isämme kristinuskon ja länsimaisen sivilisaation piiriin. Mutta ruotsalaiset muistavat Erikiä ennen muuta marttyyrina. Näin pyhän Erikin legenda 1200-luvulta:

"Den dagen var Kristi Himmelsfärds fest, då han (kung Erik) efter vår Herre skulle segra martyrpalmen samt fara mot himmelen. Den dagen bevistade han mässan i heliga trefaldighetskyrkan villig berget som kallas Vår Herres Berg samt där omedelbart domkyrkan står. Då bars kurir mot honom av en av hans karlar att utanför staden funnos fiender samt att det vore rådligt att möta dom med vapen.
Han säges då innehava svarat: melodi mig i lugn åhöra denna högtids stora begängelse; mig önska mot Herren att det som må restera av gudstjänsten det läroanstalt vi högtidligen få höra annorstädes. När han sagt detta överlämnade han sig åt Gud, gjorde korstecknet, lämnade kyrkan, väpnade sig samt sina män, samt gick med dom - fastän dom voro få - manligen mot fienderna. Dessa började striden samt sände sitt stridsfolk mest mot konungen. När Herrens Smorde nedstämd besegrad villig marken tillfogade dom honom sår villig sår, dom pinade samt drevo hån med den redan halvdöde, samt avhöggo vanvördigt hans vördnadsvärda skalle. Så gick han segrande från krig mot fred samt utbytte saligen det jordiska riket mot det himmelska."

Sekä Suomen ensimmäisen ristiretken että pyhän Erikin marttyyrikuoleman kuvausten historiallinen tarkkuus ovat tietysti hieman kyseenalaisia, jos mittapuuna käytetään modernin historiantutkimuksen standardeja. Mutta faktuaalisesti täsmällisiksi näitä kertomuksia ei ole tarkoitettukaan.

***

Ai niin joo, ja Michelangen tämän viikon ehdoton EVVK-ilmiöhän on tiedätte kyllä mikä...

Snellmanin päiväksi

2011-05-11T14:47:00.000+03:00

Tässä satalappusessa kuvatun Snellmanin yhdennäköisyys
tiettyihin Virkkus-nimisiin jälkeläisiinsä on huomattava...

Kaikista 1800-luvun suurmiehistämme J. V. Snellman (1806-1881), jonka päivää huomenna 12.5. liputetaan, on jäänyt minulle joka suhteessa vieraimmaksi. Hänen ajattelunsa kulmakivi on hegeliläisyys, ja se työntää minua siinä määrin luotaan, etten, toden sanoakseni, ole saanut luettuakaan Snellmania niin paljon kuin olisi kohtuullista näinkin tärkeän miehen ollessa kyseessä.

Snellman sai yliopistosivistyksensä suurelta osin aikana jona hegeliläisyys oli vähintään samantasoinen akateeminen villitys kuin postmodernismi 1990-luvulla. Snellman omaksui hegeliläisen järjestelmän ensin vasemmistolaisessa ("nuor-hegeliläisessä") muodossa mutta sittemmin reivasi ajatteluaan selvästi oikealle. Yhtä kaikki, Snellmanin mukana suomalaiseen hengenelämään iskostui vankka kollektivistinen juonne, jossa tarkempinenäinen voisi haistaa jopa vienoa totalitarismin aromia, ellei termi olisi tässä tapauksessa auttamattoman anakronistinen. Yksikielisyyden vaatimus tässä maassa juontaa juurensa viime kädessä Snellmaniin, sillä en tiedä ennen häntä ketään, jonka mieleen olisi juolahtanut näin epähistoriallinen ajatus; edes A. I. Arwidson ei haaveillut kokonaan yksikielisestä kansakunnasta. Nyt meidän päivinämme tämä yksi kansa, yksi kieli -ohjelma on lähempänä toteutumistaan kuin koskaan.

***

Mutta Snellman oli myös finanssimies, ja tässä suhteessa hän tavallaan on juuri nyt erityisen ajankohtainen. Pohditaan tätä asiaa hetki.

Senaattori Snellman oli vuosina 1863-68 Senaatin finanssitoimituskunnan päällikkö (nykytermein siis valtiovarainministeri). Hänen "ministerikaudellaan" vuonna 1865 markasta tuli termin täydessä merkityksessä itsenäinen rahayksikkö, kun se sidottiin hopeakantaan. Markkahan oli nimellisenä mutta arvoltaan (paperi)ruplaan sidottuna ollut olemassa jo vuodesta 1860. Miksi Snellman oli niin kiinnostunut saamaan suuriruhtinaanmaalle oman rahan? Samana vuonna kuin markka itsenäistyi ruplasta, eli käytännössä syntyi, Snellman antoi venäläiselle Russkij Invalid -lehdelle haastattelun jossa totesi olevansa sitä mieltä, että kansantaloudellisesta näkökulmasta olisi toivottavaa, jos kaikilla Euroopan mailla olisi yhteinen rahayksikkö. Siis kansantaloudellisesta näkökulmasta. Ilmeisesti olikin niin, että Snellman oli ajamassa markkaa sisään pääasiassa siksi, että Suomen kansantalous saataisiin irrotettua epävakaasta ruplasta.

En oikein jaksa uskoa, että Snellman ainakaan sisimmässään näki omassa rahassa mitään kansallista symboliarvoa. Eikä meidänkään pitäisi nähdä, sillä raha on raha on raha, taloudellista vaihdantaa merkittävästi helpottava väline, läpikotaisin pragmaattinen ilmiö, ei sen ihmeellisempää. Snellmanilla tosin oli omiin aikalaisiimme nähden se merkittävä etu, että hän tiesi asian omasta kokemuksestaan. Se ajatus, että jokaisella suvereenilla poliittisella yksiköllä tulisi ehdottomasti olla myös oma rahayksikkö, oli 1800-luvun puolimaissa yhtä uusi kuin kansallishymnit, kansallisliput ja muut aikaisemmin hallitsijahuoneille kuuluneet embleemit. Näin oli laita myös Suomessa.

Snellman syntyi 1806 Tukholmassa, mutta hänen perheensä palasi isiensä maahan muutamaa vuotta myöhemmin, samoihin aikoihin kuin Suomesta tuli venäläinen suuriruhtinaskunta. Snellman eli siis käytännössä tietoisen elämänsä sen alusta saakka venäläisessä Suomessa, siellä hän varttui ensin pojaksi ja sitten mieheksi - ja käytti melkein 35-vuotiaaksi asti enimmäkseen ruotsalaista rahaa. Hopearuplasta nimittäin tuli ainoa Suomen suuriruhtinaskunnassa käypä raha vasta vuonna 1840, sitä edeltävinä reiluna kolmena vuosikymmenenä vanhaa kunnon riikintaaleria käytettiin ruplan ohella, ja mikä tärkeintä, asia ei näytä venäläisiä ainakaan kovin pahasti närästäneen. Se kuitenkin alkoi närästää sitä mukaa kun isovenäläinen nationalismi syrjäytti vanhaa imperiaalista universalismia keisarikunnan kokoavana ideologiana. Näin myös rahayksikkö vähitellen sai sellaisia elämää suurempia symbolimerkityksiä, jotka eivät sille olisi luonnostaan ominaisia.

***

Haluatteko markan takaisin? Teillä on siihen tietysti täysi oikeus. Kehoittaisin kuitenkin miettimään, maksaako tämä sinänsä täysin mahdollinen operaatio vaivan. Jos perustelette asiaa kansantaloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta ja olette vakaasti sitä mieltä, että eurojärjestelmää ei ole mahdollista remontoida toimivaksi, niin mitäpä siihen voi sanoa. Mutta jos alatte esittää jotakin epäasiallista kansallis-nostalgista tuubaa, niin sanon että voi hyvää päivää! Nimittäin sitä Snellmanin päivää.

Juopot ja lutkat eli "uhrin syyllisyys"

2011-05-09T11:02:00.000+03:00

Kaikki olemme juoppoja, lutkia täällä,

kuinka ikävää meillä on yhdessä!

- Anna Ahmatova (suom. Marja-Leena Mikkola)

Tyypillinen suomalainen väkivalta- ja henkirikostilanne on sellainen, että viikonloppyönä valomerkin jälkeen mennään jatkoille jonkun ventovieraan asuntoon. Siellä ns. mopo sitten karkaa käsistä ja joku vammautuu tai pahimmassa tapauksessa kuolee. Jos pahoinpitelyn uhri jää henkiin, saattaa poliisisetä kuulustelun päätteeksi sanoa, että kannattaisiko vastaisuudessa vähän katsoa, kenen mukaan lähtee ja mihin kellonaikaan ja missä kunnossa; ja olisiko tuota viinanläträämistä muutenkin aiheellista hieman rajoittaa... Jos puhuteltava on tässä nuori mies, kenenkään mieleen tuskin juolahtaisi ajatus, että nyt syyllistetään uhria.

Sen sijaan on ehdottomasti "uhrin syyllistämistä", jos poliisi kehottaa seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevia naisia välttämään provosoivaa pukeutumista tai muutakaan <lutkamaista> esiintymistä. Suomessa järjestettiin tässä taannoin valistuskampanja, joka varoitti nuoria naisia siitä itsestäänselvyydestä, että raskas alkoholinkäyttö tuntemattomien seurassa saattaa johtaa seksuaaliseen hyväksikäyttöön; melkoinen osa raiskauksista tehdäänkin sammuneille. Kampanja herätti ymmärrettävästi feministien raivon, sillä tottakai naisten on saatava pukeutua ja käyttäytyä juuri niin kuin tahtovat, seurauksista viis.

Mitä ihmettä feministien päässä oikein liikkuu? Ymmärtäisin heidän vihansa, jos rikoksen uhrin juopottelua tai lutkamaista käytöstä pidettäisiin juridisena tuomion lievennysperusteena rikolliselle, mutta näin ei ole ollut laita ainakaan länsimaissa pitkiin aikoihin. Näissä kampanjoissa, niin tuossa amerikkalaispoliisin nuorille opiskelijanaisille antamassa ohjeistuksessa (ks. linkki yllä) kuin mainitussa suomalaisessa valistuskampanjassakin, on kyse yksinkertaisesti tilastollisiin tosiasioihin nojaavasta riskianalyysista ja riskin minimoimiseen pyrkivästä varoituksesta potentiaalisille uhreille. Maailma on sellainen kuin on, eikä raiskauksia sen paremmin kuin muutakaan raakaa väkivaltaa saada koskaan lopullisesti kitketyksi pois, mutta omaa käytöstään kontrolloimalla rikoksen uhriksi joutumisen riskiä voi itse kukin kohdaltaan vähentää, niin mies kuin nainenkin. Mitä pahaa tämän sanomisessa voi olla?

Eikö tosiaankaan löydy tervejärkistä keskitietä burqan ja roiskeläpän, ahdistavan, kunniamurhiinkin johtavan patriarkalismin ja täydellisen seksuaalisen holtittomuuden väliltä? Aiheesta lisää myös <tässä> puolen vuoden takaisessa postauksessani.

"Herra kenraali, kerro minulle Ohiosta..."

2011-05-05T16:52:00.000+03:00

Tässä jokin aika sitten päätin lukea Laurence Sternen Sentimentaalisen matkan, jonka tiesin hiljattain tulleen suomennetuksi. Hain Savukeitaan kustantaman opuksen kirjastosta ja aloin lukea. Kirjan ensimmäisen luvun toisen virkkeen alku kuuluu suomentajan mielestä näin: "Olette siis vierailleet Ranskassa? kysyi palvelijani jne..." Palvelija siis puhuu herralleen Yorickille, näiden kahden lisäksi läsnä ei selvästikään edes ole ketään muuta. Palvelija siis teitittelee. Kääntäjälle plussa siitä, että hän on ymmärtänyt suomentaa englanninkielisestä alkutekstistä sanan you tässä yhteydessä pronominilla te. Miinus tulee kuitenkin tuosta käänteisestä kongruenssivirheestä, mikä osoittanee kääntäjän nuoruutta eli sitä, että hän ei itse osaa luontevasti teititellä.

Koska tuo virhe iski silmiini näinkin varhaisessa vaiheessa kirjaa, jatkoin lukemista pahojen aavistusten vallassa. Käännös osoittautui hirveämmäksi kuin olisin osannut kuvitellakaan. Tahdon optimistisesti ajatella, että kyse on pikemminkin nykyisessä kustannuspolitiikassa tyypillisen kiireen aiheuttamasta viimeistelemättömyydestä kuin kääntäjän epäpätevyydestä. Käytännöllisesti katsoen jokaisella sivulla tulee vastaan toinen toistaan ihmeellisempiä niin tyylillisiä, ortografisia kuin asiallisiakin kömmähdyksiä. Tässä puutun kuitenkin vain tuohon suomalaiselle näköjään niin ylipääsemättömään vaikeuteen erottaa toisistaan persoonapronominit you ja you sekä tuosta vaikeudesta seuraavaan kyvyttömyyteen ymmärtää kielen sosiaalisia rekisterejä ja nyansseja.

Jos Sentimentaalisen matkan suomentaja useimmissa tapauksissa siis ymmärtääkin pistää puhujat teitittelemään keskenään, yllättävän usein häneltä kuitenkin unohtuu tämän tavan itsestäänselvyys 1700-luvun (ja myöhemmänkin) eurooppalaisen säätyläistön (tai ylipäätään ihmisten) sosiaalisessa kanssakäymisessä. Toisinaan näin käy jopa yhden ja saman dialogin puitteissa. Ällistyttävin lapsus tässä suhteessa löytyy luvusta "Kulkulupa, Versailles" (sivu 129), jossa Yorick keskustelee kreivi de B****:n kanssa. Näiden herrojen dialogissa suomennoksen mukaan välillä teititellään ja välillä sinutellaan; alkutekstissä tietenkin teititellään koko ajan. Virke, joka ihmetyttää minua eniten on tämä: "-Ne crainez [sic!] rien, älä pelkää, [kreivi] sanoi." Alkuteksti kuuluu näin: "Ne craignez rien -- don't fear, he said." Unohdetaan tuo ranskan craindre-verbin taivutusmuodon oikeinkirjoitusvirhe, sellaista sattuu kaikille (Antti Nylénillekin, joka kuulemma on tarkistanut käännöksen ranskankieliset osat), mutta anteeksiantamatonta on, että kääntäjä on missanut tuohon ranskankieliseen lauseeseen sisältyvän selvän vihjeen ja oikeastaan suoranaisen käännösohjeen. Mutta ei, suomentajan mielestä lause don't fear voidaan kääntää ainoastaan muotoon älä pelkää! Voi helvetin helvetti, minä sanon, kun en parempaa keksi.

Luulevatko alle viisikymmenvuotiaat (no, olen vielä sellainen itsekin, vähän aikaa...) suomalaiset, että englanninkielellä ei ole mahdollista teititellä? Näin he näyttävät luulevan. Tuo A Sentimental Journey -teoksen suomennos on vain yksi esimerkki, eikä totta puhuen edes pahin lajissaan, sillä kääntäjällä on kaikesta huolimatta yritystä ja jonkinlainen käsitys kulttuurisista nyansseista, vaikka se välillä katoaakin kiireen jalkoihin. Jo nuoremman polven suomalaisten rivitoimittajien joukossa tilanne on toinen. Hesarin käännösjutuissa (jotka lähes säännönmukaisesti on käännetty juuri englannista) kaikki, aivan kaikki ikään, arvoon ja asemaan katsomatta ovat rennosti sinuja keskenään. Saksalainen tv-toimittajakin kuulemma sinutteli Timo Soinia haastatellessaan häntä johonkin ajankohtaisohjelmaan - näin siis jos uskomme Hesarin tulkintaa tästä englanninkielellä toteutetusta haastattelusta. Mutta tietenkään sitä ei pidä uskoa, sillä aikuinen saksalainen ei edes englantia puhuessaan taatusti sinuttele ventovierasta aikuista. Ylipäätään sinuttelu ei ole aikuisten ihmisten välisen kanssakäymisen sääntönä missään muualla kuin Pohjoismaissa sekä mahdollisesti jossakin Australian pusikoissa.

Englantilaiset ja jopa amerikkalaiset lähtökohtaisesti teitittelevät, olkoonkin, että näissä maissa siirrytään sinutteluun useimmiten huomattavasti nopeammin ja sulavammin kuin Euroopassa. Englanninkielen ominaispiirteistä johtuen "teitittely" tarkoittaa tietenkin titteleiden ja sukunimien käyttöä pelkän etunimen asemesta. Amerikkalaiskouluissa opettajat eivät ole oppilaille "maikkoja" tms. vähä-älyisen tuttavallista, vaan Mr. / Mrs. Smith; oppilaat siis eivät sinuttele opettajiaan, vaikka tv-sarjojen ja elokuvien suomentajat eivät useimmissa tapauksissa näytä tätä ymmärtävän. Jos puhuteltavan titteliä tai nimeäkään ei tiedetä, on tarjolla mainio ilmaisu sir / madam, jota voidaan käyttää itsenäisesti ja joka poikkeuksetta merkitsee "teitittelyä"; mutta tätäkään itsestäänselvyydeltä tuntuvaa asiaa eivät kaikki suomalaiset kääntäjät tunnu saavan päähänsä.

Tämän blogijutun otsikko on peräisin muutama päivä sitten tv:ssä esitetystä Patriot-elokuvasta. Tuon Yhdysvaltain vapaussodasta kertovan melko tyhjänpäiväisen mutta visuaalisesti näyttävän elokuvan suomentaja oli aivan pihalla mitä kulttuurin ja epookin ymmärtämiseen tulee. Brittijoukkojen komentaja kenraali Cornwallis (historiallinen henkilö) ja rakuunaeversti Tavington (ehkä fiktiivinen hahmo) keskustelevat - ja leppoisasti sinuttelevat toisiaan. Miksipä eivät sinuttelisi, kun korpraalitkin ovat upseereiden kanssa kuin sydänystäviä, siis ainakin suomentajan mielestä. Elokuvan ääniraidalta tämän tästä kantautuvat sanat "Sir", "General", "Colonel", "Mr. Sejase" jne. menevät näköjään jälkiä jättämättä suomentajan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Hyvä on, sinuttelu kuuluu pohjoismaiseen nykykulttuuriin. Siitä voi pitää tai olla pitämättä (arvatkaapa, pidänkö minä!), mutta siihen on kuitenkin käytännöllisistä syistä alistuttava. Itsestään numeron tekeminen vaatimalla teitittelyä johtaisi kaiken sosiaalisen elämän nopeaan hyytymiseen, joten ollaan sitten "tätä päivää", moikkaillaan ja sinutellaan. Mutta olisi kohtuullista odottaa, että "tämän päivän" ja tämän kulttuurin käytöskoodeja ei projisoitasi kaikkiin kulttuureihin ja aikakausiin. Kääntäjillä pitäisi olla sen verran kulttuurin tuntemusta ja historiantajua, että osaisivat tehdä alkukielille oikeutta; ihmiset eivät aina ja kaikkialla ole olleet samanlaisia villejä kuin me.

Soinin "takinkääntö"

2011-04-30T18:59:00.000+03:00

Jokin aika sitten mietin perussuomalaisten asemaa hallitusneuvotteluissa ja ilmaisin pelkääväni, ettei puolueen äänestäjäkunnasta suuremmin löydy ymmärtämystä väistämättömille kompromisseille. No, nyt nähdään, löytyykö.

Soinin valmius neuvotella Portugalin tukipaketista ei minua itseäni haittaa vähääkään, pikemminkin päinvastoin. Minusta euro kannattaa yrittää pelastaa. Tosin koko järjestelmä pitää laittaa pelastamisen jälkeen perusteelliseen remonttiin ja huolehtia siitä, että rahaliitossa vastedes eletään säädyllisesti. Miksei heikoimpia lenkkejä voi yksinkertaisesti potkaista hiiteen koko putiikista? Kuka jotakin Kreikkaa kaipaa?

R.I.P. Englannin kuningaskunta (ca. 500-2011)

2011-04-30T14:16:00.000+03:00

"This is the way the world ends: This is the way the world ends: This is the way the world ends: Not with a bang but a whimper" - T. S. Eliot

Vajaa vuosi sitten kirjoitin Ruotsin "kuninkaallisista" häistä <tähän> tapaan. Eilen katselin televisiosta loistavaa spektaakkelia nimeltä brittimonarkian requiem, jota tosin erehdyttiin pitämään hääjuhlana. Uskotteko, että olin vähällä itkeä? Enkä suinkaan ilosta tai liikutuksesta.

Kuka on Kate Middleton? Ei kukaan, nobody, zero, null, personne. Vielä toissapäivänä Kate Middleton oli upea nuori englantilainen rotutamma: älykäs, tyylitajuinen, sosiaalisesti sujuva ja kauniskin brittiläisen ylemmän keskiluokan edustava jäsen. Perhetaustakin on sinänsä erinomainen: omalla työllään rikastuneissa vanhemmissa ei todellakaan ole mitään häpeämistä. Mutta kaiken tämän neiti Middleton heitti menemään ja rupesi ei-keneksikään eli "Lady Catherineksi". Kuten naisesta ei tule pappia vaikka hän pukisi kaulaansa sanonko mihin saakka ulottuvat liperit, ei porvarista tule kuninkaallista vaikka tätä kutsuttaisiin miksi hyvänsä "Strathearnin kreivittäreksi". Fiksu ja joka suhteessa pystyvä mies, kuntosaliyrittäjä Daniel Westling teki itsestään pellen ryhtyessään "Länsi-Göötanmaan herttuaksi", mutta koska, kuten ylle linkittämässäni kirjoituksessa totesin, Ruotsin monarkian arvokkuus oli jo valmiiksi vähän niin ja näin, ei tässä ilveilyssä syntynyt kovin suurta vahinkoa. Sama pätee myös Norjaan, joten moniongelmaisen yksinhuoltajaäidin ja lähiönuoren Mette-Maritin nousu kruununperijän puolisoksi ei aiheuttanut minussa sen kummempia tunteita.

Mutta brittimonarkia on jotain aivan muuta. Kyseessä on yksi maailman vanhimmista instituutioista (itse asiassa ainoa sitä vanhempi taitaa olla Pyhä Apostolinen Roomalaiskatolinen Kirkko), ja nyt se on ilmeisesti tullut tiensä päähän. Monarkia on niitä asioita, joiden modernisoimisen on mahdollista vain tiettyyn rajaan saakka. On mitä suurimmassa määrin "tätä päivää", että Kate Middleton jätti vihkikaavasta pois sanat, joilla hän vakuuttaa tottelevansa miestään. Kuningatar Elisabethin ylpeydelle tämä kaunis vala ei tuottanut aikoinaan mitään ongelmaa. Vaikka prinssi Philip kävelee aina muutaman askeleen puolisonsa jäljessä silloin kun tämä on suvereenin hallitsijan roolissaan, kotona Philip on perheen pää, kuten kristillisessä perheessä miehen kuuluukin olla.

***

Yllä sanotusta pitäisi käydä ilmi, että jos olenkin monarkisti en suinkaan ole snobi, mutta selvitetään vielä tätä asiaa hieman ennen kuin mennään eteenpäin. Pyydän ottamaan huomioon, että parhaita monarkisteja ovat yleensä kansanihmiset. Tämä pätee myös suomalaisiin, joiden atavistinen monarkismi on heidän hienoimpia piirteitään, jota eivät himmennä edes sen kanssa näköjään hieman ristiriidassa olevat voimakkaan demokraattiset vaistot. Ranskassa, joka ennen oli koko Euroopan kristillisen monarkian vanhin, loistavin ja pyhin edustaja ja "Kirkon esikoistytär" (La fille ainée de l'Église), kuningasta ja kirkkoa puolustivat 1790-luvulla uljaimmin bretagnelaiset talonpojat eli chouanit; tämä vastavallankumouksen kansanomaisuus on pitkään ollut tuskallinen piikki tasavaltalaisesti orientoituneiden ranskalaisten historiatietoisuuudessa. Chouaneihin vertautauvat helposti myös Espanjan navarralaiset karlistit eli aitokatoliset populistiset monarkistit, jotka lähes järjestään olivat (ja ovat!?) Pyrenneiden etelärinteiden laaksojen pienviljelijöitä; he olivat ruumiiltaan ja sieluiltaan vapaita, terveellä tavalla ylpeitä miehiä, jotka eivät riisuneet punaista barettiaan missään muualla kuin kirkossa eivätkä kumarrelleet ketään muuta kuin Jumalaa. Sen paremmin chouanien kuin karlistienkaan rinnalla moraalisesti ja usein fyysisestikin degeneroituneet aristokraatit eivät ole mistään kotoisin. (Koska Espanjan sisällisodan puhkeamisesta tulee ensi heinkäkuussa kuluneeksi 75 vuotta ja koska arvaan, että tapahtumaa muistellaan - jos ylipäätään muistellaan - antifasistisen narinan merkeissä, tulen käsittelemään karlisteja lähemmin tulevissa postauksissa: he nimittäin olivat sisällisodan hurjimpia taistelijoita, joiden sotahuuto viva Christo Rey! sai punikin puntit tutisemaan.)

***

Eli uskokaa pois, että en katso ketään pitkin nenänvarttani pelkästään syntyperän nojalla. Mutta asia nyt vain on niin, että monarkiassa kuin monarkiassa on kyse verestä, rodusta (lat. radix -juuri, polveutuminen) sanan alkuperäisimmässä merkityksestä. Lisäksi, mikä on vielä tärkeämpää, monarkia on instituutiona sakraali, pyhä, eikä siitä pitäisi tehdä keltaisen lehdistön (onko muunlaista lehdistöä enää olemassakaan?) riepottelemaa vitsiä. Ettekö usko siihen, että Jumalan sormi siunaa hallitsijan valtaansa? Ettekö usko veren ja perityn aseman pyhyyteen? No olkaa uskomatta sitten, mutta älkää, älkää väittäkö monarkiaksi sellaista systeemiä joka ei selvästikään sitä ole.

Tunnen tiettyä vastentahtoista ihailua ranskalaisten fanaattista kaipuuta selkeyteen. Tämä pätee myös yhteiskuntajärjestelmään. Jos ollaan tasavaltalaisia niin sitten ollaan sitä täysillä. Ranskan (kuten myös USA:n ja joskus muinoin Suomenkin) presidentillä saattaa olla monarkkisiksi luonnehdittuja valtaoikeuksia, mutta muodollisesti La République on niin absoluuttinen tasavalta, että sillä ei ole edes vaakunaa! Ehkä näin on hyvä. Englanninkin olisi parasta tehdä rauhanomainen vallankumous ja lakkauttaa monarkia. Monarkian puolusteluksi esitetyistä perusteluista yleisin on niin hirveä, että se kertoo paljon instituution alennustilasta: Hänen Majesteettinsa Elisabeth II on - horribile dictu! - saarivaltakunnan johtava turistirysä! Hän siis houkuttelee maahan rahakkaita jenkkejä, jotka shortseissaan ja t-paidoissaan läskejään esitellen ja Shakespearen kieltä demokraattisen kovaäänisesti runnellen pällistelevät kuninkaallisen kaartin vahdinvaihtoja ja muita entisiltä, paremmilta ajoilta juontuvia seremonioita; monarkiasta on tullut viihdettä, sirkushuvia.

***

Mistä tämä alennustila juontaa juurensa? Aivan selvästi on kyse yleisestä demokratisoitumisesta, johon sopeutumisessa brittimonarkia meni vaarallisen pitkälle jo vuosikymmeniä sitten. Eräänä symbolisena rajapyykkinä voi ehkä pitää sitä kun dynastia vaihtoi saksalaisen nimensä. Ennen muinoin sota oli vapaiden miesten urheilua, jossa heillä oli mahdollisuus todistaa itselleen ja muille, että maailmassa on suurempiakin asioista kuin oma henki ja terveys. Mutta 1800-luvun kuluessa Ranskan vallankumouksesta alkanut sodan demokratisoituminen tuli päätökseensä. Nationalismi on demokratisoitumisen viheliäisimpiä ilmenemismuotoja. Ensimmäisessä maailmansodassa eivät taistelleet enää kruunupäät vaan "kansakunnat". Ypresin tai Sommen jouksuhaudoissa värjöttelevää mosuria ei oikein innostanut tapattaa itseään sellaisen miehen puolesta, jonka nimi oli Saxe-Coburg-Gotha; "Wha', is he a fuckin' Gerry, eh?" Kuningas Yrjö V vaihtoi nimen - pitkin hampain - Windsoriksi. Nyt tuo cockney-veikko epäilemättä kuoli iloisesti kansallismielisen innostuksen vallassa...

Sodan jälkeen alkoi nousta pahaenteisiä pilviä kuningaskunnan taivaalle. Eronnut amerikkalainen porvarisnainen otti ja "rakastui" Englannin kruununperijään. Tämä "rakastui" takaisin ja luopui kruunusta; hyvä että sentään luopui, sellainen oli vielä silloin tapana. Tästä ilmeisesti alkoi monarkian viihteellistyminen, sillä tietysti lemmentarinasta tuli naistenlehtien siirappista vakiotavaraa vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisen maailmansodan jälkeen otettiin toinen vaarallinen askel kun Elisabeth II:n kruunajaisiin päästettiin moderni panoptikon-hirvitys nimeltä televisiokamera. Viisas Churchill varoitti vakavasti hovia suostumasta tähän instituution demystifikaatioon, mutta häntä ei kuunneltu. Tästä brittilehdistön mielessä alkoi sitten kyteä ajatus, että "kansalla" on oikeus saada tietää kaikki hallitsijasuvun elämään liittyvät asiat. Lady Dianan tragedian ja Walesin prinssin naissekoiluiden jälkeen monarkian arvovallasta ei sitten ollutkaan enää kiveä kiven päällä.

***

Mutta Kate Middleton oli, kuten todettua, miellyttävä nuori nainen. Ja brittimonarkia oli yksi hienoimpia menneen maailman instituutioita. Enää on jäljellä Pyhä Kirkko, joka huomisesta alkaen saa osakseen myös Autuaan Johannes Paavali II:n esirukoukset. Deo Gratias!

Asioiden tärkeysjärjestys, osa II

2011-04-23T07:28:00.000+03:00

Pyhä lauantai:

"Suuri hiljaisuus vallitsee tänään maan päällä, suuri hiljaisuus ja suuri autius. Suuri hiljaisuus, koska Kuningas nukkuu. Maa oli järissyt ja sitten hiljentynyt, koska Jumala on ihmisenä vaipunut uneen. Hän on mennyt herättämään ne, jotka ovat nukkuneet muinaisista ajoista asti. Hän menee etsimään Aadamia, esi-isäämme, kadonnutta lammasta. Hän haluaa käydä niiden luona, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa. Hän saapuu päästämään vangitun Aadamin ja hänen kanssaan vankina olevan Eevan tuskistaan, hän joka on yhtäaikaa heidän Jumalansa ja heidän poikansa... 'Minä olen sinun Jumalasi ja sinun takiasi minä tulin lapseksesi. Nouse sinä, joka nukuit, sillä minä en ole luonut sinua jäämään kahlehdittuna tänne tuonelaan. Nouse kuolleista! Minä olen kuolleiden Elämä'." (Varhaiskirkon aikaisesta pyhän lauantain saarnasta)

***

Kai tuosta vajaan viikon takaisesta jytkystäkin pitää jotakin sanoa. Sanotaan nyt vaikka että "jippii". Vilpittömästi.

Asioiden tärkeysjärjestys

2011-04-15T16:08:00.000+03:00

Pueri Hebraeorum, portantes ramos olivarum, obviaverunt

Domino, clamantes et dicentes:

Hosanna in excelsis.

Pueri Hebraeorum vestimenta prosternebant in via et

clamabant dicentes: Hosanna Filio David,

benedictus qui venit in nomine Domini.

Eduskuntavaalit siis osuvat tällä kertaa yhteen palmusunnuntain kanssa. Varsinainen vaalipäivä on kyllä tietääkseni aina ollut sunnuntai, mikä sinänsä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että äänestäminen on perinteisesti ollut Suomessa jotensakin juhlallinen akti. Ennen vanhaan ainakin maaseudulla käytiin äänestämässä yleensä ns. ykköset päällä jo siksikin, että kansalaisvelvollisuus hoidettiin kirkkomatkan yhteydessä. Tavallisesti olen itsekin äänestänyt varsinaisena vaalipäivänä messusta palatessani. Tällä kertaa tein poikkeuksen ja kävin antamassa ääneni jo ennakkoon, onpahan pois alta tuo velvollisuus niin voin ylihuomenna palmusunnuntaina kokosydämisesti keskittyä päivän pääasiaan.

Palmusunnuntaista alkaa pyhä viikko, tuo suuren paaston viimeinen rutistus, jota Suomessa on perinteisesti sanottu jostain kumman syystä hiljaiseksi viikoksi. Niin että pääsiästä kohti mennään. Pääsiäisaika on vuoden huippukohta, se merkitsee samaa kirkkovuodelle kuin sunnuntaipäivä merkitsee kalenteriviikolle. Tämän suurenmoisen riemujuhlan rinnalla jossakin "Suomen tasavalta" -nimisessä ohimenevässä historiallis-poliittis-maantieteellisessä satunnaisilmiössä pidettävät parlamenttivaalit ovat jokseenkin yhdentekevä pikku spektaakkeli. Tietyt turkulaiset politologit (joista muutamia jonkin verran tunnen henkilökohtaisestikin) voivat hehkuttaa vaalien "historiallisuutta" niin paljon kuin haluavat, mutta tämä historiallisuus on tietenkin hyvin suhteellinen käsite.

No, kyllä minä sentään sunnuntai-illan vaalivalvojaiset aion katsoa, mutta lopputuloksesta en ota stressiä, vaikka omasta näkökulmastani näissä vaaleissa valinta tapahtuukin huonojen ja vielä huonompien vaihtoehtojen välillä. Olipa vaalien lopputulos mikä hyvänsä, lienee lupa pitää varmana sitä, että riehakasta juhlintaa yhtäällä ja ankaraa jälkipyykkiä toisaalla tullaan näkemään juuri pyhällä viikolla. Se on harmillista, sillä pahoin pelkään, että sitä hulinaa ei yksinkertaisesti pääse karkuun ellei linnoittaudu asuntoonsa ja kytke sähköjä irti. Hui hai.

Ranska kielsi burqat

2011-04-11T16:15:00.000+03:00

Ranskan burqakielto astui voimaan tänä aamuna. Jo viime vuoden puolella säädetty laki siis kieltää esiintymisen kaikilla julkisilla paikoilla kasvot kokonaan peittävissä asusteissa. Muutamia poikkeuksia: autoa saa ajaa burqa päällä, samoin selvästi uskonnollisissa tilaisuuksissa, moskeijoissa ja niiden välittömässä ympäristössä, on sallittua pukeutua tällä tavoin. Aiheesta enemmän päivän <Figarossa>. Muutamia pieniä mielenosoituksellisia lainrikkomuksia on jo nähty ja poliisi on joutunut puuttumaan asiaan. Joka tapauksessa tämä on hyvä alku. Naamioituneita kummituksia ei tarvitsisi länsimaisen kaupungin katukuvassa sietää. Tai niin no, sallittakoon poikkeus näille pian ajankohtaisille <huppupäille>.

Suomeen tuskin saadaan burqien kieltoa koskaan, joten niitä on sitten vain pakko sietää (eli "suvaita"). Itse olen jo ajat sitten ratkaissut asian niin, että en reagoi näihin käveleviin säkkeihin mitenkään, en toisin sanoen "näe" niitä; en pidä ovea niille auki, en auta lastenvaunujen kanssa bussin ovilla, en kuule niitä jos sattuvat puhumaan (eivät kyllä vielä ole puhuneet ainakaan suoraan minulle), en missään olosuhteissa itse aio puhua niille; suoraan niitä päin käveleminen menisi sentään hieman liian pitkälle, joten pyrin väistämään hyvissä ajoin, jos niitä tulla paarustaa vastaan. Mutta lähtökohtani on se, että jos nämä arvon rouvat haluavat olla julkisesti näkymättömiä, niin olkoot sitä sitten totaalisesti. Länsimaiseen käytöskoodiin kuuluvaa minimikohteliaisuutta, vaikkapa nyt oven avaamisen muodossa, suon tavanomaisemmin pukeutuville musliminaisille, joita sentään onneksi on huomattavasti enemmän kuin näitä hattiwatteja.

Agricolan päivänä

2011-04-09T16:07:00.000+03:00

Mikael Agricola (ca. 1510-1557) Albert Edelfeltin näkemänä

Oliko Agricola kirjasuomen isä? Sitä voi miettiä. Ei hän suinkaan ensimmäisenä suomenkieltä kirjoittanut, sillä jo 1400-luvun puolelta tiedetään Turun hiippakunnan (eli koko silloisen Itämaan) kaikkia seurakuntia varten laadituista keskeisten kristillisten rukousten käännösstandardeista. Siis ainakin Isä meidän, Apostolinen uskontunnustus ja Terve Maria -rukouksia on hiippakunnan kansliassa saatettu suomenkieliseen asuun. Koska kyse oli käsikirjoituksista, yhtään ei ole säilynyt näihin päiviin saakka, mutta voi olettaa Agricolan tunteneen näitä käännöksiä ja saaneen niistä vaikutteita omaan kieleensä. Toisaalta nykyinen kirjasuomi on käytännössä toki enemmän 1800-luvun pioneerien kuin Agricolan luomus.

Mutta nämä hienoiset varauksetkin mielessä pitäen annettakoon maisteri Mikaelille se kunnia, jonka hän kiistatta ansaitsee, olkoon hän kirjakielemme isä. Rahvaanmurteen saattaminen edes jotenkuten ymmärrettävään kirjalliseen asuun ei ole niin yksinkertainen tehtävä kuin äkkiä voisi kuvitella. Jokainen kirjakieli on mitä suurimmassa määrin keinotekoinen kieli ja sellaisen luominen on yleensä vähintään yhden miespolven elämäntyö. Siksi Agricolankin ortografian lievä horjahtelu ja muutamat muut pienet epähjohdonmukaisuudet ovat anteeksiannettavia.

Agricolalle ei tehdä kunniaa kiivailemalla esim. "pakkoruotsia" vastaan. Olihan Pernajan suuri poika tunnetusti itsekin vähintään kaksikielinen; sekin on aivan mahdollista, että ruotsi oli hänen vahvin kielensä. "Yksi kieli, yksi mieli" -fanaatikot muuten yllättävän usein hallitsevat suomalaista äidinkieltäänkin huonosti, ainakin kirjakieltä.

Paras tribuutti kirjasuomen isälle onkin se, että vaalimme hänen luomustaan asianmukaisesti. Käytettäköön siis kirjoitettaessa kirjakieltä. Kirjakieltä joka käänteessä puhumaan pyrkiviä pidetään tärkeilevinä hölmöinä, ja siinä tehdään tietysti aivan oikein; kirjakieltä ei ole tarkoitettu puhuttavaksi vaan nimenomaan luettavaksi ja kirjoitettavaksi. Vastaavasti pysykööt puhekielisyydet kaukana kirjoitetusta kielestä; "vitsikkäät" murrepakinat tai murteille käännetyt sarjakuvat ovat viheliäisiä ilmiöitä. Voin sietää romaania, jossa dialogi on murteellista, mutta jos kirjan anonyymi, niin sanotusti kaikkitietävä kertojakin solkkaa lukijalle jotakin murteellista siansaksaa, lentää opus nurkkaan.

Koska olet tyttö

2011-04-04T09:53:00.000+03:00

Tämänpäiväisen Hesarin pääkirjoitus puhui asiaa:

"Intia on nousevana mahtina varsin lupaava. Se on vallanpitäjiään vaaleilla vaihtava demokratia, jonka talous harppoo eteenpäin.
Väestönlaskenta paljasti, että Intiassa on myös synkän taantumuksen alue. Tyttölasten osuus on vähentynyt poikiin verrattuna jatkuvasti koko itsenäisyyden ajan 1940-luvulta alkaen.
Kun vuonna 1961 alle 7-vuotiaiden ikäryhmässä 1 000:ta poikaa kohden oli 976 tyttöä, nyt tyttöjä on vain 914. Valikoivia tyttösikiöiden abortteja tehdään varovaisten arvioiden mukaan puoli miljoonaa vuodessa. Vanhemmat myös surmaavat syntyneitä tyttövauvojaan."

Ei ainoastaan Intiassa vaan myös Kiinassa abortoidaan tyttöjä hirveitä määriä. Mutta miksi tämä sikiön sukupuoli on niin tärkeä muuttuja arvioitaessa abortin etiikkaa? Onko abortti eli sikiönlähdetys eli syntymättömän lapsen murha hyväksyttävämpi, jos sikiön sukupuolesta ei ole tietoa tai siitä ei muuten piitata? No totta kai on. "Naisen oikeus omaan ruumiseensa"on ihmisoikeus numero uno, jonka rinnalla esim. syntymättömän lapsen isän oikeuksilla on höyhenen paino, syntymättömän lapsen oikeuksilla ei sitäkään; siis paitsi silloin, kun sikiö on tyttö ja abortin motiivi on nimenomaan tytön eliminoiminen.

Länsi-Afrikan monet "rannikot"

2011-04-01T20:13:00.000+03:00

Länsi-Afikan eteläranta eli Guinea jakautui aikaisemmin moniin "rannikoihin".
Nykyään niistä on jäljellä enää Norsunluurannikko. Kartta 1700-luvun lopulta.

Viime päivinä uutisissa on puhuttu länsiafrikkalaisen Norsunluurannikon kuohunnasta. Tämä Ranskan entinen siirtomaa oli pitkään pienimuotoinen menestystarina Länsi-Afrikan maiden joukossa. Presidentti Félix Houphouët-Boigny (1905-1993) oli tämän maailmankolkan mittapuiden mukaan poikkeuksellisen viisas ja maltillinen johtaja. Hän nousi valtaan maan itsenäistyttyä vuonna 1960 ja hallitsi kuolemaansa saakka, siis yli kolme vuosikymmentä. Jos tuo tuntuu pitkältä, ajateltakoon, että Houphouët-Boignyn valtakausi kesti vain reilut viisi vuotta kauemmin kuin Kekkosen regiimi Suomessa; kovin paljon Kekkosen komentoa autoritaarisempaakaan hänen hallintotapansa tuskin oli. Houphouët-Boigny antoi eurooppalaisten pysyä tärkeillä paikoilla maan talouselämässä ja muutenkin säilytti hyvät suhteet entiseen siirtomaaisäntään, Ranskaan. Tästä politiikasta seurasi postkoloniaalisessa Afrikassa harvinaista vakautta ja suhteellista vaurauttakin. Houphouët-Boignyn malttia kuvastaa erinomaisesti mm. se tosiasia, että itsenäistymisen jälkeen ei maalle alettu etsiä uutta, "alkuperäistä" nimeä, vaan pitäydyttiin siirtomaa-aikaiseen Norsunluurannikkoon, Côte d'Ivoire. Kaikki muut tämän seudun "rannikot" menettelivät toisin.

***

Ei ehkä kannata ihmetellä sitä, että mikään maa ei halunnut esiintyä kansainvälisillä areenoilla nimellä Orjarannikko, mutta en ymmärrä, mitä pahaa olisi ollut esimerkiksi Kultarannikossa. Paitsi tietysti se, että nimi oli peräisin "bwanalta", pahalta siirtomaaherralta. Norsunluurannikon itänaapuri, Britannian vanha siirtomaa Kultarannikko itsenäistyi ensimmäisenä Afrikan maana jo vuonna 1957. Sen johtajasta Kwame N'Krumahista tuli nopeasti tiedostavan länsimaisen vasemmistointelligentsian lemmikki. N'Krumah oli huomattavasti radikaalimpi kuin Houphouët-Boigny ja karsi siirtomaavallan rippeetkin hetkessä; seuraukset olivat odotetut, ja maa vajosi nopeasti kaaokseen. N'Krumah itse syöstiin vallasta jo 60-luvulla. N'Krumah siis muutti myös maan nimen: Kultarannikosta tuli Ghana, joka se on edelleen. Ghana on kieltämättä afrikkalainen alkuperäisnimi, mutta omituiseksi valinnan tekee se, että vanha, tämän niminen kuningaskunta ei sijainnut uuden Ghanan lähelläkään. Valinta oli siis jokseenkin mielivaltainen.

Kaikki nämä "rannikot" tietysti kantoivat nimissään muistoa siitä, mikä oli näiden seutujen pääasiallinen vientituote ns. ensimmäisen globalisaation myötä syntyneessä maailmankaupassa. Kolmikantakauppa Euroopan, Afrikan ja Amerikan välillä toi Afrikkaan mm. tuliaseita ja muita kehittyneen eurooppalaisen metallurgian hedelmiä. Afrikka puolestaan vei kultaa, norsunluuta ja - tietenkin- orjia. Orjarannikko sijaitsi Kultrannikosta itään. Orjarannikon ydinalue itsenäistyi nimellä Dahomey. Dahomey oli kyllä vanha nimi, vieläpä aidosti paikallinen. Tämän niminen barbaarikuningaskunta sijaitsi seudulla jo 1700-luvulla. Sen maine oli huono naapurikansojen parissa, sillä Dahomeyn pääelinkeino oli juuri orjakauppa. Dahomeyn kuninkaan soturit saalistivat naapurikansojen väkeä ja myivät näitä sitten hyvään hintaan eurooppalaisille. Unohtakaa siis poliittisesti korrekti mielikuva viidakon kätköihin tunkeutuvista valkoisista orjanmetsästäjistä; sellaisia ei ollut, koko homma perustui afrikkalaisten kuninkaiden vapaaehtoiseen yhteistyöhön, heitä ei todellakaan tarvinnut pakottaa. Ehkä Dahomeyn nimellä oli sen verran julma kaiku juuri massiivisen orjakaupan takia, että maa muutti nimeään vielä kertaalleen. Nykyään sen nimi on Benin. Miksi Benin? Sen kun tietäisi. Tämän niminen kaupunkivaltio oli joskus muinoin ollut olemassa mutta valitettavasti nykyisen Dahomey/Beninin rajojen ulkopuolella Nigerian alueella. Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että Orjarannikon olisi sittenkin ollut yksinkertaisinta pysyä Orjarannikkona.

***

Nykyään on siis enää jäljellä Norsunluurannikko. Melko pian Félix Houphouët-Boignyn kuoleman jälkeen maan poikkeuksellisen pitkäkestoinen vakaus alkoi osoittaa horjumisen merkkejä. Ensimmäiseen sisällissotaan ajauduttiin jo 2000-luvun alussa, ja tuolloin Ranskan armeija joutui evakuoimaan tuhansittain eurooppalaisia asukkaita väkivallan jaloista. Näissä nykyisissä kähinöissä on kyse siitä, että istuva presidentti Laurent Gbagbo ei ole suostunut hyväksymään tappiotaan taannoin pidetyissä presidentinvaaleissa. Vaalien voittajana pidetyn Alassane Ouattaran kannattajat ovat ryhtyneet pistämään vaalitulosta toimeen asein. Nyt he näyttävät olevan voittamassa. Joka tapauksessa Norsunluurannikko alkaa päivä päivältä enemmän vaikuttaa aivan normaalilta afrikkalaiselta maalta. Milloinkahan hankkiutunevat eroon tuosta häpeällisestä siirtomaanimestäänkin?

"Populistien Eurooppa"

2011-03-27T17:22:00.000+03:00

Ensi keskiviikkona 30.3. kello 22:00 tv-ykköseltä tulee Ulkolinja-ohjelma. Sen aiheena ovat populistiset liikkeet eri puolilla Eurooppaa. Luvassa on mm. hollantilaisten kanta-asukkaiden islamofobiaa, ranskalaisten keskuudessa kasvavaa halua lyödä rajat kiinni, unkarilaisten juutalaisvastaisuutta ja kaipuuta Suur-Unkariin; uniformupukuisia marssirivistöjä ja lippulinnoja, ilmeisesti myös fasististervehdyksiä tullaan näkemään.

Jotakuinkin tällä tavoin ohjelmaa äsken puffattiin: "Millaiseen maailmaan populistien vaalivoitot vievät Eurooppaa?..." Mihinkähän tällä arvoituksellisesti muotoillulla lauseella oikein mahdettiin viitata? Jotakin siinä aivan selvästi yritettiin sanoa, mutta mitä?! Olen kerta kaikkiaan ymmällä. No, pitää katsoa itse ohjelma, eiköhän tuo siitä selviä.

***

[edit. 31.3.]:

En katsonut ohjelmaa kun tuli muilta kanavilta parempaa katsottavaa. Sen sijaan vilkaisin sen nopeasti Areenassa. Suomen huhtivaaleja ajatellen vihjailut oikeistopopulismin kauhuista olivat melko diskreettejä mutta kyllä riittävän selviä.

Ohjelmissa käsitellyistä liikkeistä ehdoton suosikkini on Tonavan veljeskansamme Fidész. Kävin Unkarissa viimeksi joskus 90-luvun alussa, uuden järjestelmän ottaessa ensi askeliaan. Silloin oli maassa jotkut vaalit (ehkä parlamenttivaalit, en ole varma) ja Fidész oli jo olemassa. En saanut oikein tolkkua puolueen ohjelmasta, mutta sattuneesta syystä nimi jäi mieleen.

Monissa muissa eurooppalaisissa oikeistoliikkeissä niin ilmeinen flirttailu arvoliberalismin kanssa ei vähimmässäkään määrin rasita reilun autoritaarista Fidésziä. Ehkä syy on siinä, että Unkarissa ei ole kovin paljon muslimeja, joita vastaan pitäisi etsiä liittolaisia kaikenmaailman sionisteista, sananvapausaktivisteista ja jopa julkihomoista.

Homot ja tasa-arvo - eräs analogia

2011-03-25T16:15:00.000+02:00

Kristillisten nuorisojärjestöjen kohuvideon Anni kuulemma siis rinnasti homot ja murhaajat toisiinsa. Rinnastus oli kieltämättä hieman harkitsematon, vaikka kontekstiinsa asetettuna ei sittenkään niin sydämetön kuin moni asiasta tuohtunut oikeinajattelija kuvittelee. Sillä sitä kai Anni tarkoitti, että "jos jopa murhaaja voi tehdä parannuksen, miksi ei sitten homokin". Toki murha ja seksuaalinen poikkeavuus synteinä painivat aivan eri sarjassa, mikä tulee tässä kauhistellussa lauseessakin aivan selvästi esiin. Silti olisi ehkä ollut viisaampaa yrittää suhteuttaa homous ja parannuksen tekemisen hieman toisin. Yritän sitä tässä. [Huomautan, että tämä kirjoitus on suunnattu erityisesti sellaisille konservatiivisille kristityille, joita homoasia mietityttää. Homofolian villitsemiä oikeinajattelijoita en yritä käännyttää kannalleni; erästä blogosfäärin kollegaa siteeraten: <"pitäkää tunkkinne!">]

***

Edellisessä postauksessa sanoin näin: "Tässä naimattomien kristittyjen säädyssä, johon kuulun, homot ja heterot ovat lähes joka suhteessa samalla viivalla" [kurs. tässä]. Kukaan ei tarttunut tuohon pieneen varaukseen. Kyse on tietysti siitä, että hetero-orientoituneelle (maallikko-)selibatöörille on periaatteessa aina mahdollista vaihtaa aviosäätyyn, mikä taas on homolta ehdottomasti pois suljettu optio. Tämä asetelma näyttäisi siis olevan hyvin epätasa-arvoinen, ainakin jos ymmärretään "tasa-arvo" jakobiiniseen tapaan tasapäisyytenä. Mutta niin se vain on, että ihmiset ovat erilaisia myös helmasyntiensä osalta.

Kristinusko ei ole iloton tai elämänkielteinen oppi, paitsi tietysti niiden mielestä, joille ilo on yhtä kuin aistillinen hillittömyys. "Abusus non tollit usum", sanoo vanha sananlasku. Meille on tarjolla monenlaista aistillistakin hyvää, edellyttäen että osaamme nauttia näistä hyvyyksistä niin kuin kuuluu. Alkoholin nauttiminen ei ole syntiä, vaikka jotkut pietistis-kalvinistiset lahkosuunnat saattavatkin sellaista väittää. "Viinipuun anti" on uskomme pyhimipiä symboleja, ja siitä on monenlaista luvallista iloa myös profaaneissa yhteyksissä. Paitsi hyvän ruoan kaveriksi, myös ns. seurustelumielessä voimme ottaa soveliaana aikana lasin jos toisenkin, joskus jopa kolmannenkin; olen melko varma siitä, että itse Herra oli maanpäällisen elämänsä aikana silloin tällöin pienessä sivistyneessä siivussa.

Mutta tätäkään iloa ei ole tarkoitettu kaikille. Osalle ihmisiä alkoholi ei tunnetusti sovi ollenkaan. Suomi kuuluu niihin maihin, joissa alkoholin väärinkäyttö on pitkään ollut vaikea yhteiskunnallinen ongelma. Tässä ei ole suurta merkitystä sillä, missä määrin alkoholismi kussakin erityistapauksessa on geneettistä perua ja missä määrin vain varhain opittu paha tapa. Alkoholistille ei ole tarjolla muuta vaihtoehtoa kuin täysraittius. Voiko kutsua epätasa-arvoksi sellaista tilannetta, jossa yksi kristitty voi pistäytyä kesäkuumalla oluella ja toisen on pysyttävä vissylinjalla? Järkevästi ajatellen ei voi.

Raitistunutkin alkoholisti on alkoholisti ja sellaisena pysyy. Alkoholinhimo on hänen helmasyntinsä ja kilvoittelu täysraittiudessa hänen erityinen kutsumuksensa. Tässä kilvoituksessa hän epäilemättä saa seurakunnaltaan kaiken mahdollisen tuen. Ja nyt tämän jutun varsinainen pointti: entäpä jos seurakunta saisi päähänsä alkaa "eheyttää" alkoholistia pois alkoholismistaan, siis kannustaa häntä kohtuukäyttöön? Ehkä pitäisimme tällaista hieman vastuuttomana menettelynä. En epäile, etteivätkö moisetkin ihmeet olisi mahdollisia, mutta jokainen ymmärtää täysraittiudessa tukemisen olevan huomattavasti turvallisemman tien.

Samalla tavoin, mutatis mutandis, suhtauduttakoon kristityn homoseksuaalin helmasyntiin; tuettakoon häntä hänen kilvoituksessaan puhtaudessa ja säästettäköön hänet kulissiavioliiton kaltaiselta tuskalliselta elämänvalheelta. Turvallisin tie homolle on selibaatti, se ei tee hänestä "kaappihomoa" sen enempää kuin täysraittius tekee alkoholistista kaappijuopon. Kristittyinä niin alkoholisti kuin homokin ovat täysin tasa-arvoisia muiden kristittyjen kanssa. Kaikilla meillä on omat helmasyntimme ja omat ristimme.

***

Mitä monimutkaisempia ovat etiikan kysymykset, sitä harvemmin analogiat kantavat loppuun saakka. Epäilemättä tälläkin on omat puutteensa. Mutta silti: mikä tämän ymmärtämisessä on niin vaikeata?

Älä alistu! -kampanja

2011-03-22T21:44:00.000+02:00

Ihan hyvä nimi on tällä "kristillisten järjestöjen" (saisiko vähän tarkemmin, kiitos!) kampanjalla. Näinä aikoina, kun homofoliaa tihkuvaa viestiä tunkee jokaisesta tuutista, seksuaalisuutensa kanssa kipuilevat nuoret kristityt tarvitsevat kaiken mahdollisen rohkaisun ja kannustuksen. Mutta kovin paljon muuta hyvää kampanjassa ei nimen lisäksi sitten olekaan.

Minusta on jonkin verran vastuutonta antaa ymmärtää, että kuka tahansa voi parantua homoudesta. En epäile, että jotkut ovat pysyvästi päässeet eroon taipumuksestaan, mutta monin verroin yleisempiä ovat traagiset epäonnistumiset. Reilumpaa olisi kannustaa itsensä kiistatta homoksi tunnistavaa ihmistä hyväksymään taipumuksensa ja myös sen väistämätön seuraus, eli elämä selibaatissa. Selibaatti ei aina ole helppoa mutta täysin mahdollista; sen sijaan itsepetokseen perustuvasta "uudelleen suuntautumisesta" heteroksi seuraa pahimmillaan inhimillinen katastrofi; jos näennäisen muutoksen läpikäynyt menee avioliittoon, on katastrofi täydellinen ja varma.

Ei ole epäilystäkään, että homot kuuluvat niihin, jotka ovat "syntymästään saakka avioon kelpaamattomia" [Matteus-sitaatti muistinvarainen]. Mutta tähän kategoriaan kuuluu muitakin kuin homoja. Minä olen hetero, mutta avioliitto ei ole minun osani. Ja koska klassisessa kristinuskossa seksi kuuluu avioliittoon, elän selibaatissa. Toistan: ei se aina helppoa ole mutta aivan mahdollista.

Tässä naimattomien kristittyjen säädyssä, johon kuulun, hetero ja homo ovat lähes joka suhteessa samalla viivalla. Ylipäätään me emme utele toisiltamme seksuaalista suuntautumistamme, so. kummasta sukupuolesta me näemme omia suttuisia uniamme. Selibaatissa kilvoitteleva homo ei elä valheessa sen enempää kuin vastaavassa asemassa oleva heterokaan. Homon kiusaukset eivät ole sen suurempia syntejä kuin heteronkaan, homon lankeemuksetkaan eivät välttämättä ole sen suurempia syntejä kuin heteron lankeemukset - eivät kyllä pienempiäkään! Niin homolle kuin heterolle on tarjolla sama lääke, nimittäin katumus ja parannuksenteko. Mikä tämän ymmärtämisessä on niin vaikeata?

Persut ja virheet

2011-03-20T20:00:00.000+02:00

Näiden vaalien todellinen vastakkainasettelu käydään vihreiden ja perussuomalaisten välillä, tästä ei kenelläkään liene ollut epäselvyyttä enää pitkiin aikoihin. Erityisen selvä ko. vastakkainasettelu on Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Lieneekö ollut jommankumman tai kummankin osapuolen tietoinen valinta vai huvittava sattuma, että eilen lauantaina vihreiden ja persujen kampanjateltat olivat vierekkäin Turun kauppatorin kulmassa Wiklundia vastapäätä? Minulla ei suoraan sanoen ole aavistustakaan, millä periaatteella nämä paikat jaetaan ja missä määrin puolueilla on itsellään sananvaltaa asiassa. Joka tapauksessa siellä ne eilen melkein kylki kyljessä jakoivat ohikulkijoille esitteitään, nämä kaksi elävää stereotyyppiä, pitkätukkainen, nuori idunpurija ja keski-ikäinen perunanenä (en muista, oliko hänellä peräti kalapuikkoviiksetkin). Koska jo tiedän kantani, menin kummankin hengennostattajan ohi reagoimatta.

***

Vihreät ja perussuomalaiset sijaitsevat saman arvojanan vastakkaisissa päissä. Menemättä mihinkään coincidentia oppositorum -mystiikkaan on todettava, että liikkeissä on samankaltaisia piirteitä. Niiden kehityshistorioissakin on huolestuttavan paljon yhteistä.

Vihreiden nousu kiihkeästä vaihtoehtoliikkeestä hallituspuolueeksi ei aikoinaan ollut liikkeen kannalta mitenkään yksiselitteisen hyvä uutinen. Siirtyminen oppositioasemasta vastuunkantoon on väistämättä kivulias prosessi kaikille; epäilemättä moni persujen vanhavennamolainenkin voisi edesmenneen SMP:n kohdalta kertoa yhtä ja toista tästä asiasta.

Ohjasin joskus 2000-luvun alussa yliopistossa poliittisen historian pienryhmää. Keskusteluista mieleeni jäi erityisen hyvin yksi parikymppinen tyttö, joka kannatti näkyvästi vihreätä aatetta sen radikaaleimmassa muodossa. Elettiin Lipposen kakkoshallituksen aikaa, vihreätkin olivat siinä vaiheessa vielä mukana. Tyttö oli vihainen. Hän oli hyvin, hyvin vihainen. Hänen vihansa syy oli se, että Vihreät – De Gröna, oli hallitukseen menonsa jälkeen kuulemma hetkessä rämettynyt selkärangattomaksi kokoomuksen hännystelijäksi. Pyydettyäni tyttöä selventämään, kävi ilmi, että hänen mielestään vihreiden olisi ollut pidettävä kiinni kynsin ja hampain joka ikisestä ohjelmansa kohdasta. Suomeksi sanottuna tämä tietenkin tarkoitti sitä, että hallituksessa kaikkien muiden olisi pitänyt muuttua vihreiksi. Ei tyttö tyhmä ollut ja ymmärsi, etteivät luunkova kompromissittomuus ja hallitusvastuu oikein sovi yhteen; tytön ratkaisu dilemmaan oli: vihreät pois hallituksesta! Näinhän sitten pian kävikin, kun Lipposen II:n ydinvoimalinja ei miellyttänyt vihreitä.

Militantti tyttö ei tietenkään ollut kantoineen yksin. Suomen vihreiden keskuudessa jako ”realoihin” ja ”fundeihin” ei ole ollut läheskään yhtä jyrkkä ja näkyvä kuin Saksan vanhemman sisarpuolueen sisällä, mutta samansuuntainen jako on kyllä ollut totta täälläkin. (Lieneekö enää, en tiedä.)

***

Ellei jotain täysin odottamatonta käännettä tapahdu, perussuomalaisilla on myöhemmin keväällä edessään hallitusneuvottelut. Mutta ovatko he valmiita riittävän pitkälle meneviin kompromisseihin ja jos ovat niin missä asiassa? Miten puolueen ns. kenttä, eli vanhat aktiivit, kestää väistämättömät lehmänkaupat? Entä puoluetta ensi kertaa äänestäneet protestoijat?

Nämä ovat levottomuutta herättäviä kysymyksiä.

Vuoden kierto

2011-03-18T18:37:00.000+02:00

Kalenterivuosi on siitä hauska juttu, että siinä on sekä vankkaa pysyvyyttä että riittävä määrä muutosta. Vuoden sykli toistuu toistumistaan aina uudestaan mutta ei koskaan aivan samanlaisena. Normaalin kalenterivuoden rinnalla on myös kirkkovuosi, jossa pysyvyyden ja muutoksen dynamiikka toimii vieläkin selvemmin ja hengellisesti puhuttelevammin. Kalenterivuodesta kirkkovuosi eroaa tietysti sikäli, että siitä voi olla piittaamatta; tämä onkin nykyään tilanne suurimmassa osassa maallistunutta länttä. Lienevätkö kaikki tarkkaan ottaen edes tietoisia koko kirkkovuoden olemassaolosta? Epäilen.

Heti laskiaisen jälkeen kauppojen makeishyllyille ilmaantuivat suklaamunat, pääsiäispuput ja muut ihmeellisyydet. Ei tuosta kirotusta pupusta tämän enempää, vaikka en tajuakaan, miten se pääsiäiseen liittyy. Ärtymykseni pääaihe on se, että nyt ei ole pääsiäinen, ei likimainkaan. Minua ei ota tämä asia päähän yksinomaan eikä edes ensisijassa uskonnollisista syistä; ei siis ole tarkoitukseni narista siitä, että uuspakanat mättävät naamansa suklaata paastoaikana. Minun puolestani mättäkööt, eihän paasto heitä koske; mutta pitääkö sen olla juuri pääsiäissuklaata kun ei kerran ole pääsiäinen lähimaillakaan? Tässä on kyseessä sama ilmiö kuin joulun jokavuotisessa aikaistumisessa. Vaikka näiden juhlien uskonnollinen merkitys ei kiinnostaisikaan, niin minusta olisi kohtuullista, että edes kalenteria kunnioitettaisiin. Sitä paitsi: jos joka päivä on karnevaali, mikään päivä ei ole sitä.

***

Asiasta toiseen: Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mielestä krusifiksit Italian koulujen seinillä eivät loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia, eivät edes Soile Lautsin. Niin että ellei rouva osaa olla Saapasmaassa Saapasmaan tavalla, niin hänen on viisainta hipsiä takaisin tänne pakanamaahan, missä eivät liiat ristit maisemaa pilaa.

Monokulttuurinen Japani ja multikulttuurinen Eurooppa

2011-03-14T17:13:00.000+02:00

Seuraava itse kääntämäni katkelma on peräisin ranskalaisen laatulehden Figaron verkkokolumnistilta. Siltä varalta että joku ei nyt satu sitä tietämään, niin muistutan, että kyseinen lehti on yksi kolmesta keskeisimmästä ja arvostetuimmasta mediasta Ranskassa, ja se vastaa painoarvoltaan hyvinkin sitä mitä Hesari on meillä: Mutta osaatteko kuvitella, että mitään yhtä selväjärkistä voitaisiin julkaista Erkon Pravdassa? Käännökseni ei ole kattava eikä välttämättä laadultaankaan paras mahdollinen. Jos kielitaito suinkin riittää, koko juttu on luettavissa <täällä>.

"Japanin kansan luonnonvoimien kourissa ja ydinvoimalaonnettomuuden varjossa kärsimä hirveä tragedia paljastaa tuon kansakunnan vahvuuden. Japani on yhdistynyt sen tunteen ympärille, että kaikki japanilaiset kuuluvat samaan sivilisaatioon ja samaan kulttuuripiiriin. Tämä kansakunta on kyennyt säilyttämään homogeenisen perustansa ja katastrofin uhrien arvokkuus ja luontainen keskinäinen solidaarisuus hädän hetkellä ovat silmiinpistäviä. Ranskan vihreät (écologistes) vaativat katastrofin säikäyttäminä kansanäänestystä ydinvoiman tulevaisuudesta Ranskassa. Miksipä ei. Mutta he voisivat myös kysyä ranskalaisten mielipidettä siitä, millaisessa yhteiskunnassa nämä haluavat elää; haluavatko ranskalaiset jatkaa nykyisellä monikultturistisella tiellä kohti pirstoutunutta kansakuntaa vai pitäisivätkö he ehkä sittenkin parempana kansallisvaltiota [--]? Olemme tilanteessa, jossa moni ranskalainen ei enää tunnista omakseen tätä maata, ja juuri tämä identiteettikysymys tulee olemaan ratkaiseva vuoden 2012 vaaleissa."

Niin että voisitteko kuvitella lukevanne jostakin HeSa:n blogista noin taantumuksellista tekstiä?

Ajan henki?

2011-03-09T15:14:00.000+02:00

Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen?

-V. A. Koskenniemi, runosta Unta

***

En ole koskaan mainittavasti seurannut Putous-ohjelmaa. Joskus, olisiko vuosi sitten, katsoin hajamielisesti pari jaksoa. Lopetin katsomisen heti kun selvisi, että siellä on Marja Tyrni -niminen henkilöhahmo, joka parjaa vanhoja kotikulmiani eli Turun Pallivahaa; ja kyllähän siitä lähdetään, että näillä latteuksilla ei jumalauta pilkata Pallivahaa! Koska en voinut julistaa hahmon näyttelijälle fatwaa, ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää koko Putous täysboikottiin.

Yllä sanotusta syystä jäin täysin ulkopuoliseksi myös tässä kansakuntaa viime aikoina puhuttaneesta Munamies-ilmiössä. Näihin päiviin saakka koko äijä on ollut minulle tuttu vain kauppakassan jonossa pitkästyneenä silmäilemistäni iltalehtien lööpeistä. Totta puhuen minulle oli pitkän aikaa hämärän peitossa koko ilmiön kansallisuuskin. Vasta viime päivinä minulle ovat selvinneet Munamiehen yhteydet Putous-ohjelmaan, ja mikä tärkeintä, olen antanut kertoa itselleni, että tämä herra on Zeitgeist-liikkeen miehiä.

***

Zeitgeistista liikkuu tietysti monenlaista juttua, eikä kaikkea ainakaan Suoli24:n threadeissa "paljastettua" kannata ottaa liian vakavasti. Mutta selvältä näyttää, että kyseessä on utopistinen liike, sanokoot itse mitä sanovat. Se ajatus, että niukkuuden tyrannia olisi tässä ajassa ja tässä todellisuudessa voitettavissa, on paitsi epärealistinen, loppupeleissä myös epämoraalinen. Resurssimme ovat rajallisia ja niiden kuuluukin olla sitä. Se tilanne nyt vain kuuluu tämän todellisuuden perimmäiseen olemukseen, ja siten jokainen tämän tosiasian kiertämiseksi tehty yritys on kotoisin viime kädessä alimmasta Hornasta.

"Virallinen" Zeitgeist, jos nyt sellaista onkaan, ei kai millään lailla väitä olevansa hengellinen liike, ateistinen pikemminkin. Mutta joissakin innostuneissa blogijutuissa voi törmätä vaikkapa ajatukseen, että liikkeen agendassa itse asiassa toteutuisi se, mitä Jeesus (ja muut ns. suuret opettajat) "oikeasti tarkoittivat". Tämä on hirveätä puhetta ja voidaan antaa anteeksi vain sanojan syvän tietämättömyyden nojalla. Mammonahan on vihoviimeinen asia, jota Herra seuraajilleen lupaa. Ja huomattakoon, että tämä käsite ei tarkoita ainoastaan konkreettista omaisuutta, silkkaa rahaa jne. (näihinhän myös Zeitgeist suhtautuu kiitettävän kriittisesti), vaan "Maailmaa" kaikkinensa. Ei voi mitään sille, että Zeitgeitin agendasta tunkee läpi pyrkimys maallisen paratiisin rakentamiseen ja ihmisen täydellistymiseen tässä ajassa. Näin Zeitgeist näyttäisi olevan sukua new age -tyyppiselle hengellisyydelle, jonka kyllä luulin jo menneen pois muodista.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen pyrkii elämään mahdollisimman vaatimattomasti ja jakamaan omastaan tarpeessa oleville. Myöskään ns. degrowth-idelogian tavoitteissa en teoriassa näe mitään pahaa, mutta se merkitsee niukkuuteen alistumista ja omien tarpeiden tietoista typistämistä, vapaaehtoista askeesia. Näin paaston aikana tämä pyrkimys on tietysti erityisen sovelias.

Carnival forever!

2011-03-05T15:13:00.000+02:00

Käsillä alkaa olla laskiaisen eli karnevaalin aika. Huomenna on laskiaissunnuntai, minkä jälkeen tulee pian se varsinainen laskiaispäivä eli laskiaistiistai, ja silloin otetaankin ilo irti! Laskiaistiistain jälkeen puolestaan tulee... öö... hmm... ai niin joo, laskiaiskeskiviikko, sitten laskiaistorstai, laskiaisperjantai, laskiaislauantai, sitten uusi laskiaissunnuntai, ja niin edelleen.

(Tai sitten ei...)

Hesarin raati ja kansallinen identiteetti

2011-03-04T17:34:00.000+02:00

Asiallisesti ottaen hyväksyn tuon raadin muutamien jäsenten lähtöoletuksen, nimittäin sen että kansakunta on ainakin jossain määrin kuvitteellinen yhteisö, mistä puolestaan seuraa, että kansallinen identiteetti on enemmän tai vähemmän keinotekoinen juttu. Mutta, mutta ja mutta: tästä ei suinkaan seuraa, että tuo identiteetti olisi "kaunista harhaa" (Johanna Korhonen). On empiirinen tosiasia, että suomalainen identiteetti on kantajalleen arvokas asia ja henkisen voiman lähde eikä sitä voi tehdä tyhjäksi yltiöpostmodernistisilla kikkailuilla (semminkin kun koko postmodernismia ei akateemisessa tutkimuksessa ole otettu vakavasti ainakaan vuosikymmeneen).

***

On toki fakta, että suomalainen identiteetti rakennettiin ennen muuta kansakouluissa, jotka 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen levisivät kaikkialle maahan. Juuri kansakunnan rakennustyö olikin kansakoululaitoksen keskeisimpiä tehtäviä. Zachris Topeliuksen Maamme-kirja rakensi hämäläisten, savolaisten, karjalaisten ja ties keiden lapsille käsitystä jaetusta historiasta ja yhteisistä kohtaloista. Myös kansakoulussa opittu suomen yleiskieli alkoi lähentää paikallismurteita toisiinsa, vaikka vielä 1940-luvulla joillakin iäkkäimmillä Kannaksen evakoilla (n.b.: en siis puhu tässä mistään rajantakaisista aunuksenkarjalaisista!) ja heidän länsisuomalaisilla vastaanottajillaan oli suuria vaikeuksia ymmärtää toistensa puhetta; joskus tulkkeina joutuivat toimimaan kansakoulusivistyksen saaneet lapset tai lapsenlapset!

Mutta näinhän ei tietenkään ollut laita vain Suomessa. Ranskassa Topeliuksella oli moniakin vastineita. Kiinnostavin on historioitsija Ernest Lavisse, jonka alkeiskouluille tarkoitettu Ranskan historian oppikirja, ns. petit Lavisse eli "pikku-Lavisse", lopullisesti muovasi etnisesti ja kielellisesti varsin kirjavasta galloromaanisesta joukosta modernin Ranskan kansakunnan. Lavissen merkitys on kauaskantoinen, sillä hänen kirjansa teemoja ovat tietoisesti tai tiedostamattaan popularisoineet mm. herrat Udérzo ja Goscinny luomassaan Asterix-sarjakuvassa.

Italiassa taas käsitys yhteisestä kansakunnasta on vielä myöhempää perua. Risorgimento-liikkeen johtajiin kuuluneen Mazzinin väitetään sanoneen joskus vuoden 1860 paikkeilla: "No niin hyvät herrat, nyt olemme saaneet aikaiseksi Italian, enää pitäisi saada jostakin niitä italialaisia..." Projektista tuli pitkä, sillä ensimmäinen maailmansota osoitti kansakunnan rakennustyön olevan vielä pahasti keskeneräisen: harva talonpoikainen rivisotilas nimittäin ymmärsi Toscanan murteeseen perustuvaa kirjaitaliaa puhuvien upseereidensa puhetta. Joidenkin - mahdollisesti hieman liioiteltujen - väitteiden mukaan italian kieli ja italialainen identiteetti tulivat Mezzogiornoon, Napolin eteläpuolisiin maihin, vasta television ja jalkapallon MM-otteluiden myötä; jonkun Sisilian italialaisuus on edelleen jossain määrin kyseenalainen.

***

Nyt tuntemamme suomalaisuuden osaksi konstruoitu ja siten keinotekoinen alkuperä merkitsee käytännössä vain sen asian tunnustamista, että suomalaisen kansakunnan identiteetti ei ole ikuinen ja muuttumaton: jos tämä muotoilu on ristiriidassa PerusS:n vaaliohjelman kanssa niin sen pahempi vaaliohjelmalle... Mutta myös näitä johannakorhosia ja jarileinosia vastaan on sanottava, että he erehtyvät jos kuvittelevat identiteetin olevan väännettävissä mihin tahansa muotoon. Selvennetään vielä: 1800-luvulla rakennetusta suomalaisuudesta olisi voinut tulla joissakin suhteissa toisenlaista kuin se minkä nyt tunnemme, mutta ei millaista tahansa. Jos naiivin deterministinen kansakuntakäsitys on useimpien nationalistien hellimä harha, on holtiton "anything goes" -voluntarismi puolestaan postmodernististen tulkintojen perusvirhe. Todellisuus löytyy tässäkin asiassa aristoteeliselta kultaiselta keskitieltä.

Kun tuli Stagiriitta mainittua, päätetään tämä esitys hänen merkeissään. Aristoteleen metafysiikan keskeisiä apukäsitteitä ovat materia ja muoto (forma), joista jälkimmäinen on riippuvainen edellisestä ollen kuitenkin sitä ylemmällä tasolla. Asia ei ole vähääkään mutkikas ja sitä voidaan havainnollistaa kuvanveistäjä-metaforalla: Taiteilija työstää epämääräistä kivenjärkälettä kunnes saa siitä esiin haluamansa muodon. Hänellä on lopputuloksen suhteen melkoisesti valinnanvaraa, mutta ei suinkaan rajattomasti, sillä materian luonne väistämättä vaikuttaa lopputulokseen. Ja aivan mieletön on se ajatus, että lopputulos, muoto, saataisin aikaan kokonaan ilman materiaa; mutta käytännössä juuri tämä on radikaaleimman postmodernismin (eli ns. sosiaalisen konstruktivismin) kantava idea.

Sivistyneistömme jäsenet olivat taltan ja vasaran varressa suomalaisen kansakunnan muotoilutyössä pitkälti toistasataa vuotta sitten; se jyhkeä graniitti, jota he hiki hatussa työstivät, oli olemassa ennen heitä ja heistä riippumatta sekä tietenkin vaikutti omilla ominaisuuksillaan siihen, millainen lopputuloksesta tuli. Tämän graniitin massa on täyttä todellisuutta edelleen, ja se joka kuvittelee, että esimerkiksi pidäkkeetön ja rajaton monikulttuurisuus on luontevasti istutettavissa suomalaiseen identiteettiin, on todellisen harhan vallassa. Eikä se harha ole edes kaunis.

Vanhanen senior jälleen mieliteemansa parissa

2011-03-03T17:07:00.000+02:00

En ole vielä ehtinyt lukea Tatu Vanhasen uusinta äo-aiheista artikkelia, mutta tunnen miehen ja hänen akateemisten kollegoidensa tekstejä entuudestani enkä odota mitään kovin mullistavaa uutta tästäkään jutusta (jos erehdyn, joku artikkeliin jo tutustunut epäilemättä ystävällisesti oikaisee minua).

Tulkoon sanotuksi, että en näe asiallisia syitä kyseenalaistaa Vanhasen teesejä. Kaikki muut, poliittisesti huomattavasti korrektimmat selitysmallit on jo ajat sitten käytetty loppuun yritettäessä ymmärtää Saharan eteläpuolisen (ja Kalaharin pohjoispuolisen) Afrikan kroonista köyhyyttä ja takapajuisuutta. Mutta: so what? Onko tätä mustien heikkoa äo-testimenestystä siltikään syytä jatkuvasti vatvoa? Mikä ihmeen pakkomielle prof. Vanhasella oikein on? Keskittyisi jo emeritusvuosiensa viettoon!

Toivon ainakin johtavien perussuomalaisten ehdokkaiden noudattavan mahdollisimman matalaa profiilia ja pitävän mahdollisimman vähän ääntä tästä asiasta, sillä muuten pelataan vain suvaitsevaiston pussiin.

***

Vanhasen teesit eivät itsessään tietenkään ole rasistisia, sillä nehän koskevat laajojen populaatioiden keskimääräisiä ominaisuuksia; todellisen rasismin kohteena puolestaan on aina yksilö, jota kohdellaan yleistäen pelkkänä kävelevänä stereotyyppinä, viiteryhmänsä persoonattomana edustajana. Ja sivistynyt ihminen, kristitty erityisesti, ottaa jokaisen kohtaamansa lajitoverin ainutkertaisena yksilönä - eikä tietysti muutenkaan katso ketään ylhäältäpäin sellaisten toisarvoisten ominaisuuksien nojalla kuin äly tai ulkonäkö, joita kukaan ei itse voi valita.

Tämän kaiken pitäisi olla selvää jokaiselle. Siis pitäisi olla, mutta tuskinpa on. Pahoin pelkään Vanhasen uuden ulostulon omalta osaltaan vievän maahanmuuttoonkin liittyvää keskustelua meidän kannaltamme vahingollisille urille näin vaalien alla. (Tämän kaiken sanon siis ihan vain pahaenteisenä mutuna, itse artikkelia vielä tuntematta.)

Kalevalan päivänä, C. A. Gottlundia unohtamatta

2011-02-28T10:22:00.000+02:00

"Kalevala edustaa suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Suomen kieli kuuluu pieneen suomalaisugrilaisten kielten ryhmään, mikä entisestään alleviivaa suomalaisten velvollisuutta huolehtia oman kielensä elinvoimaisuudesta ja näin omalta osaltaan maailman monimuotoisuudesta. Suomen kielen merkitystä omalle kulttuurillemme ei voi mielestämme liiaksi korostaa."

- Ote perussuomalaisten vaaliohjelmasta

Kalevala suomalaista "kansanperinnettä"? Noo, se on sitä ehkä aavistuksen verran enemmän kuin MacPhersonin Ossianin laulut on "skotlantilaista kansanperinnettä". Luulin, että tämä tosiasia olisi ollut yleisessä tiedossa jo iät ja ajat. MacPhersonin ja Lönnrotin teokset kuuluvat siihen samaan yleiseurooppalaiseen eeposvillitykseen, joka riehui kansallisten sivistyneistöjemme piirissä plus miinus parisataa vuotta sitten. Herderiläinen "kansanhenki", tai vielä humoristisemmin kansan "alkuperäinen nerous", piti kaikin keinoin penkoa esiin. Ellei sitä löytynyt, se piti keksiä. Ja niin keksittiinkin.

Lieneekö sattumaa, että vain muutama päivä sitten (24.2.) vietettiin Ruotsin suomalaisten keskuudessa Carl Axel Gottlundin muistopäivää. Gottlund (1796-1875), pitkälti unohduksiin jäänyt juvalainen papinpoika, keräsi hänkin uutterasti kansanrunoja sekä Ruotsin suomalaismetsistä että omilta savolaisilta synnyinseuduiltaan. Näihin fragmentteihin nojautuen hän sitten sepitti oman eepoksensa, Runolan, joka jostain syystä kuitenkin hävisi Lönnrotin Kalevalalle.

***

Gottlund toki kirjoitti paljon proosaakin. Itse asiassa Gottlundista olisi hyvin voinut tulla koko modernin suomen kirjakielen perustaja. En keksi (puhtaan sattuman oikun lisäksi) yhtään asiallista syytä siihen, miksi hänen konstruoimansa, lähinnä savon murteeseen perustuva, ehdotus hävisi Lönnrotin ja SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) muiden nokkamiesten ajamalle, syntaktisessa mielessä enemmän länsimurteisiin nojaavalle konstruktiolle, johon myös nykyinen kirjakielemme perustuu. Jos Gottlundin versio olisi voittanut, tämänkin blogijutun teksti olisi varsin erilainen.

Näyte Gottlundin kirjasuomesta 1800-luvun puolimaista:

"Meijän kielemme on ikeän kuin yksi lihava peltomoa, jota pietään kesantonna, ja kussa kasvaa vahvast heiniä ja ruohoja, mutt'ei ruista eikä vehnee. Onko se siitten pellon syy, vai viljellys-miehiin? Minä olen nyt ruvenut kyntämään, viskatkoon muut siemenet, niin soahaanpas kahtoa ellei meijän Suomalainen pelto rupeisi hetelmöittämään, ja ellei ajan takoo kiitettäisik meitä, jotka ensin tähän työhön rupeisimme."

(Alkulauseesta teokseen Otava eli Suomalaisia huvituksia)

***

Asiakysymyksissä perussuomalaisten vaaliohjelma on yleisesti ottaen ihan hyvä. Luin sen viikonloppuna enkä sen perusteella näe syytä muuttaa äänestyskäyttäytymistäni tulevissa vaaleissa.

Euroopan rajat?

2011-02-20T17:43:00.000+02:00

Euroopan integraatio, myös tämä Unioni, tuntui minusta joskus suhteellisen hyvältä idealta. Siksi Unionin nykyiset ongelmat vetävät mielen matalaksi. Ei minua niinkään euron tilanne huoleta vaan yleinen näköalattomuus ja kyynisyys. Pahinta on kuitenkin Euroopan idean täydellinen katoaminen johonkin mustaan aukkoon. Tietääkö kukaan, missä ovat Euroopan rajat? Toisin sanoen, ketkä ovat Eurooppalaisia ja varsinkin ketkä eivät sitä enää ole? Valitettavasti näyttää olevan niin, että tämä Euroopan idean epämääräisyys on itse Unionin perusteissa lymyävä paha valuvika. Sillä, mirabile dictu, integraatiokehityksen pioneerit eivät hetkeäkään vaivanneet päätään näillä kysymyksillä. Muistellaanpa hieman Euroopan yhteisöjen varhaishistoriaa (eli EU:n esihistoriaa).

***

Tunnetun ja luultavasti todenperäisen anekdootin mukaan Euroopan integraation varhaisiin isiin kuulunut Jean Monnet toivoi, että olisi aloittanut integraation kulttuurista talouden sijaan. ”Kulttuuri” on pahamaineisen moniselitteinen käsite, enkä rohkene väittää tietäväni, mitä Monnet mahtoi ilmaisulla tarkoittaa. Mutta tarkoitti mitä tarkoitti, hän oli tietenkin oikeassa siinä, että ainakaan taloudesta ei olisi kannattanut aloittaa. Integraatiokehityksen alussa Euroopan yhteisöjen ja siten tietysti nykyisen unionimme perustajaisät kuitenkin pitivät lähtökohtanaan mitä suurimmassa määrin amerikkalaisen Talcott Parsonsin kehittelemää, funktionalismina tunnettua sosiologista mallia. Tässä tiivis oppikirjamääritelmä ko. suuntauksesta:

[F]unktioanalyysi tutkii annetun sosiaalisen järjestelmän rakenneosia ja pyrkii osoittamaan miten ne vaikuttavat järjestelmän integraatioon tyydyttäessään järjestelmän tarpeita. Parsonsin mukaan kaikilla sosiaalisilla järjestelmillä on joukko tarpeita (funktionaalisia välttämättömyyksiä), jotka niiden on täytettävä voidakseen jatkaa olemassaoloaan.

Funktionalismia on arvosteltu siitä, että se on epähistoriallinen, että se ei selitä yhteiskunnallista muutosta ja että se ei tunnista lainkaan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Funktionalismi ikään kuin lähtee aina jo olemassa olevan sosiaalisen järjestelmän tasapainosta ja jatkuvuudesta. Tällainen kritiikki on oikeutettua. Kokonaisia sosiaalisia järjestelmiä analysoidessaan funktionalismi ei huomioi muuta kuin tässä ja nyt olevan tilan. [korostukset Michelange]

On helppo nähdä, että tuollainen lähestymistapa ei rohkaise pohtimaan eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin kaltaisia kysymyksiä. Toisaalta voi myös ymmärtää, että funktionalistinen lähestymistapa saattoi välittömästi II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa tuntua hyvin houkuttelevalta. Useimmat eurooppalaiset olivat näet saaneet kerta kaikkiaan tarpeekseen kaikista poliittisista utopioista, korkealentoisista ideologioista, nationalistisesta kiihkoilusta ja muista elämää suuremmista visioista; vielä tuoreet, ennen näkemättömän suuret ruumiskasat näyttivät vahvasti puhuvan pragmaattisemman lähestymistavan puolesta, vaikkapa juuri sellaisen kuin funktionalismi. Perustajaisät eivät siis pohtineet, mitä Eurooppa on tai keitä eurooppalaiset ovat, vaan miten Eurooppa parhaiten toimii, miten eurooppalaiset saadaan tekemään keskenään rauhanomaisissa ja arkisissa merkeissä rajat ylittävää yhteistyötä; ja mikä on arkisempaa kuin talous?! No ei mikään. Siksi funktionalismin hengessä oli luontevaa aloittaa integraatio maanläheisesti juuri taloudesta.

***

Mutta ”Eurooppa” ja ”eurooppalaiset” siis otettiin annettuna. Euroopan rajojen miettiminen oli tarpeetonta jo siksikin, ettei Yhteisön ajateltu laajenevan kovinkaan kauas alkuperäisten kuutosten ulkopuolelle: kuinka se olisi voinutkaan, sillä Elben alajuoksulta Adrianmeren pohjukkaan ulottui läpitunkematon rautaesirippu, joka muodosti itsestään selvän itärajan reaalisesti olemassaolevalle Euroopalle, olkoonkin, että sen taakse oli jäänyt vanhoja eurooppalaisia kansakuntia tai sellaisten osia. Funktionalistit keskittyivät asioihin "tässä ja nyt" eikä Neuvostoliiton valtapiirin murtuminen mahtunut heidän villeimpiin uniinsakaan.

Kuusi jäsenmaata, alue olennaisesti sama kuin Kaarle Suuren valtakunnalla noin 1200 vuotta aikaisemmin, siinä oli Euroopan integraation alkusolu. Nämä "kuutoset" ovat nykyisenkin Unionin kova ydin. Noissa rajoissa ei tarvinnut juurikaan pohtia identiteettionglemia. Yhteisömaiden kansalaisten suuri enemmistö oli enemmän tai vähemmän aktiivisia katolilaisia, samoin integraation johtavat miehet Monnet, Robert Schumann ja Alcide Gasparri. Jos integraation varhaisvaiheen taustalla voi sanoa olleen jonkinlaista puoluepoliittista ohjelmaa, se oli sosiaalisesti painottunut kristillisdemokratia. Harmi vain, ettei jo integraation varhaisvaiheissa kenenkään mieleen juolahtanut määritellä kristillistä traditiota - ja nimenomaan länsimaista kristillistä traditiota - yhdeksi eurooppalaisuuden olennaisista tuntomerkeistä ja siksi myös yhteisöjen jäsenyyden ehdoksi. Jos tämä olisi ymmärretty heti alussa näkyvästi tehdä, meillä saattaisi olla nyt pienempi, eheämpi ja kaikin tavoin toimivampi Unioni. Balkanin maat - Kreikka mukaanlukien - olisivat ulkona eikä joku Turkki edes haaveilisi jäsenyydestä.

Valitettavasti kukaan ei osannut ennakoida integraation tulevaa syvyyttä eikä varsinkaan sen hurjaa alueellista laajenemista. Ei nähty tarpeelliseksi varautua setvimään myöskään identiteetti- ja rajakysymyksiä. Yli viiden vuosikymmenen takaisen pienen ja koherentin yhteisön puitteissa ei ollut vakavasti otettavia identiteettiongelmia varsinkaan sen jälkeen kun saksalaiset ja ranskalaiset oli saatu (ällistyttävän nopeasti ja helposti) tulemaan juttuun keskenään. Jonkun de Gaullen nurkkapatrioottinen jarruttelukaan ei varsinaisesti liittynyt kulttuuri-identiteettiin vaan pienen eurooppalaisen perheen sisäisiin valta- ja arvovaltakiistoihin; de Gaullen pötypuheet "Atlantilta Uralille" muka ulottuvasta Euroopasta saattoivat kyllä omalta osaltaan hämärtää käsityksiä eurooppalaisuuden olemuksesta, mutta ongelman ydin oli itse integraation perusteissa, yhteiskuntatieteellisessä funktionalismissa. Siksi koko homma on nyt leviämässä käsiin. Ja se on hitonmoinen sääli.

Zemmourin tuomio

2011-02-18T20:45:00.000+02:00

Zemmour sai tuomionsa. Tänään 18.2. tuomioistuin totesi Eric Zemmourin syyllistyneen ”yllytykseen rodulliseen syrjintään” (incitation à la discrimination raciale). Sen sijaan toinen syyte, eli ”rodullisiin erityispiirteisiin kohdistuva mustamaalaus” hylättiin. Tämä jälkimmäinen kohta on mielenkiintoinen, sillä se oli syytekohdista täsmällisempi ja tärkeämpi. Sehän viittaa Zemmourin esille nostamaan kysymykseen huumekuriirien etnisistä taustoista. Oikeus siis katsoi, ettei Zemmourin tarkoitus ollut yleistää väitteitään koskemaan koko ryhmää. Kahden tuhannen euron sakot tuli silti. Tuomiossa oli vähän kompromissin makua. Syytteen nostaneet kansalaisjärjestöt eivät saaneet kaiken kaikkiaan tahtoaan läpi, mutta pääsivät silti tyytyväisinä uhoamaan, että ”sananvapauden rajat on nyt vedetty”… Sillä lailla.

Zemmourin asianajajan mukaan hänen asiakkaansa luultavasti tulee valittamaan tuomiosta. Tarkemmin asiasta voi lukea Zemmourin tukijoiden <blogista>.

Verinen alttari

2011-02-17T21:40:00.000+02:00

Motto:

"Koko Maa on veren kyllästämä, se on kuin valtava alttari, missä kaikkea elollista uhrataan lakkaamatta, ja tätä jatkuu aina aikojen loppuun saakka, kunnes Paha katoaa ja itse Kuolemakin kuolee."

- Joseph de Maistre: Les soirées de Saint-Pétersbourg [käännös Michelange]

Kuolema iltapäivällä - meat is murder...

Ehdotettu pakollinen kasviruokapäivä kouluissa on viime aikoina puhuttanut blogosfäärissäkin. Minä en suoraan sanoen tiedä, mikä tämän hankkeen tilanne on tällä hetkellä, eli siis että onko se toteutunut tai toteutumassa jossakin; asia itsessään ei minua erityisemmin kiinnosta. Sen sijaan minua jonkin verran hämmästyttää muutamien muissa suhteissa hyvinkin fiksujen kirjoittajien provosoituminen tästä kysymyksestä, ikään kuin olisi kyse suurestakin ihmisoikeusloukkauksesta lihansyöjiä kohtaan. Ei kakaroilla ole valinnanvapautta monessa muussakaan asiassa – eikä tarvitsekaan olla.

Itse en ole kasvissyöjä - paitsi tietysti keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin sekä suuren quadragesima-paaston ja adventin kaikkina arkipäivinä. Lihansyönti ei kristitylle tietenkään itsessään ole syntiä; outoa siinä tapauksessa olisikin lukea Herramme pistelevän lammaspaistia poskeensa. Mutta kyllä totuus on, että lihansyöntiin liittyy nykyään monia vakavia moraalisia ongelmia.

Niin kauan kun kasvissyönnistä ei tehdä peräti jonkinlaista universaalia uskonnollista velvollisuutta, kuten buddhisteilla tai jainalaisilla, ymmärrän erittäin hyvin, että monet kristitytkin haluavat luopua kokonaan eläinperäisistä tuotteista ruokavaliossaan. Kristillinen kasvissyöjä ei saa kyseenalaistaa ihmisen erikoisasemaa; mistään tasa-arvosta ihmisen ja eläimen välillä ei tietenkään voi olla puhettakaan. Eläimillä ei ylipäätään ole oikeuksia ainakaan siinä mielessä, että ne voisivat olla oikeussubjekteja missään hyväksyttävässä merkityksessä. Pidän tätä asiaa niin itsestään selvänä, etten pidä tarpeellisena ryhtyä sitä todistelemaan. Mutta eläinten oikeudettomuus ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmiset saisivat kohdella niitä miten tahansa. Aiheeton julmuus eläimiä kohtaan on kriminalisoitu kaikissa sivistysmaissa, ja näin pitääkin olla. Juridisella tasolla nämä kuitenkin ovat puhtaasti ihmisten maailman sisäisiä juttuja.

***

Kuten tunnettua, eläimet, tai ainakin selkärankaiset, voidaan ruokavalionsa mukaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään, nimittäin lihansyöjiin, sekasyöjiin eli kaikkiruokaisiin ja kasvinsyöjiin. Ihminen kuuluu tietenkin tuohon keskiryhmään, ja olemme kaikkien sekasyöjien tavoin luonnostamme varsin joustavia ravintomme suhteen. Ei ole meillä ole varsinaisesti mitään pakottavaa syytä syödä lihaa. Jos halutaan viedä kasvissyönti tiukimpaan veganismiin asti, tasapainoisen ruokavalion suunnittelu vaatii jonkin verran työtä mutta onnistuu kyllä.

Kristinuskon näkökulmasta nykyään länsimaissa vallitsevan vegaani-ideologian ongelmat ovat toki ilmeisiä. Tavallisesti ns. viherpiipertäjien harhaisen maailmankuvan taustalla on joku itämainen tai ainakin pseudoitämainen uskomusjärjestelmä sielunvaellusoppeineen, mikä riisuu ihmiseltä hänen erikoisasemansa. Eläinten kärsimysten pääasiallinen syy näyttää tästä näkökulmasta olevan ihminen, ja ajatellaan, että jos ihmiset lakkaavat syömästä lihaa, eläinten kärsimys helpottuu merkittävästi. Mutta tämä on tietenkin pötyä. Eläinten pahimpia vihollisia ovat toiset eläimet. Maailma on pimeä paikka. New age –henkisistä vegaaneista poiketen kristitty, jos hän ottaa uskonsa vakavasti, ei todellakaan katsele luontoa ruusunpunaisten silmälasien läpi.

Maailmamme on toden totta ”verinen alttari”, luonnossa on ilman ihmistäkin käynnissä lakkaamaton teurastus. Seuraavassa muutama tunnelmallinen luontokuva kauniin planeettamme eri puolilta:

Serengeti, Itä-Afrikka: Savannilla naarasleijonat iskevät vanhuudenheikon gnun kurkkuun ja tappavat sen hitaasti tukehduttamalla; samanaikaisesti joku vieras urosleijona on löytänyt näiden naaraiden pennut ja yksi toisensa jälkeen tappaa ne omien tulevien jälkeläistensä tieltä. (Unohtakaa pötypuhe, jonka mukaan ihminen on ainoa omaa lajiaan tappava eläin.)

Komodon saari, Indonesia: Suurikokoinen komodo-varaani juoksee kiinni ramman peuraeläimen, se tarttuu esihistoriallisella kidallaan peuran jo valmiiksi loukkaantuneeseen takajalkaan, kiskaisee saaliinsa rähmälleen ja vaivautumatta tappamaan uhriaan iskee kiirehtimättä hampaansa eläimen vatsaan alkaen syödä sitä elävältä; peuran kauhusta laajenneet silmät ja tuskanhuuto eivät aivan heti unohdu.

Mikä tahansa trooppinen sademetsä: Rukoilijasirkkapariskunnalla on meneillään äärimmäisen intiimi hetki. Heti kun naaras tuntee koiraan ejakulaation, se salamannopeasti puraisee sulhonsa pään irti ja parittelun vielä kestäessä alkaa syödä tulevien pienokaistensa isää. (Ei ihmekään, että rukoilijasirkkanaaras on joillekin murhanhimoisimmille radikaalifeministeille melkein pyhä eläin.)

Tällainen on meidän langennut maailmamme. Nuo kuvaukset ovat ehdottoman todellisia ja jokapäiväisiä eivätkä edes pahimmasta päästä. Mitä alemmas evoluution tikapuilla mennään, sitä hirveämmiksi yleisesti ottaen muuttuvat näyt. Näillä kauhuvisioilla on kuitenkin turha yrittää oikeuttaa ihmisten julmuutta eläimiä kohtaan. Samasta syystä kuin eläimillä ei ole oikeuksia ei niillä myöskään ole velvollisuuksia; eläimet ovat moraalin, hyvän ja pahan ulkopuolella, tarkemmin sanoen alapuolella. - Mutta me emme ole.

***

Meillä on kuin onkin tiettyjä velvollisuuksia kaikkia kärsimään kykeneviä ja tuntevia vaikkakin sieluttomia olentoja kohtaan. On kohtalaisen tuore moderni harhaoppi ajatella, että ihminen saisi kohdella eläimiä ja ylipäätään luontoa miten mieleen juolahtaa. Tuollaiset ajatukset palautuvat Descartesiin, joka piti eläimiä taidokkaina koneina, tai korkeintaan Francis Baconiin, jolta on peräisin koko joukko ökymaskuliinisia raiskaus- ja alistusmetaforia koskien ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Sen sijaan niin kirkkoisät kuin Aristoteleskin ovat lähteneet siitä, että eläimillä on ihmistä alempinakin olentoina tietty arvokkuutensa, jota tulee kunnioittaa.

Tehokarjatalous, keskitysleirikanalat ja turkistarhaus ovat ilmiöitä, joita ei tarvitse sietää; ne ovat sitä siitäkin huolimatta, että kettutytötkin ovat tätä mieltä, aivan samoin kuin pornoa on vastustettava silläkin uhalla, että huomaisi olevansa samalla puolella barrikaadia radikaalifeministin kanssa. Maailmassa on kärsimystä aivan tarpeeksi ilman ihmisten helpon elämän ja turhuuksien kaipuutakin. Lihasta ei tarvitse kokonaan luopua, mutta kannattaa vähän katsoa mitä ostaa. Niin, ja jos pakollinen kasvisruokapäivä auttaa joitakin nuoria tekemään ratkaisunsa täyden pidättäytymisen puolesta niin aina parempi.

Arabikatu

2011-02-17T17:49:00.000+02:00

Viime aikoina taajaan uutisissa esiintyneestä Lampedusan saaresta tuli minulle pitkään mieleen yksinomaan sisilialainen aristokraatti ja hieno (joskaan ei erityisen tuottelias) kirjailija Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896-1957). Päivä päivältä enemmän alkaa kuitenkin "Lampedusa" assosioitua mielessäni pohjoisafrikkalaisiin venepakolaisiin, joille tämä Italialle kuuluva kalliosaari on ensimmäinen (vaikkakaan ei valitettavasti viimeinen) kosketuskohta Euroopan maaperään.

Tunisiassakin on nyt "diktatuuri" kaatunut. Ja tunisialaiset reagoivat tähän onnen päivään miten? no nostamalla kytkintä ja suuntaamalla Välimeren yli kohti Eurooppaa. Tiedän, tiedän, vallanvaihtoa seuraava kuohunta ja sekasorto, joka varsinaisesti ajaa ihmisiä liikkeelle, on väliaikainen ilmiö. Noinkohan on? Ja vaikka olisikin, lopettavatko vakaus ja demokratia tulijoiden virran? Epäilen molempia.

Tunisia on Ranskan vanha merentakainen maakunta (ei siirtomaa!) ja siksi sikäläisistä alkuasukkaistakin moni puhuu edelleenkin mukiinmenevää ranskaa ensimmäisenä vieraana kielenään. Ja siksi tässäkin aallossa tulijoiden valtaenemmistön lopullinen määränpää on Pariisi tai ainakin Marseille. Yhtä kaikki, se paljon puhuttu arabikatu levittäytyy entistä suuremassa määrin Ranskan kaupunkeihin. YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon kehottaa ranskalaisia(kin) rauhallisuuteen, tämän tyyppinen siirtolaisuus kun on "globalisaation luonnollinen ilmentymä"... Mitä Ranskan kansakunnan alati kasvava tervejärkinen osa tällaisesta ajattelee, siitä voitte lukea <täältä>.

Pohjois-Afrikan ja muunkin arabimaailman mullistuksissa ei taatusti ole vielä sanottu viimeistä sanaa. Arabikatu kuohuu ja kihisee. Ja levittää sivukatujaan kasvavassa määrin kohti pohjoista.

Providentia

2011-02-12T22:11:00.000+02:00

Viimeistä edellisessä postauksessani taisin väittää Joseph de Maistren tunnetuimman maksiimin kuuluvan suomeksi "jokaisella kansakunnalla on sellainen hallitus kuin se ansaitsee". Tuossa muodossa se minunkin mieleeni on juurtunut. Tosiasiassa de Maistre ei liene puhunut mitään "ansaitsemisesta". Suomalaiset ovat ilmeisesti kääntäneet lauseen englantilaisista lähteistä, joissa jostain syystä useimmiten käytetään verbiä "deserve". Minusta tuo ilmaisu näytti vähän oudolta jo kirjoittaessani juttua, mutta en siinä vaiheessa viitsinyt ryhtyä penkomaan alkutekstejä.

Paremmalla ajalla tarkistin asian omasta kirjahyllystäni ja löysin maksiimin sieltä tässä muodossa: "toute nation a le gouvernement dont elle a besoin" eli "jokaisella kansakunnalla on sellainen hallitus kuin se tarvitsee". Tämä on selvästi pehmeämpi tapa ilmaista asia; tuo edellinen tulkinta on jotenkin tylyn ja halveksivan oloinen, siinä ikään kuin todetaan (esim.) Venäjän kansan olevan sellaista rupusakkia ettei se ansaitse osakseen muuta kuin maaorjuutta, ruoskaa ja despotiaa... Tosiasiassa de Maistre ei missään tapauksessa halveksinut Venäjän kansaa eikä ollut tunteeton sen oman esivaltansa taholta kokemien kärsimysten edessä.

***

Melkein truismilta voi tuntua sen toteaminen, että juuri demokratiassa toteutuu de Maistren maksiimi parhaiten. Tämän ajatteleminen kuitenkin tuo merkillisellä tavalla lohtua aina silloin kun alkaa tuntua, että Suomen kansa ei ole aivan täysissä järjissä. Kansamme kollektiivisesta hulluudesta käy esimerkiksi vaikkapa Tarja Halosen valitseminen kaksi kertaa peräkkäin tasavallan presidentiksi. Jostain meille tuntemattomista syistä näin nolo ja häpeällinen asiaintila on Suomen kansalle yksinkertaisesti tarpeen. Julmaa ja kyynistä olisi väittää suomalaisten olevan niin surkeata joukkoa, että he ansaitsevat Halosen. Ei kukaan tällaista ansaitse, mutta Kaitselmuksen käsi on tällä kertaa nähnyt hyväksi järjestää asian näin ja sen kanssa on eleltävä vielä tovi.

Kristillinen Kaitselmus (Providentia) on perin juurin eri asia kuin pakanallinen Kohtalo (Fatum), mutta niillä on toisiaan muistuttavia käytännön seurauksia. Viisain suhtautumistapa myös Kaitselmuksen kohdalla on kärsivällinen alistuminen. Tämä mielessäni menen myös tänä keväänä uurnille. Annan oman ääneni ja sen jälkeen teen parhaani ollakseni liikoja murehtimatta lopputulosta. Päin helvettiä kaikki tietenkin menee, mutta menköön.

Runebergin päivänä

2011-02-05T18:58:00.000+02:00

Olipa mennä taas kansallisrunoilijan päivä meikäläiseltä ohi. Vasta kauppareissulla huomasin liputuksen, ja piti muutama sekunti miettiä syytä siihen. Minulle on tosin yhtä tärkeä tai jossain mielessä tärkeämpikin toinen päivän sankari, nimittäin pyhä Agatha (+ n. 253 AD.). Oletan kuitenkin, että sisilialainen marttyyrineito merkitsee useimmille maanmiehilleni verrattomasti vähemmän kuin Porvoon skaldi, siksi rajoitun tässä sanomaan pari sanaa jälkimmäisestä.

***

Viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan Runebergista ei juurikaan ole voinut puhua mainitsematta Väinö Linnaa. Linnan tiedetään kirjoittaneen Tuntematontaan paitsi tiedostamattomana kunnianosoituksena Aleksis Kivelle ("seitsemän veljestä sodassa" -diskurssi) myös ja erityisesti tietoisena vastaiskuna Vänrikki Stoolin tarinoille. Vänrikit kuulemma antoi sodasta liian ihannoidun kuvan (kuka sitä kuvaa on täysin realistiseksi väittänytkään?). Lisäksi herraskainen runoilija kuuluu tehneen suomalaisesta sotilaasta umpityhmän tollukan (no, Sven Dufva siellä nyt on, myönnetään, mutta ketä muita epärealistisen tyhmiä?).

Erityisesti Linnaa kuitenkin näkyy ärsyttäneen Runebergin väitetysti harrastama upseerien ylenmääräinen glorifiointi. Mutta onko tämä näkemys oikeutettu vai onko kyseessä vain Linnan oma kauna? Yrittäkääpä lukea Vänrikkejä ennakkoluulottomasti ja miettikää erityisesti runojen upseerikuvia. Minusta Runebergin upseerien oletettu kiiltokuvamaisuus on vahvasti liioiteltua. Tosiasiassa tyyppien kirjo on varsin laaja, ja - runon ja proosan välisen olennaisen eron mielessä pitäen - kohtuullisen realistinen kaiken sen nojalla, mitä tiedämme Suomen sodasta. Otetaan Vänrikkien upseereista lyhyesti pari esimerkkiä.

***

Luutnantti Zidén on useimpien runoelman hahmojen lailla historiallinen henkilö. Nuori, joukkojaan edestä johtava upseeri ei myöskään näytä paljoa piittaavan joutavasta äkseerauksesta:

Näin ohjasi pientä hän joukkoaan,

miten parhaiten itse ties;

sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan,

näin kuului komento suora:

"Ihan kannoilla nyt, joka mies!"

Ylempikään upseeristo ei aina ole erityisen paraatikelpoista, pätevää kylläkin. Varsinkin everstiluutnantti Otto von Fieandt on mielenkiintoinen hahmo. Vaatimatonta savolaista maalaisaatelia on tämä kaikkea muuta kuin sliipattu komentaja:

Eip' ois urhon näköinen

kansan nähdä nykyisen;

aika toinen, toinen tunto,

syvemmällä piili kunto.

[--]

Haastoi vahvaa suomeaan,

huusi niinkuin niitullaan,

kiitti, moitti, toimen mukaan,

tollistaa ei saanut kukaan.

(suom. Otto Manninen)

***

Epäilemättä sekä Zidén että v. Fieandt ovat jossain määrin ihannoituja hahmoja. Mutta ihannoitujahan ovat Linnankin jermut, vaikkakin toiseen suuntaan. Vänrikki Koskela perustuu kuulemma hänkin todelliseen esikuvaan. Linna on kuitenkin liioitellut hänen "muuten ollaan kuin Ellun kanat" -metsäläisyyttään; ei ole luultavaa, että armeijassa olisi kovin kauaa siedetty Koskelan tapaa päättää itse, mitä käskyjä tottelee ja mitä ei. Jostain syystä Linna piti ihailtavina tukkijätkämäisiä ominaisuuksia. Niin pitää tietysti myös Suomen kansa, jostain käsittämättömästä syystä. Koskelan umpimielisyys ja kännissä purkautuva väkivaltaisuus ovat objektiivisesti ajatellen yksinomaan barbarian merkkejä.

Myös von Fieandtin ja Zidénin voi kuvitella juomassa viinaa, ehkä raskaastikin. Ainahan upseerit ovat ryypänneet. Mutta kummankaan heidän suuhunsa ei voisi kuvitella muutettavat muuttaen repliikkiä: "Koskela Suomesta, syö rautaa, paskantaa kettinkiä"; eikä varsinkaan sitä, mitä tämän repliikin jälkeen pian tapahtuu...

Mitä kertoo suomalaisista, jos he mieluummin haluavat samaistua Koskelaan kuin Runebergin upseereihin?

Demokratisoituvan Lähi-Idän autuus? osa II

2011-02-05T11:27:00.000+02:00

Joseph de Maistren lausumista siteeratuimpia lienee "jokaisella kansakunnalla on sellainen hallitus kuin se ansaitsee". Kuten useimpiin lentäviin lauseisiin tähänkin törmää sekä sopivissa että varsinkin sopimattomissa yhteyksissä. Se lienee syntynyt Venäjällä, missä Maistre vietti elämästään seitsemisentoista vuotta diplomaattina. Keisari Aleksanteri I:n hovin tuntumassa tämä viisas savoijardi saattoi seurata aitiopaikalta mielikuvituksellisia yrityksiä uudistaa jättiläismäinen aasialainen keisarikunta länsimaisten esikuvien mukaan. Maistre ei suinkaan ihaillut venäläistyyppistä (eikä minkään muunkaan tyyppistä) despotiaa, mutta hän ymmärsi sen olevan Venäjälle ainakin tuossa vaiheessa ainoa mahdollinen hallintomalli.

***

Silloin harvoin kun Hesari puhuu järkeä, on äänessä lähes poikkeuksetta joku toimituksen ulkopuolinen asiantuntija, esimerkiksi Vieraskynä-palstalla. Niin nytkin:

Egyptin Tahririn aukion kansannousu on saanut länsimedioissa demokratiatsunamin piirteet, ja tsunamin leviäminen koko laajaan Lähi-itään näyttää todennäköiseltä. Eurooppa ja Yhdysvallat ovat selvästi valinneet puolensa: presidentti Hosni Mubarakin aika on ohi, ja hänen on väistyttävä.

Valitettavasti länsi teki arvionsa liian aikaisin, ajattelematta Egyptin tulevaisuutta Tahririn aukion pintapuolista tilannetta pidemmälle. Yhdysvaltojen ja Euroopan kanta lyötiin lukkoon median välittämien massamielenosoitusten pohjalta eli pelottavalta vaikuttavan "huutoäänestyksen" perusteella.

Näin puhuu Egyptin kuohunnasta tämän päivän lehdessä everstiluutnantti Juha Mäkelä. Tämä on tasapainoisen ja viileän tutkijan näkökulma.

***

Journalistinen ja siten lehden oma näkökulma aiheeseen taas on tämän sortin lyriikkaa:

Viime viikkojen suuri tarina on pelon voittaminen. Sitä tarinaa ei mitätöi enää mikään, oli lopputulos mikä tahansa. Arabit ovat nousseet vastustamaan itsevaltaa ja mielivaltaa. Kadulle lähteminen on vaatinut miljoonia rohkeita päätöksiä Jordaniasta Jemeniin, Tunisista Kairoon.

Kairossa rohkeita päätöksiä palkittiin loppuviikosta väkivallalla. Rauhanomaiset mielenosoitukset muuttuivat veriseksi kaupunkisodaksi, kun presidentti Hosni Mubarakin kannattajat vyöryivät Tahririn aukiolle terrorisoimaan.

Kuka tapahtumat olikin järjestänyt, tarkoitus oli selvästi pelon palauttaminen.

Sortovaltioissa pätee nyrkkisääntö: mitä enemmän hallitsija pelkää valtansa menettämistä, sitä enemmän on saatava kansa pelkäämään hallitsijaa.

Perjantaina oli täysin epäselvää, kuka Egyptissä viimeksi nauraa ja miksi, ja mikä jää pelon asteeksi. Oli vielä yksi olennainen asia sanomatta Mubarakin valtakaudesta.

Äänessä on HS:n ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski, jonka tämänpäiväisen kolumnin yksinomainen aihe ei tosin ollut Lähi-Itä. Molemmat siteeratut jutut kokonaisuudessaan luettavissa <täällä>. Saman linkin takaa löytyy vielä kolmaskin Lähi-Itä -aiheinen teksti, päivän varsinainen pääkirjoitus, joka on tyyllilisesti ja asiallisesti kahden siteeraamani jutun välimaastossa.

(M)al-U(m)ma

2011-01-28T19:45:00.000+02:00

On kai melko tavallista tai ainakin poliittisesti korrektia ajatella, että islamilaiset itsemurhaterroristit eivät ole "oikeita" muslimeja mutta jokainen vilpittömästi rauhaa saarnaava imaami on. Mutta mihin auktoriteettiin tällaiset statementit perustuvat? Kuka loppujen lopuksi voi täydellä arvovallalla sanoa, kuka on oikea muslimi ja kuka ei? Jokaisen suuren terroriteon jälkeen länsimaisten muslimiyhteisöjen johtavat imaamit alkavat tunnetusti suoltaa ulos teon ja sen tekijät tuomitsevia julkilausumia, joiden ydin sisältyy pakollisiin "islam on rauhan uskonto" -vakuutteluihin. Tämä kaikki on tietysti aivan jumalattoman väsynyttä, mutta tässä yhteydessä on tärkeätä ymmärtää, että periaatteessa nämä rauhaa uhkuvat imaamit ovat kuin ovatkin oikeassa. Tavallaan. Mutta yhtä oikeassa ovat myös päinvastaista mieltä olevat. Tätä ajatusta pitää varmaan vähän selventää.

***

Asia on yksinkertaisesti niin, että mikään arvovaltainen instanssi ei voi määrittää kaikkia muslimeja velvoittavalla tavalla esim. eettisen käytöksen normeja. Tietysti tällaista päsmäröintiä voi yrittää, mutta jos yksi imaami jossakin päin maailmaa sanoo johonkin asiaan "jaa" niin joku toinen jossain muualla saattaa sanoa "ei". Kuka ratkaisee kahden tulkinnan välillä? Ei käytännössä kukaan, sillä kristinuskosta poiketen islam on puhdas maallikkoliike; käytännössä ei ole olemassa islamilaista pappeutta, ei dogmaa, ei opetusvirkaa, ei hierarkiaa, sanalla sanoen ei mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi kirkkoa; on vain maailmanlaajuinen "muslimien yhteisö", al-Umma. Tämä "Umma" vaikuttaisi olevan lähes isomorfinen sana, siinä määrin hämärärajainen, epämääräinen ja epälineaarinen tuo yhteisö käytännössä on.

Useimmat muistanevat ainakin lukion psykologiasta alla olevan, Wolgang Köhlerin hahmopsykologiaa havainnollistavan kuvioparin. Tässä yhteydessä kiinnostaa siis nimenomaan tuo "maluma", joka on yhtä pehmeä ja untuvaisen epämääräinen niin foneettisesti kuin visuaalisestikin.

"Maluman" ja "al-Umman" samankaltaisuus on tietenkin pelkkä huvittava kuriositeetti, se nyt vain sattui juolahtamaan mieleeni ja osaltaan inspiroi minua tähän pikku tekstiin. Ei siitä sen enempää. (En ylipäätään ole koskaan jaksanut ottaa näitä aitosaksalaisen metafyysisiä Gestalt-juttuja kovin vakavasti.)

Mutta Umman epämääräisyys on siis tosiasia. Pieni uskontotieteellinen kertaus: islamissa opin lähteinä toimivat paitsi Koraani myös ns. hadithit eli profeetan perimätieto. Sekä kirjoitukset että traditio ovat kuitenkin itsessään mykkiä ja edellyttävät tulkintaa ja tulkitsijaa. Useimmista asioista Umman (tai ainakin neljän sunnalaisen lakikoulukunnan) keskuudessa kuulemma vallitsee tulkinnallinen konsensus, usul al-fiqh. Tuon arabialaisen termin voisi nähdäkseni kääntää myös "erehtymättömyydeksi", sillä ajatellaan, että ollessaan yksimielinen Umma ei voi erehtyä. Siis ollessaan yksimielinen. Mutta jatkuvasti joudumme todistamaan perustavanlaatuista erimielisyyttä ainakin mitä tulee tiettyihin "uskonnollisen kilvoittelun" (jihad) muotoihin. Lännen suvaitsevaisto rakastaa sitä tulkintaa, jonka mukaan jihad on ennen muuta "sisäistä kilvoittelua". On se toki sitäkin. Mutta aivan yhtä legitiimi on myös jihadin huomattavasti verisempi tulkinta...

***

"Konsensus" on näissä yhteyksissä pelkkä merkityksetön hokema, sillä käytännössä mikään ihmisyhteisö oman itsensä varaan jätettynä ei voi olla yksimielinen missään vähänkään merkittävämmässä asiassa. Mitä suurempi yhteisö on, sitä etäisemmäksi käy täyden yksimielisyyden mahdollisuus. Pitää siis olla instanssi, joka ristiriitatilanteessa ratkaisee kaikkia sitovasti sen, miten tätä tai tuota pyhän tekstin kohtaa tulee tulkita. Kyseessä voi olla kollektiivinen elin, kuten vaikkapa kirkolliskokous. Mutta kollektiivi voi jakautua mielipiteissään tasan kahtia, niin että käytännössä on palattu alkutilanteeseen. Siksi tarvitaan yksi ainoa ihminen, joka kovan paikan tullen pystyy antamaan lopullisen päätöksen siitä, mikä on oikeata oppia ja mikä ei ole. Tästä päätöksestä ei voi valittaa, ja juuri valitusmahdollisuuden puutteeseen tavallaan kiteytyy tuo yhteisön erehtymättömyys. Klassisen kristinuskon valtauomassa yhteisön, kirkon, erehtymättömyys on delegoitu viime kädessä Rooman piispalle, paaville.

Koska islamissa ei ole mitään paavin virkaan nähden analogista instanssia, on siellä käytännössä vallalla opillinen kaaos: Jaakko Hämeen-Anttilasta huolimatta ei ole ketään kenelle soittaa pirauttaa, jos haluamme tietää islamin sitovan kannan tähän tai tuohon kiistakysymykseen. Siksi voi huoletta sanoa, että Fathbarde Hetemajn tai Husein Muhamedin edustama islam on aitoa tavaraa; mutta aivan yhtä perusteltua on pitää myös Muhamed Attan tai Taymur Abdulwahabin islamia oikeana.

(Nyt tietysti joku voi huomauttaa, että suurin osa yllä sanotusta sopii mutatis mutandis myös ei-katoliseen kristinuskoon. No niin sopiikin.)

Demokratisoituvan Lähi-Idän autuus?

2011-01-24T18:58:00.000+02:00

Tunisian "vallankumous" saattaa olla leviämässä muuallekin islamilaiseen Lähi-Itään. Mutta onko Lännellä syytä toivoa demokratian voittoa tässä maailmankolkassa? Minusta demokratia ei voi olla itsetarkoitus yhtään missään, mutta viimeisen sadan vuoden aikana tarjolla olleista yhteiskuntajärjestelmistä se on kieltämättä vähiten huono, ja siksi sitä kaiketi pitäisi inhimillisyyden nimessä toivoa myös islamilaisille lajitovereille. Mutta asia on kimurainen. Yksinkertaisimman määritelmän mukaan "demokratia" tarkoittaa enemmistövaltaa, ja ko. kansakuntien enemmistön kypsyysasteen mielessä pitäen en olisi lainkaan varma demokratian siunauksellisuudesta näissä maissa. Joissakin Tunisian naapurimaista tulleissa riemukkaissa kommenteissa on tervehditty Ben Alin vallan kaatumista tyyliin "näin käyköön kaikille siionistien ja USA:n sätkynukeille..."

Islamistien demokraattinen valtaannousu on täysin realistinen skenaario Maghrebin maissa, ja eurooppalaisilla ei ole mitään syytä toivoa sellaista. Muistettakoon, että reilut toistakymmentä vuotta sitten avoimen islamistinen ja länsivihamielinen G.I.A.-puolue voitti vaalit Algeriassa, mutta sotilaskaappaus mitätöi vaalituloksen. Seurauksena oli verinen sisällissota ja algerialaiset keskittyivät tappamaan enimmäkseen toisiaan. Emme voi tietää, miten G.I.A. olisi käyttäytynyt jos se olisi voinut lunastaa voittonsa hedelmät, mutta pelkään pahinta. Myös ajallisesti tuoreempi Hamasin esimerkki Palestiinalaisalueilta on hyvin vähän rohkaiseva.

Voidaan tietysti spekuloida Iranin näköjään kasvavalla nuorekkaalla ja länsimielisellä oppositiolla, joka ehkä voisi kaataa ajatollahien vallan. Mutta nämä sympaattiset ja sivistyneet kaupunkilaisnuoret ovat vain pintavaahtoa; mistä tiedämme, millaisia Ahmadinejadiakin pahempia mielipuolia Iranin kansan syvät rivit äänestäisivät valtaan demokraattisissa vaaleissa?

Koko jutun monimutkaisuudesta onnistuu tapansa mukaan hyvin näkemään oleellisen Rioufol <blogissaan>.

Kulttuuria Turun tapaan

2011-01-17T19:33:00.000+02:00

Kallis isänmaamme on pyrkinyt profiloitumaan maailmalla nähdäksäni ennen kaikkea kahdella näennäisesti ristiriitaisella tavalla. Ensimmäistä voisi sanoa primitivismiksi, toista taas ultramodernismiksi. Primitivismiä edustavat tietenkin kaikki Lappi-mielikuvat, mieskuoro Huutajat ja monissa elokuvissamme yleinen örinänaturalismi. Ultramodernismin esimerkkejä taas ovat paitsi Nokiat ja muu high-tech myös postmodernistinen "vapaus" kahlitsevista perinteistä ja hierarkioista. Nämä piirteet tulevat esille kautta linjan esimerkiksi tuossa brändityöryhmän raportissa. Primitivismi ja postmodernismi ovat ristiriidassa vain näennäisesti, sillä viime kädessä kumpikin on omalla tavallaan historiattomuuden ja kulttuurittomuuden ilmenemismuoto.

Turun kulttuuripääkaupunkivuoden teemoissa varsinkin postmoderni näkökulma on vahvasti läsnä. Logomo-hallin näyttelyiden joukossa on reippaan ennakkoluulottomassa hengessä esillä homopornoa, <tämmöttös>. Niin että avaramielisiä ja suvaitsevaisia ollaan Suomen sivistyksen kehdossa, kehtaa tätä Euroopalle esitellä.

Ylihuomenna on pyhän Henrik-piispan juhlapäivä, vaikka tuskin sitä enää kovin moni muistaa, Lalli on saanut revanssinsa. Suomen sivistys on Turusta lähtenyt - eikä ole takaisin tullut.

[Edit. 18.1. Pieniä sisällöllisiä tarkennuksia]

Zemmourin syyte luettu - "Kiihotus kansanryhmää vastaan"...

2011-01-15T16:43:00.000+02:00

"Tasavallan syyttäjä" (Procureur de la République; lieneekö Mika Ilmannin ranskalainen vastine?) luki Zemmourin syytteet eilen perjantaina 14.1. Rikosnimike kuuluu kokonaisuudessaan näin: Diffamation à caractère racial et provocation à la discrimination raciale, eli mahdollisimman sanantarkasti käännettynä "rodullisiin erityispiirteisiin kohdistuva parjaus ja yllytys rodulliseen diskriminaatioon". Asiatarkasti tuon loppuosan voisi toki kääntää myös "kiihotukseksi kansanryhmää vastaan". Syyttäjä ei esittänyt eriteltyä rangaistusvaatimusta. Siihen asiaan palattaneen sitten kun tuomioistuin on tehnyt päätöksensä Zemmourin syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mihin menee muutama viikko.

Ranskalainen media on käsitellyt tapausta melko niukasti. Edes Zemmourin työnantaja Le Figaro ei ole ollut kovin kiinnostunut asiasta. Viime päivinä varsinkin Tunisian kuohunta on kyllä työntänyt syrjään melkein kaiken muun, mutta osittain vaikeneminen on täysin tarkoituksellistakin. Tiiviisti Zemmourin asiaa seuraa ja hänen puoltaan pitää Zemmourin ystävien ja tukijoiden blogi, jonka ylpeä jäsen olen itsekin; olen lisännyt blogin pysyvien linkkieni joukkoon. Kielitaitoiset voivat lukea blogin merkinnöistä, että Z. on ollut oikeinajattelevien intellektuellien hampaissa jo kauan ennen tätä juttua. Hänet nyt oikeuden eteen vieneet lausuntonsa koskien huumeiden salakuljettajien yleisintä etnistä taustaa olivat ilmeisesti vain se pisara joka lopulta sai maljan vuotamaan yli.

Huomattavaa sivustatukea Zemmour on toki saanut arvovaltaiseltakin taholta, jopa niin arvovaltaiselta ettei Suomessa voisi vastaavaa kuvitella. Entinen sisäministeri Jean-Pierre Chevènement on julkisesti puolustanut Zemmouria ja vahvistanut tämän väitteet rikollisten taustoista melko <raflaavasti>: "Enemmän kuin puolet rikoksista syytetyistä on nuorukaisia, joiden sukunimi kalskahtaa afikkalaiselle tai maghrebilaiselle" (Plus de la moitié des infractions sont imputables à des jeunes dont le patronyme est de consonance africaine ou mahgrébine); tuosta nimiasiasta, ks. tämän blogin merkintä <Nomen est omen>.

Ranskan kansan ns. syvien rivien kannasta Zemmourin juttuun minulla ei ole sen tarkempaa tietoa. Sen sijaan on selvää, että valtapuolueiden harjoittamaa maahanmuutto- ja Eurooppapolitiikkaa kohtaan tyytymättömien määrä kasvaa. Tuoreen tutkimukseen mukaan yli 20 prosenttia ranskalaisista näet sympatiseeraa "äärioikeistolaisen" Front national -puolueen <ohjelmaa>. Puolue on jonkin verran uudistunut ja pessyt kasvojaan Marine LePenin noustua isänsä tilalle puolueen johtoon. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa FN saattaa saada vaa'ankieliaseman. Puolueen kannatuksen nousun merkittävin vaikutus lienee se, että se saattaa pakottaa varsinkin keskustaoikeistolaisen UMP-puolueen reivaamaan kantojaan selvästi aikaisempaa järkevämmille linjoille erityisesti maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä. Ihan hyvältä näyttää, vaihteeksi.

Poliittinen oikeudenkäynti Ranskassa - Missä Émile Zola?

2011-01-13T13:58:00.000+02:00

Éric Zemmour

Muutama päivä sitten alkoi Pariisissa rikosoikeudenkäynti. Syytettynä on muuan Éric Zemmour, lehtimies, joka meni eräässä tv:n ajankohtaisohjelmassa sanomaan ääneen asian, jonka kaikki tietävät mutta jota ei saisi sanoa. Kun keskustelun poliittisesti korrekti osapuoli päivitteli oikeamielisen suuttumuksen vallassa tulli- ja poliisiviranomaisten taipumusta tarkkailla erityisesti mustia ja arabeja, Zemmour totesi sen tunnetun ja helposti todistettavan tilastollisen tosiasian, että juuri nämä ryhmät syyllistyvät rikoksiin huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin kantaväestö. Tästä provokaatiosta seurasi haaste oikeuteen. Hieman myöhemmin Zemmour heitti lisää löylyä kiukaalle luonnehtimalla poliittisesti korrekteja intellektuelleja seuraavasti [käännös Michelange]: "Näille herroille ei olemassa muuta todellisuutta kuin se joka mahtuu heidän itsensä noin kolmekymmentä vuotta sitten luomiin ideologisiin kehyksiin. [--] Jos joku uskaltaa astua noiden kehysten ulkopuolelle, häntä kohdellaan parhaassa tapauksessa provokaattorina, pahimassa tapauksessa natsina." Kielitaitoiset voivat tutustua juttuun lähemmin mm. <täällä>.

Zemmourin haastoi oikeuteen peräti viisi rasismin vastaista kansalaisjärjestöä. Näistä suomalaisille tunnetuin lienee S.O.S-racisme -niminen putiikki. Mutta minua kiinnostavat tässä eniten järjestöt nimeltä J'accuse ja la Licra. Ensin mainittu on ottanut nimensä tietenkin Émile Zolan kuuluisasta lehtikirjoituksesta, jolla tämä kirjailija-ihmisoikeusaktivisti yli sata vuotta sitten otti kantaa syyttömästi syytetyn juutalaisen kapteeni Dreyfusin puolesta. "Licra" puolestaan tulee sanoista Ligue contre le racisme et l'antisémitisme eli "Rasismin ja antisemitismin vastainen liitto". Nyt vain sattuu olemaan niin, että Zemmour on itse taustaltaan juutalainen, vieläpä algerialaista ns. berberi-juutalaista sukua. Mitähän Émile Zola mahtaisi tästä kuviosta ajatella?

Kristillinen intelligentsijamme?

2011-01-10T17:18:00.000+02:00

Antti Nylén nosti muutaman päivän takaisessa Voimala-ohjelmassa esille tärkeän asian eli kristillisen maallikkointelligentsijan puutteen Suomessa. Hän tarkoitti siis sitä, että avoin esiintyminen klassisen kristinuskon tunnuksin ja kristillisten arvojen pitäminen oman intellektuaalisen työn perustana ovat meillä kuuluneet lähes yksinomaan pappien tai ainakin teologisen koulutuksen saaneiden reviiriin. Suurimmassa osassa muuta Eurooppaa tilanne on ollut ja on edelleenkin toinen.

Esimerkiksi läpikotaisin maallistuneeksi arvellussa Ranskassa on vanhastaan vaikuttanut katolisten intellektuellien (tuttavallisesti ”intellos-cathos”) ryhmä. Sinänsä kyse ei ole mistään kovin homogeenisesta koulukunnasta, vaan joukosta eri alojen intellektuelleja joiden tärkein yhteinen nimittäjä on sitoutuminen klassisen kristinuskon arvomaailmaan. Tahdon erityisesti korostaa sitä suomalaisittain oudolta tuntuvaa yhtälöä, että intellos-cathos ovat yli puolue- ja koulukuntarajojen korkealle arvostettuja älymystön jäseniä mutta silti vakaumuksellisia kristittyjä. Meillähän ateismin tai ainakin äärimmäisen kriittisen suhteen klassiseen kristinuskoon ja kirkkoon mielletään ikään kuin aksiomaattisesti sisältyvän ”intellektuellin” käsitteeseen.

Intellos-cathos -ryhmään kuului itselleni tärkeä, monipuolinen kirjailija ja lehtimies François Mauriac (1885–1970), jonka joka ikisessä romaanissa, esseessä tai runossa on vankka kristillinen pohjavire. Mauriac sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1952. Myös Ranska palkitsi poikaansa monin tavoin; L’Academie françaisen jäsenyys hänelle myönnettiin jo vuonna 1933 ja Kunnialegioonan suurristi tuli vuonna 1958.

Toinen minulle tärkeä katolinen intellektuelli oli filosofi Jacques Maritain (1882–1973), jonka elämäntyön seurauksena pyhän Tuomas Akvinolaisen järjestelmä palasi eurooppalaisten yliopistojen filosofisiin tiedekuntiin, tosin hieman modernisoituna uustomismin nimellä tunnettuna versiona. Ranskassa Maritain on nykyäänkin täysin salonkikelpoinen filosofi; ellette usko, käykää missä tahansa Sorbonnen liepeillä sijaitsevassa Vasemman rannan kirjakaupassa ja löydätte Maritainen teoksia hyllymetreittäin. Meillä ”ranskalainen filosofia” on yhtä kuin eksistentialismi + strukturalismi + postmodernismi, ja harva ammattifilosofikaan tuntee uustomismia muuten kuin nimeltä. Maritainea ei tietääkseni ole suomennettu riviäkään. Mauriacin keskeiset teokset on käännetty, mutta ei häntä taideta mainittavasti meillä nykyään enää lukea.

Nylénin itsevarma - epäilemättä myös itseironinen - julistautuminen Suomen kristillisen intelligentsijan perustajaksi on aplodien arvoinen ulostulo. Pidän Nylénin teksteistä ja tiedän hänen rahkeidensa riittävän. Mutta silti minua pysähdytti hänen toteamuksensa tämän suuntauksen olemattomuudesta meikäläisissä kulttuuripiireissä. Onko tilanne tosiaan noin surkea? Lyhyen miettimisen jälkeen oli pakko myöntää, että on. Suomalaista filosofiaa sivusin jo yllä, mutta kaunokirjallisuuden tilanne ei vaikuta paljoakaan lohdullisemmalta.

Viimeisen sadan vuoden aikana vaikuttaneista kirjailijoistamme ei tule mieleen kuin yksi kiistatta kristillinen intellektuelli, nimittäin Tito Colliander. Mutta hänkin oli käytännössä lähes yhtä paljon venäläinen kuin suomalainen ja lisäksi kirjoitti ruotsiksi. Suomenkieliseltä puolelta ei tule mieleen ketään, johon ilman vähäisimpiäkään varauksia istuisi luonnehdinta ”kristillinen intellektuelli”. Jonkun Waltarin kipuilu uskonasioiden kanssa on tunnettu tosiasia, mutta minusta on hieman kyseenalaista, voiko tätä sinänsä sujuvakynäistä tarinaniskijää pitää varsinaisesti intellektuellina.

No, sodan jälkeisten vuosien modernistirunoilijoidemme liepeillä nähtiin lyhyen aikaa hehkuva liekki nimeltä Lasse Heikkilä. Tali-Ihantalan taistelun traumaattisten kokemusten murjoma Heikkilä (1925–1961) oli melko omituinen ja traaginenkin tapaus. Hänen päihde- ja mielenterveysongelmien varjostama elämänsä päättyi ennen aikojaan, ymmärtääkseni itsemurhaan. Nämä seikat tekevät näin jälkikäteen vaikeaksi hänen runoutensa ”katolisten” teemojen ivaamisen, vaikka rehellisesti sanoen sellainen asenne tulisi kyllä noin spontaanisti ensimmäisenä mieleen. Ainakin hänen aikalaisistaan ja modernistikollegoistaan useimmat lähinnä kiusaantuivat Heikkilän intoilusta; mutta se, kertooko tämä enemmän Heikkilästä kuin noista kollegoista, on tietysti asia erikseen. Oli miten oli, Heikkilän liian varhainen kuolema tekee hedelmättömäksi spekuloinnit, olisiko hänessä ollut ainesta kristilliseksi intellektuelliksi.

Lasse Heikkilästä saadaan kuitenkin aasinsilta nykyhetken ehkä ainoaan suuren kaliiberin suomalaisälykköön, jota ehkä voisi luonnehtia kristilliseksi intellektuelliksi. Tarkoitan tietenkin Heikkilästä paljon kirjoittanutta Osmo Pekosta. Pekonen on koulutukseltaan matemaatikko, mutta hänen älylliset harrastuksensa ulottuvat kauas luonnontieteiden rajojen ulkopuolelle. Lordi Snown joskus 60-luvun alussa lanseeraama käsite ”kulttuurien kuilu” (ns. kovien tieteiden ja humanioran välillä) joutuu Pekosen kaltaisten lasihelmipelaajien kohdalla häpeään, sillä hänet tunnetaan mm. muinaissaksilaisen Beowulf-eepoksen kääntäjänä. Frankofiili Pekonen on syvällisesti perehtynyt Charles Péguyn kristilliseen runouteen ja on lukuisissa esseissä sekä lehtiartikkeleissa ottanut voimakkaasti kantaa klassisen kristinuskon puolesta. Olisiko hän halukas luonnehtimaan itseään kristilliseksi intellektuelliksi? Pitäisi kai kysäistä mieheltä itseltään, häntä nimittäin aika usein näkee oman kotiseurakuntani messuissa.

Hyvää joulua!

2010-12-22T15:53:00.000+02:00

"Kauneimmat joululaulut" ovat taas hiljattain vetäneet suomalaisiakin kirkkoja täyteen. Makuasioista ei voi kiistellä. Ei siis kiistellä siitäkään, mille laululle kuuluu kaikkien aikojen kauneimman joululaulun titteli, tottakai se kuuluu tälle! Oheisen videon tuubiin pistänyt henkilö tosin näkyy tehneen pienen sijamuotovirheen tuossa laulun nimessä, oikeasti se on tietenkin Adeste fideles. Yhtä kaikki, laulun myötä hyvää joulua! Minä keskityn nyt nuhakuumeen sairastamiseen ja toivon toipuvani jouluyön messuun mennessä jotakuinkin säädylliseen kuntoon.

Transparenssi, aikamme epäjumala

2010-12-22T15:41:00.000+02:00

Australian pusikoissa kasvaneen maailmanparantaja-anarkisti Julian Assangen ulkonäkö antoi minulle ensivaikutelman narsistisesta primadonnasta. Vaikutelma on osoittautunut todenmukaiseksi.

Mitä lienee tapahtunut Assangen Ruotsin vierailun aikana, en tiedä. Mihinkään CIA:n salaliittoon en usko mutta en välttämättä suoranaiseen raiskaukseenkaan. Todennäköisimmältä tuntuu se, että Assange on käyttäytynyt naisseurassa törkeästi ja tavalla, joka tulee sen verran lähelle ahdistelua, että naiset ovat nähneet siinä tilaisuuden rahastukseen. Mutta kuinka lieneekin näiden syytteiden totuudenmukaisuuden kanssa, varmaa on, että Assangen WikiLeaksin toiminta on ehdottoman tuomittavaa, täysin vastuutonta.

Mamukriittisen liikehdinnän libertaarisiivessä moni näkyy olevan odotetun ihastunut Assangesta. Joku ehdotti Hommafoorumissa enemmän kuin puoliksi vakavissaan, että Suomen pitäisi myöntää oikein turvapaikka tälle "läpinäkyvyyden" ja sananvapauden ritarille. Järkevämpää settiä on luettavissa vaikkapa <Rioufolin> blogissa. Tuossa parin viikon takaisessa bloggauksessaan R. näkee Assangen petaamassa "transparenssin tyranniassa" totalitarismin elementtejä. Jokseenkin samoilla linjoilla on myös <Dalrymple>.

***

Luen parasta aikaa Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissaa (Il Gattopardo). Kirjan sisilialaisista sielunmaisemista ja Assange-kohusta tulee mieleeni, että omertà ei loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi juttu. Ainakaan se ei ole niin paha asia kuin mitä meillä, lähinnä huonojen mafiaelokuvien vaikutuksesta, yksiulotteisesti ja tendenssimäisesti ymmärretään. Kunniakkaan vaikenemisen merkityksestä voisi joskus puhua enemmänkin, mutta nyt ei jaksa, kuume painaa päälle.

Mutkan kautta pakkoruotsista - historiallisia paralleeleja

2010-12-21T14:30:00.000+02:00

Puolalaista Wilnon kaupunkia 1920-luvun alussa. Nykyisin kaupungin nimi on Vilnius ja

se on Liettuan pääkaupunki. Kuvan ottamishetkellä kaupungissa ei liettuaa juuri kuullut.

Kannanpa tässä minäkin korteni kekoon käynnissä olevaan keskusteluun ns. pakkoruotsista. Lähestyn aihetta tapani mukaan melkoisen mutkan kautta. Tulkoon kuitenkin heti alussa sanotuksi, että olen ruotsin vapaaehtoiseksi muuttamisen kannalla, vaikkakin hyvin, hyvin pitkin hampain. ”Pakkoruotsin” poistaminen nyt vain näyttää nykyisessä tilanteessa pienimmän pahan vaihtoehdolta, mutta silti toivon mahdollisimman monen suomenkielisen koululaisen jatkossa valitsevan ruotsin kielen vapaaehtoisestikin.

Ja sitten siihen mutkaan. Se vie meidät Liettuaan, eli maahan jota suomalaiset ilmeisesti tuntevat kaikista naapurimaistaan huonoiten.

***

Lähinnä runoilijana meritoitunut vuoden 1980 kirjallisuuden nobelisti Czesław Miłosz kirjoitti myös hyvää proosaa. Oma suosikkini on Kirsti Sirasteen suomentama Issan laakso (Dolina Issy, 1955). Se on vahvasti omaelämäkerrallinen nuoren pojan kasvukertomus 1900-luvun alun Liettuassa.

Miłosz kuului Liettuan puolankieliseen pienaateliin. Tästä joukosta on tullut lukuisia Puolan historian merkkihenkilöitä, sellaisia kuin - vain muutamia mainitakseni - Tadeusz Kościusko, Adam Mickiewicz (jolle Miłosz oli melko läheistä sukuakin) ja Józef Piłsudski. He kaikki olivat säädyltään siis alhaisaatelia (szlachta) sekä toimenkuvaltaan jonkinlaisia vapaustaistelijan, kansallisromanttisen runoilijan ja valtiomiehen risteytymiä. Ja mikä tärkeintä, kaikki he pitivät itseään sekä liettualaisina että puolalaisina. Se, kumpi puoli heidän identiteetissään korostui, riippui tilanteesta. Ollessaan Puolan (hyvänsuopana) diktaattorina Piłsudski melko usein menetti malttinsa ministeriensä kanssa ja saattoi silloin tiuskia, että ”te puolalaiset ette ymmärrä valtion asioista mitään, meidän liettualaisten täytyy hoitaa kaikki”. Puolan kansalliseepos, Mickiewiczin Pań Tadeusz, alkaa sanoilla ”Oi Liettua, synnyinmaamme…”

Puolan kansalliselle identiteetille Liettualla (johon tulee lukea myös nykyinen Valko-Venäjä) on siis ollut korvaamattoman suuri rooli. Äkkiseltään voisi tulla mieleen verrata tätä suhdetta rajantakaisen Karjalan merkitykseen Suomen identiteetin kehitykselle, mutta tämä vertauskohta ei kanna pitkälle. Paljon osuvampaa on verrata Puolan ja Liettuan keskinäisiä kohtaloita Ruotsin ja Suomen väliseen historialliseen yhteyteen. Itse asiassa paralleelit ovat suorastaan ilmeisiä, ja niihin on kiinnitetty huomiota sekä suomenruotsalaisella että puolanliettualaisella puolella (suomensuomalaisista, ruotsinruotsalaisista, liettuanliettualaisista ja puolanpuolalaisista en tiedä). Miłoszin mainitussa romaanissa sen pieni päähenkilö joutuu vasten tahtoaankin törmäämään identiteettiongelmiin, ja niiden tiimoilta kirjan kaikkitietävä kertoja tarkastelee liettuanpuolalaisten asemaa eri puolilta, ja ainakin kerran nostetaan eksplisiittisesti esiin suomenruotsalaisten vastaava asema Suomessa. Vilkaistaan Issan laakso –romaania hieman tarkemmin.

***

Miłoszin kirjallinen alter ego Tomasz Surkont viettää idyllistä lapsuuttaan 1900-luvun alkupuolella Liettuan syvällä maaseudulla isovanhempiensa kanssa näiden vaatimattomassa herraskartanossa. Hänen sukunsa äidinkieli on lukemattomien sukupolvien ajan ollut puola, mutta hänen juurensa ovat kiistattoman liettualaiset; tosin Tomasz ei pikkupoikana uhraa ajatustakaan koko identiteettikysymykselle eikä taida olla siitä tietoinenkaan. Hän on sujuvan kaksikielinen ja vaihtaa kieltä lähes huomaamatta aina keskustelukumppanin mukaan. Hänen pieneen ystävä- ja tuttavapiiriinsä kuuluu sekä puolan- että liettuankielistä väkeä.

Kun kansallisuuskysymys I maailmansodan ja keisarikuntien hajoamisen seurauksena lopulta väistämättä nousee esiin ja kärjistyy, Tomasz vaistomaisesti kieltäytyy samaistumasta yksipuolisesti sen enempää puolalaisiin kuin liettualaisiinkaan. Sekä puolalainen ylimielisyys, jota edustaa varsinkin Tomaszin Misia-mummi, että liettualaisten kaunaisen antipuolalainen nationalismi, joka henkilöityy erityisesti herravihassaan fanaattisen opettaja Jozef Czarnyn hahmossa, ovat pojan näkökulmasta yhtä luotaantyöntäviä.

Czarnyssa Miłosz piirtää tarkan kuvan 1900-luvun alkupuolen välieurooppalaisesta pienvaltionationalistista; hyvin vähäisin muutoksin hänen kaltaisensa tyypin voisi sijoittaa myös saman ajan suomalaiseen Suomeen. Czarny oli kohtalaisen älykäs mutta itseoppinut mies:

Hän asui veljensä luona ja auttoi tätä viljelemään maata mutta harrasti samalla mitä moninaisimpia asioita. Hän sai jostakin kirjoja, kuivatti kasveja sanomalehtien välissä [--] kirjoitti ihmisten puolesta kirjeitä ja puhui politiikkaa. Hän oli aikanaan istunut vankilassa politiikkansa vuoksi ja työskennellyt monessa kaupungissa mutta ei silti pukeutunut kaupunkilaisittain vaan käytti kirjailtuja paitoja talonpoikaisuutensa merkiksi. Hän kuului heimoon jonka aikamme kronikoitsijat ovat ristineet nationalisteiksi, eli hän halusi palvella Nimen kunniaa. Ja siinä olikin hänen pulmansa, hänen surujensa syy. Sillä tärkein hänelle oli tietysti Liettua, mutta Tomaszille hänen oli opetettava ennen muuta puolaa. Surkontit olivat hänestä pettureita pitäessään itseään puolalaisina, sillä liettualaisempaa nimeä oli vaikea löytää.

Vuosisadan takainen liettualainen kielinationalismi erosi samanaikaisesta suomalaisesta vastineestaan ainakin sikäli, että edelliseen ei sisältynyt ”rodullisia” antipatioita. Jopa Czarnyn kaltainen autodidakti on selvillä siitä, että liettuanpuolalaisten suuri enemmistö ei polveutunut muukalaisista valloittajista vaan omasta väestä joka oli vaihtanut kieltä.

Mutta myös Misia-mummin puolalainen vastanationalismi on yhtä hölmöä:

Mummi oli perin tyytymätön [Czarnyn Tomaszille antamiin] tunteihin ja veljeilyyn ”tolvanoiden” kanssa, hän ei hyväksynyt liettualaisten olemassaoloa vaikka hänen oma valokuvansa olisi kelvannut kirjaan malliksi Liettuaa vuosisatoja asuttaneista ihmisistä. [--] Tomasz ei moisia [--] jännitystiloja ymmärtänyt, ymmärrettyäänkin hän piti niitä poikkeusilmiöinä. Jos hän olisi tavannut pienen Irlannissa elävän englantilaisen tai Suomessa asuvan ruotsalaisen, hän olisi keksinyt paljon samankaltaisuuksia [--].

Myös 1800-luvun suomalaisissa kieliriidoissa monen kiihkeän svekomaanin pintaa raaputtamalla olisi saattanut helposti löytää hyvinkin "turaanilaisia" piirteitä. Irlannin englantilaisten rinnastaminen on niin ikään osuvaa. Taisi olla Wellington, joka tultuaan kohdelluksi irlantilaisena huomautti happamasti, että "ei tarvitse olla hevonen vaikka olisikin sattunut syntymään tallissa"...

***

Itse en ole ruotsinkielinen, mutta pelkkä ajatuskin siitä että ruotsinkieli katoaisi Suomesta saa voimaan pahoin. Ruotsinkieli on yhtä oleellinen osa historiallista suomalaisuutta kuin puola on liettualaisuutta. Olen toisaalla tehnyt tiettäväksi mielipiteeni, jonka mukaan Suomeen kuuluu kristillisyys niin oleellisena osana, että jos se katoaa, ei Suomi ole enää Suomi. Sama pätee jossain määrin myös ruotsinkieleen.

Niistä uusista aitosuomalaisista, hurri- ja herravihan sokaisemista kämyistä, joita mesoaa eri puolella internettiä mm. pakkoruotsia vastaan, huomattavan moni näkyy olevan myös uusateisti, ellei peräti Lallin nimeen vannova uuspakana; he siis viljelevät harhaisen anakronistista historiannäkemystä jostakin muinoin muka olemassa olleesta itsenäisestä ja pakanallisesta Suomesta, jonka ruotsalaiset "valloittivat" ja "pakkokäännyttivät" kristinuskoon. Oi voi, kokonaista tuhat vuotta on sorron yötä pian kestänyt mutta jo koittaa uusi huomen...

Pakkoruotsin poistaminen saattaa kaikesta huolimatta olla realistisin vaihtoehto, sillä valitettavan paljon on niitä, joilla ei kerta kaikkiaan riitä motivaatio sen opiskeluun. Usein kuulee sanottavan, että ruotsin pakollisuudesta luopuminen vapauttaisi aikaa ja energiaa jonkin suuren maailmankielen opiskeluun. Varmistuttakoon, että jos tai kun ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sen tilalle tulee joku vapaaehtoisesti valittava kieli; sietämätön olisi tilanne, jossa äidinkielen lisäksi ei osattaisi muuta kuin kehnoa englantia. Itäsuomalaisten osoittama kiinnostus venäjää kohtaan on rohkaiseva signaali – edellyttäen että kiinnostus on aito.

Nomen est omen - Identiteettipolitiikkaa

2010-12-14T17:21:00.000+02:00

Hommaforumissa on osio nimeltä Standardiargumentteja. Siinä setvitään monikulttuurisuusintoilijoiden väsyneimpiä argumentteja avosydämisen maahanmuuton puolesta, vaikkapa sellaisia kuin ”onhan meiltäkin muutettu [sotalapseksi Ruotsiin jne.]”.

Ranskalaisilla mokuttajilla on omat argumenttinsa. Epäiltäessä muslimiväestön kykyä assimiloitua ranskalaiseen kulttuuriin saadaan helposti vastaukseksi viittaus varhaisempiin siirtolaisryhmiin, joiden sopeutumiskyky on myös aikanaan herättänyt epäilyä mutta joiden myöhemmät sukupolvet ovat osoittaneet epäilyt aiheettomiksi. Tässä ajatellaan erityisesti puolalaisia (1800–1900 –lukujen vaihde), italialaisia (1900-luvun alku) ja portugalilaisia (1950- ja -60 –luvut). Nämä ryhmät ovatkin sopeutuneet suuremitta ongelmitta, ja varsinkin portugalilaisista moni on kovalla työllä vaurastuttuaan myös palannut synnyinmaahansa.

Mikä tässä argumentissa mättää? Monikin asia. Muslimisiirtolaisten ensimmäinen aalto tuli suunnilleen yhtä aikaa tai vain hieman myöhemmin kuin portugalilaiset. Silti näiden kahden ryhmän assimilaatioasteesta ei voi puhua samana päivänäkään. Myönnettäköön, että muslimeja on selvästi enemmän kuin portugalilaisia koskaan, ja siten on suurempi todennäköisyys täysislamilaisten enklaavien syntymiseen, ikään kuin valtioiksi valtiossa. Asian kvantitatiivinen ulottuvuus on kuitenkin toissijainen. Kyse on siitä yksinkertaisesta vaikkakin poliittisesti epäkorrektista faktasta, että muslimit nimenomaan muslimeina ovat kristittyihin portugalilaisiin nähden sekä kyvyttömämpiä että haluttomampia sopeutumaan kulttuuriin, joka on juuriltaan (ellei enää käytännöiltään) kristillinen. Tämän tosiasian voisi vahvistaa monellakin objektiivisella indikaattorilla. Ajatellaanpa vaikka sellaista asiaa kuin ihmisten nimet.

Erityisesti etunimi kertoo paljon kantajansa identiteetistä. Kuvitelkaa olevanne vaikkapa syntyperäinen ruotsalainen. Isänmaahanne on kohdistunut useiden vuosisatojen ajan tasainen maahanmuuttovirta. Maanmiehinänne tallustelee mm. henkilöitä nimeltä Ramsay, Guillou ja Pohjanen. Kaikki ovat selvästi ei-ruotsalaisia sukunimiä, mutta jos näiden henkilöiden ristimännimet ovat normiruotsalaisia – kuten ne käytännössä jokaisella vähintään toisen polven siirtolaiselle noissa yllämainituissa tapauksissa ovat – tuskin koette suuria vaikeuksia pitää heitä maanmiehinänne. Sen sijaan joku Taimur Abdulwahab saattaa jo tuottaa hieman ongelmia, myönsitte sitä julkisesti tai ette. No, tämä Tukholman pommimies oli ensimmäisen polven maahanmuuttaja, muualla syntynyt, joten hän ei kelpaa esimerkiksi. Mutta ikävä kyllä muslimien kohdalla sattuu olemaan niin, että toisen, kolmannen, neljännen ja nähtävästi vielä kymmenennen polven siirtolaiset sitkeästi pitäytyvät muukalaiseen nimikäytäntöönsä. Tämä nimiasia saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta se kertoo paljon muslimien halusta sulautua.

Palataan Ranskaan. Otetaan Pariisin puhelinluettelo. Portugalilaiset vierastyöläiset siis tulivat Ranskaan suunnilleen yhtä aikaa kuin maghrebilaisten muslimien ensimmäinen aalto. Katsotaan portugalilaisten sukunimien kohdalta millaisia etunimiä löytyy. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen sukunimi Oliveira. Avataan asianmukainen sivu. Sieltähän niitä löytyy, Oliveiroja. On mm. Adriana ja Abel, jotka kumpikin ovat yleiskristillisiä nimiä, vaikka aavistuksen verran harvinaisia noin nykyranskalaisesta näkökulmasta. Ainoa A-kirjaimen kohdalta löytämäni kiistatta oudonniminen Oliveira on Acyr, mihin nimeen törmäänkin tässä muistaakseni ensimmäistä kertaa. Sen sijaan kaikki muut nimet ovat tuttuja ja turvallisia, taustaltaan yleiseurooppalaisia ja kirjoitusasultaan umpiranskalaisia, sellaisia kuin Adélaïde, Adèle ja Alain. Nämä Oliveirat ovat kaikesta päätelleen assimiloituneet Ranskaan hyvin.

Vilkaistaan myös puolalaisia sukunimiä. Kowalski on hyvin yleinen nimi, ja heitä löytyy mm. etunimillä Alexandra, Alexandre, Andréa, Birgit, Catherine, Cécile ja niin edespäin. Täytyy plärätä melko kauan ennen kuin tulee vastaan kiistatta epäranskalainen etunimi ja se on Lev. Mutta myös Lev on eurooppalainen nimi, tarkemmin sanoen itäslaavilainen variantti nimestä Leo(n), joten tämän nimen kantaja lienee venäläinen tai ukrainalainen. Joka tapauksessa ilman pienintäkään epäilystä Pariisin Kowalskien valtaenemmistö on läpikotaisin ranskalaistunut.

Ja sitten ne muslimit. Otetaan esille yleisin musliminimi, joka toimii paitsi etu- myös sukunimenä. Avaamme katalogin kohdalta Mohammed. Mohammedeja löytyy mm. tämän nimisinä: Abdul Kala, Amr, Azharulz, Bahezuddin, Basith Alam, ja sitä rataa, loputtomiin. Silmiin ei ainakaan kursorisella selaamisella osu ainoatakaan nimeä, jota kukaan muu kuin aivopestyin monikulttuurisuusintoilija voisi pitää ranskalaisena.

Taimur Abdulwahhab kuulemma oli vaikuttanut hyvin assimiloituneelta. Ruotsin kieltäkin kuuluu puhuneen ihan mukavasti. Jassoo. Muistatteko viiden vuoden takaiset Lontoon metro- ja bussi-iskut? Niiden tekijäthän olivat Britanniassa syntyneitä ja päällisin puolin erittäin hyvin assimiloituneita; Brittejä järkyttikin erityisesti jihadistien itsemurhaviesteiltä kuuluva harvinaisen puhdas birminghamilaismurre. Mutta mitkä olivatkaan näiden poikien nimet?

Järjestys ja epäjärjestys, osa II

2010-12-13T23:11:00.000+02:00

Universumia, kuten kaikkia suljettuja järjestelmiä, tunnetusti hallitsee kiihtyvä entropia eli taipumus kohti aina vain suurempaa epäjärjestystä. Kaikesta huolimatta alkuperäisen järjestyksen merkit ovat selvästi nähtävissä. Kaikki suuret sivilisaatiot ovat olleet siitä tietoisia ja pyrkineet myös antamaan tietoisuudelleen taiteellisia ilmaisuja. Ajasta ja paikasta riippumatta havaittava huomattava samankaltaisuus kaikissa aidosti korkeakulttuurisissa taidepyrkimyksissä on eräs merkki järjestyksen ikuisuudesta ja universaalisuudesta. Tätä aihetta on monipuolisesti ja asiantuntevasti käsitellyt Kari Rydman omassa <blogissaan>.

Sellaiset ihmissilmää miellyttävät mittasuhdesäännöt kuin vaikkapa kultainen leikkaus ilmaantuvat aitoihin taideteoksiin lähes vaistomaisesti, vaikka taiteilija olisi joka suhteissa itseoppinut eikä olisi koskaan tällaisista ”leikkauksista” kuullutkaan. Siellä, missä kokeellisuuden tai ennakkoluulottomuuden nimissä tyrkytetään taiteena silkkaa kaaosta ja kakofoniaa, on kyse joko lahjattomuuden kätkemisestä humpuukiin tai jostain vielä paljon pahemmasta. Mitä jälkimmäiseen vaihtoehtoon tulee, ajattelen lähinnä sitä enemmän tai vähemmän tietoista ja tarkoituksellista hyökkäystä normaaliutta vastaan, joka leimaa suurta osaa - joskaan ei kaikkea - avantgardismia. Ns. postmodernismin kohdalla ei enää tarvita varauksia, se on läpikotaisin turmeltunutta.

C. S. Lewisin Ransom-trilogian viimeinen osa That Hideous Strength käsittelee kaunokirjallisesti samaa teemaa kuin hänen esseistinen puheenvuoronsa The Abolition of Man, johon olen edellä viitannut (ks. bloggaus ”Ei mitään rajaa, eli ihmisen lakkauttaminen”). Romaanissa joukko ”edistyksellisiä” yhteiskuntatieteilijöitä ponnistelee kohti uutta ihmistä pyrkien hävittämään synnynnäisen järjestyksentajun rippeetkin. Erityisen puhutteleva on kohtaus, jossa ryhmän jäseneksi pyrkivä mies joutuu osana eräänlaista initaatioseremoniaa astumaan huoneeseen, jonka kaikki mittasuhteet on tietoisesti vääristelty; tarkoitus on tietenkin "puhdistaa" adeptin mieli normaaliuden illuusiosta osoittamalla kaiken suhteellisuus. Todellisuuden dekonstruktio tässä on kyseessä, vaikka termiä ei tietysti eksplisiittisesti käytetäkään. Todellisuus, totuudesta puhumattakaan, on pelkkä sovinnainen ennakkoluulo. Anything goes, olisi Feyerabend asian ilmaissut.

Lewisin piirtämä kuva 20. vuosisadan kulttuurivallankumouksesta olisi ilman kristillisen toivon ulottuvuutta varsin lohduton mutta hyvin totuudenmukainen. Vallankumous alkoi kuitenkin aiemmin. Esteettisessä mielessä syyttävä sormi osoittaa erityisesti 1800-luvun alun romantiikkaan, joka kaikessa hämäryydessään ja epämääräisyydessäänkin on vallankumouksellinen eikä suinkaan traditionaalinen suuntaus. Epäjärjestys kaikkinensa kiehtoi romantikkoja ja he taisivatkin olla eurooppalaisen kulttuurin valtavirrassa ensimmäisiä, jotka ohjelmallisesti käänsivät selkänsä klassisille selkeyden ihanteille. Tiedostamaton, hallitsematon ja kaoottinen tulivat romantikkojen mukana pysyvästi salonkikelpoiseksi osaksi kulttuuriamme. Henkilökohtaisesti minua sapettaa romantikoissa eniten heidän jälkimaineensa syvähenkisinä kristittyinä. Sitä he eivät olleet. Parhaimmissakin tapauksissa he olivat panteisteja, pahimmillaan yksinkertaisesti satanisteja. Useimmat romantikot eivät edes yrittäneet esiintyä oikeaoppisina, mutta nekin jotka ehkä yrittivät tunsivat epäilyttävää viehtymystä yöhön ja usvaan. Heidän kristinuskossaan on surkean degeneroitunut leima, ja heidän jäljiltään tämä leima istuu valitettavan sitkeästi.

Ensimmäisessä kappaleessa esitin, että tietoisuutta universaalista järjestyksestä esiintyy kaikkialla. Se saa eri kulttuureissa hieman toisistaan poikkeavia muotoja. Ranskalaisen hengen panos universaaliin järjestyksen kaipuuseen saa loisteliaimman ilmaisunsa clarté-ideaalissa. Sanahan tarkoittaa selkeyttä, selvyyttä, toki myös kirkkautta. Erityisesti 1600-luku oli clartén kulta-aikaa, mutta se on hallinnut gallialaista mielenmaisemaa meidän päiviimme saakka. Myös ranskalainen uskonnollisuus on parhaimmillaan clartén sävyttämää. Jean Racine (1639–1699) oli grand sièclen ranskalaisen klassismin suuria runoilijoita. Racine tunnetaan ennen kaikkea komealla klassisella aleksandriinilla sepitetyistä tragedioistaan mutta hän oli myös erinomainen lyyrikko. Ja suurenmoinen, selväjärkinen kristitty. Ajattelin yrittää suomentaa Racinen lyriikkaa, mutta se on toivoton yritys ja luovuin siitä suosiolla. Pistän kuitenkin tähän loppuun ranskantaitoisten iloksi näytteen clartén läpäisemästä 1600-luvun kristillisyydestä.

Samedi, à Laudes

L'aurore brillante et vermeille
Prépare le chemin au soleil qui la suit;
Tout rit aux premiers traits du jour qui se réveille
Retirez-vous, démons, qui volez dans la nuit.

Fuyez, songes, troupe menteuse,
Dangereux ennemis par la nuit enfantés,
Et que fuie avec vous la mémoire honteuse
Des objets qu'à nos sens vous avez présentés.

Chantons l'auteur de la lumière,
Jusqu'au jour où son ordre a marqué notre fin,
Et qu'en le bénissant notre aurore dernière
Se perdre en un midi sans soir et sans matin.

Gloire à toi, Trinité profonde,
Père, Fils, Esprit saint: qu'on t'adore toujours,
Tant que l'astre des temps éclairera le monde,
Et quand les siècles même auront fini leurs cours !

Järjestys ja epäjärjestys, osa I

2010-12-10T17:31:00.000+02:00

Mitä on synti? Laittomuutta, vastaa apostoli ja evankelista Johannes (1 Joh. 3: 4). Tämän kylmän juridiselta kalskahtavan määritelmän vastapainoksi kirkossa on aina viljelty myös sielunhoidollisesti lohdullisempia, etten sanoisi terapeuttisempia definitioita. Erityisesti kristillisessä Idässä on syntiä pidetty lähinnä sielun sairautena. Edellisessä tapauksessa Jumala nähdään ennen muuta tuomarina, jälkimmäisessä enemmän lääkärinä.

Mutta tietenkin juridinen ja terapeuttinen lähtökohta ovat molemmat yhtä oikeita ja itse asiassa ne täydentävät toinen toisiaan siten, että ihanteellisessa tilassa niiden välillä vallitsee täydellinen tasapaino. Käytännössä kuitenkin vaaka yleensä heilahtaa hieman liikaa jompaankumpaan suuntaan. Myöhäiskeskiajan kirkossa juridinen näkökulma syntiin oli kiistatta liian vahva. Suurin osa tuon ajan paaveistakin oli koulutukseltaan juristeja. (Kyseisen ammattikunnan edustajien pesiytymisen minkään toimialan kärkipaikoille pitäisi panna hälytyskellot soimaan…) Nykyään vaaka on heilahtanut toiseen laitaan ja terapeuttinen näkökulma vallitsee melkein kaikkialla. Jumalallisen vihan ulottuvuus on kadonnut monien kristittyjen näköpiiristä. Antinomismi ei kuitenkaan ole yhtään legalismia terveempi näkökanta syntiin.

Tasapainon löytyminen voi helpottua, jos jatketaan synti-käsitteen purkamista edelleen. Sekä laittomuus että sairaus ovat siis tietty näkökulma ongelmaan, ne eivät kumpikaan itsessään ole tyhjentäviä määreitä. Kysymme siis, mistä perimmältään on kysymys yhtäältä laittomuudessa ja toisaalta sairaudessa? Vastaus ei ole vaikea. Laittomuus on tietenkin epäjärjestystä juridisessa mielessä, sairaus puolestaan on epäjärjestystä orgaanisessa mielessä. Synti on siis syvimmältä olemukseltaan juuri epäjärjestystä. ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”, mutta me olemme kaikki enemmän tai vähemmän epäjärjestyksessä, kukin omalla tavallamme. Emme tosin ole niin epäjärjestyksessä, ettemme olisi ainakin hämärästi selvillä myös järjestyksestä. Epäjärjestyksen näkeminen järjestyksenä, sairauden näkeminen terveytenä, rikoksen näkeminen oikeamielisyytenä jne. edellyttää tietoista silmien sulkemista totuudelta.

***

Idän muinaisten erämaakilvoittelijoiden sielunhoidollisessa kielenkäytössä oli keskeinen sija käsitteellä ”järjestyksen vastaiset himot”. ”Himosta” tullee nykylukijalle ensimmäisenä mieleen koko joukko seksuaalisia tai muuten lihallisia mielitekoja. Tämä on kuitenkin yksipuolinen tulkinta, sillä kreikankielen ”pathos” (lat. ”passio”) viittaa mihin tahansa ulkopäin tulevaan yllykkeeseen joka suistaa sielun epäjärjestyksen tilaan. Myös viha ja ylpeys ovat tässä mielessä ”himoja” ja juuri nämä itse asiassa askarruttivatkin vanhoja kilvoittelijoita eniten. Lihan syntien merkitystä ei klassisessa kristinuskossa ole mitenkään ylikorostettu, vaikka toisenlaista usein kuulee väitettävän.

Nyt kovasti tapetilla oleva homoseksuaalisuus on objektiivista epäjärjestystä. Niin ovat toki myös uskottomuus heteroseksuaalisessa avioliitossa, esiaviollinen seksi, masturbaatio ja muut sellaiset, eikä ole syytä pitää homoutta näitä muita kovin paljon pahempana syntinä. Mutta homous on näistä ainoa, jota nyt vaaditaan oikein kirkossa siunattavaksi. Jos klassiseen moraaliteologiaan sitoutuneet kristityt vaikuttavat olevan pakkomielteen omaisen homofobian vallassa, se johtuu vain siitä että nykykulttuuri on itse homofolian vallassa; älköön syytettäkö peiliä jos naama on vino. Yritettäessä kiistää homoseksuaalisen käytöksen järjestyksen vastainen luonne tosiasiassa väitetään kieroa suoraksi ja mustaa valkoiseksi. Paljon puhutun ”heteronormin” rikkominen on yksi räikeimpiä esimerkkejä postmodernista anything goes –asenteesta. Pohjalla on pyrkimys kulttuurin yleiseen rapauttamiseen, dekonstruktioon.

***

Yleisen epäjärjestyksen ja synnin välinen suhde ei ole nykyisin kovinkaan populaari teema. Vaikka huono käytös, huolimaton pukeutuminen, julkea hierarkioista piittaamattomuus, epäsointuinen ”musiikki” jne. eivät ehkä sinänsä olekaan syntiä, ne ovat sille kuitenkin läheistä sukua. Täysin tietoiseksi synnin ja epäjärjestyksen liitto tulee niiden intellektuellien hahmoissa, jotka häpeämättä julistavat olevansa ajattelijoina kiinnostuneita nimenomaan kaaoksesta, rikoksesta, pimeydestä, hulluudesta. Ja tätä lajiahan meillä riittää: Nietzsche, Bergson, Sartre, Genet, Bataille, Foucault… Eikö olekin niin, että juuri näiden filosofien kaoottisuus on se joka lukevaa yleisöä heissä kiehtoo? Epäjärjestyksen julistamisessa tavoiteltavaksi on epäsovinnaista ja rohkeata, jotakin ihqun kapinallista suorastaan.

Ei mitään rajaa, eli Ihmisen lakkauttaminen

2010-11-24T15:40:00.000+02:00

Hommaforumissa on lyhyeksi jäänyt ketjunnysä nimeltä <Miksi ihmiset saavat liikkua vapaasti mutta tavara ei?>. En mene ko. ketjun topiikkiin enkä sisältöön tässä sen tarkemmin, toteanpa vain, että sen otsikossa tiivistyy hyvin liberalismin olemus: arvoliberaali on närkästynyt kun ihmiset eivät saa linnun lailla tulla ja mennä niin kuin tahtovat ja talousliberaalia sapettaa kun rahan ja tavaran liikkeitä säännellään. Minä puolestani ihmettelen, miksi sen enempää finanssien kuin ihmistenkään pitäisi saada liikkua vapaasti?

Minä pidän rajoista, sekä fyysisistä että moraalisista rajoista. Tämä siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että rajat nimensä mukaisesti rajoittavat elämistämme ja olemistamme, syvimmiltään ne rajoittavat vapauttamme. Ja sitähän sietääkin rajoittaa. Se, mikä varsinaisesti erottaa meidät impulssiensa ja aistillisten mielihalujensa ohjailemista eläimistä, on juuri kykymme rajoittaa, hillitä, kahlita ja säännellä omaa olemistamme, olla tekemättä kaikkea, minkä voisimme tehdä, olla toteuttamatta jokaista mielitekoa. Ihanteena on tietenkin itserajoitus, mutta koska meitä sittenkin niin usein hallitsee eläimellinen vimma ”itsetyydytykseen” (termin mahdollisimman laajassa merkityksessä), tarvitaan myös ulkoa päin asetettuja rajoja.

Joitakin lajitovereita kaikenlaiset rajat, rajoitukset, säännöt siis kovasti ahdistavat. Pahimmillaan kyse näyttää olevan kypsymättömistä, leikkikehänsä kaltereille kiukuttelevista lapsista. Sellaisia on tietysti ollut aina, mutta tuskin koskaan sitten Rooman valtakunnan loistonpäivien heihin suhtaudutaan niin ymmärtäväisesti. Kaikenlaisista rajoista piittaamattomuus onkin modernismin sisin olemus. Mutta rajat ovat ihmisen parhaaksi, myös moraaliset ja eettiset rajat joihin tässä varsinaisesti keskitytäänkin.

***

Rajoja rikkovista tieteellisistä innovaatioista intoilevat tiedemiehet ovat välillä pohtivinaan keksintöjensä eettisiä seurauksia. Mutta riippumatta siitä, miten vilpittömiä he tietoisella tasolla ovat, tämä ”pohdiskelu” on silti silkkaa silmänpalvontaa. Sillä kuka on koskaan kuullut tiedemiehestä, joka olisi vapaaehtoisesti rajoittanut omaa luovuuttaan?

Tri. Faustus... korjaan, Michio Kaku

Lyhyen ajan sisällä on Ylen kanavilla näytetty pariinkin otteeseen kolmiosainen tiededokumentti, joka käsittelee lähitulevaisuudessa koettavia suuria luonnontieteellisiä läpimurtoja. Sarjan juonsi hilpeästi hymyilevä mielipuolinen nero nimeltä tri. Michio Kaku. Tämä amerikanjapanilainen fyysikko tunnetaan paitsi rajoja rikkovasta tutkimuksestaan mm. supersäieteorian parissa myös melkein Isaac Asimovin veroisena tieteen popularisoijana. Seurasin kummallakin kerralla sarjan kaikki osat jokseenkin masokistisin tuntein, puoliksi lumoutuneena, puoliksi pahoinvoivana. Tekijöiden ja haastateltujen asiantuntijoiden hillityn pinnan alla oli helposti aistittavissa hurmiota aivan käsillämme olevasta mahtavasta läpimurrosta ja sen mahdollistamasta uljaasta uudesta maailmasta. Siinä missä ohjelman tekijät näkevät Ihmisyyden täydellistymisen minä en voi nähdä mitään muuta kuin painajaisen. Jotakin tällaista aavisteli C.S. Lewis melkein seitsemänkymmentä vuotta sitten kirjassa The Abolition of Man; juuri siihen tämä rajojen rikkominen päätyy, ”ihmisen lakkauttamiseen”.

Tri. Kakun japanilaiset juuret näkyvät hänen hilpeässä amoralismissaan. Japanilaisten edistyneisyyttä mm. bioteknisessä ja tekoälytutkimuksessa on selitetty sillä, että he shintolaisina ovat vapaita perinteisesti kristittyjen kansakuntien potemasta Frankenstein-kompleksista. Varmaan näin. Sillä tuskinpa missään muualla tiedemies saattaisi tyynesti ja kenenkään asiaa paheksumatta rakentaa ihmisenmuotoisen robotin, jolla on hänen oman teini-ikäisen tyttärensä piirteet.

Mutta takaisin tuohon sarjaan ja Michio Kakuun. Sarjan viimeisessä osassa keskityttiin kuoleman ja vanhenemisen voittamiseen. Ratkaisu tähänkin "ongelmaan" näyttäisi olevan pian käsillä. Kaku oli vakavasti pohtivinaan eliniän radikaalin pidentämisen etiikkaa, mutta jakson ja koko sarjan viimeinen repliikki paljasti näiden fundeerausten arvon. Kaku esitti retorisen kysymyksen: valitsisiko hän, Michio Kaku, vuosisatojen tai -tuhansien mittaisen elämän, jos se tulisi mahdolliseksi? Iänikuinen hymy buddhannaamallaan Kaku oli hetken aikaa miettivinään mutta sanoi sitten täysin odotetusti: "No, tottakai valitsisin."

Kaikkien organismien solut rappeutuvat ja lopulta kuolevat. Eri lajeilla rappeutumisen vauhti vaihtelee suuresti. Ihmisen kohdalla noin sata vuotta on ehdoton yläraja. Ja se raja on hyvä, kuten Jumalan piirtämät rajat poikkeuksetta ovat. Sitä rajaa ei pitäisi ylittää vaikka se osoittautuisi mahdolliseksikin. Jokaisen ateistinkin luulisi ymmärtävän, miksi ei.

***

Paratiisissa oli yksi puu, jonka hedelmien syöminen oli kiellettyä. Mutta tietenkin siitä puusta syötiin. Käärme oli pelkkä tekosyy, sillä kiellettyä hedelmää syötiin yksinkertaisesti siksi, että sitä voitiin syödä.

Atomipommi oli mahdollista rakentaa, siksi se myös rakennettiin; kun se oli rakennettu, sitä oli mahdollista käyttää ja siksi sitä myös käytettiin. Oppenheimerin ja parin muun Los Alamosin ydinfyysikon myöhään herännyt omantunnonarkuus oli yhtä tyhjän kanssa.

Ihmisen eliniän rajoja on mahdollista venyttää satoihin tai tuhansiin vuosiin, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ihmisen kloonaaminen on mahdollista, siksi näin tullaan myös tekemään (ellei ole jo tehty…).

Ihmisen geeniperimää on mahdollista manipuloida rajattomasti, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ihmisen ja koneen välistä rajaa on mahdollista hämärtää ja ehkä häivyttää se kokonaan, siksi näin tullaan myös tekemään.

Ja niin edespäin. Kunnes ihmisestä on jäljellä muisto vain.

Onko paavi liian varovainen islamin uhan edessä?

2010-11-22T17:09:00.000+02:00

Muutamassa edellisessä postauksessa käsittelemiäni topiikkeja sivuaa Figaro-lehden blogisti Ivan Rioufol uusimmassaan. Käännän ja tiivistän tähän jutun tärkeimmät pointit. Alkuteksti on luettavissa <täällä>.

"Voiko paavi Benedictuksen osoittamaa varovaisuutta radikaalin islamin [--] edessä verrata Pius XII:n varovaisuuteen natsien suuntaan? [--]

Muslimienemmistöisissä maissa asuvien arabikristittyjen tilanne vaikeutuu päivä päivältä, heidän asemansa alistettuna dhimmi-kansana pakottaa heitä kasvavassa määrin muuttamaan maasta. Kristittyjen ahdinko selvästikin ohjaa Vatikaania varovaisuuteen solidaarisuuden osoituksissaan ja kristianofobian tuomitsemissa. Paikallisiin kristittyihin suunnatun koston mahdollisuus on todellinen. Paavilla ei ole mitään harhakuvitelmia radikaalin islamin luonteesta, hän tietää sen vaarallisuuden. Mutta huoli kristittyjen turvallisuudesta pakottaa hänet myönnytyksiin, kuten vaikkapa puolustamaan oikeutta käyttää burkhaa Euroopassa. Vastaavasti Johannes Paavali II ilmaisi arvostavansa Koraania suuresti. Tällaisen strategian riski on siinä, että se voidaan ymmärtää Kirkon antautumiseksi uhkailujen edessä."

Dilemma on sotkuinen. Näköpiirissä olevat vaihtoehdot ovat kaikki huonoja.

Onkohan Lähi-Idässä viidenkymmenen vuoden päästä enää kristittyjä? Siitä ei ole epäilystkään, että Euroopassa on viidenkymmenen vuoden päästä monin verroin enemmän muslimeja kuin nyt. Ja heidän röyhkeytensä ei tunne enää mitään rajoja.